Mike Hailwood

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mike Hailwood – MotoGP-saavutukset
Mike Hailwood.jpg
Kansallisuus Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Aktiiviura 1958–1967
Pyörä(t) Honda, MV Agusta
GP-startit 152
Maailmanmestaruudet 9 (4 500cc 19621965, 2 350cc 19661967, 3 250cc 1961, 19661967)
Voitot 76
Palkintopallisijat 33
Paalupaikat* -
Nopeimmat kierrokset 79
MM-pisteet 745
Ensimmäinen GP-startti Man-saaren TT-ajot 1956 (250cc)
Ensimmäinen voitto Ulster Grand Prix 1959 (125cc)
Viimeinen voitto Japanin TT-ajot 1967 (350cc)
Viimeinen GP-startti Japanin TT-ajot 1967 (350cc)
*Vuodesta 1974 lähtien
Mike Hailwood
Ura Formula 1:n MM-sarjassa
Kansalaisuus Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Aktiivivuodet 19631965, 19711974
Talli(t) Lotus, Lola, Surtees, McLaren
Kilpailuja 50
Maailmanmestaruuksia 0
Voittoja 0
Palkintosijoja 2
Paalupaikkoja 0
Nopeimpia kierroksia 1
MM-pisteitä 29
Ensimmäinen kilpailu Britannian Grand Prix 1963
Ensimmäinen voitto -
Viimeinen voitto -
Viimeinen kilpailu Saksan Grand Prix 1974

Stanley Michael Bailey ”Mike 'The Bike'” Hailwood (2. huhtikuuta 1940 Great Milton, Englanti, Iso-Britannia23. maaliskuuta 1981 Tanworth-in-Arden, Englanti, Iso-Britannia) oli brittiläinen ratamoottoripyöräilijä ja Formula 1-kuljettaja. RR-sarjoissa hän oli kaikkien aikojen parhaimpia kuljettajia, mutta F1-sarjassa keskivertoluokkaa. Hailwood kuoli auto-onnettomuudessa, Englannissa vuonna 1981.[1][2]

Moottoripyöräura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hailwood teki moottoripyöräkilpailudebyyttinsä jo 17-vuotiaana, vuonna 1957. Hän lähti samana talvena Etelä-Afrikkaan harjoittelemaan ja hyödyntämään lahjakkuuttaan lajia kohtaan. Seuraavana vuonna hän taisteli kaikkien ratamoottoripyöräilyn sen hetkisten luokkien (500-, 350-, 250- ja 125-kuutioisten) Britannian-mestaruuksista ja voitti niistä peräti kolme. Samana vuonna hänet palkittiin Pinhard Prize -palkinnolla saavutuksistaan sarjassa alle 21-vuotiaana. Hän osallistui myös ensimmäiseen maailmanmestaruustason kilpailuunsa, Mansaaren TT-ajojen 250-kuutioisten luokkaan. Vuotta myöhemmin hän sai itselleen paremman pyörän, jolla hän voitti kaikki neljä luokkaa Britannian mestaruussarjassa.[2][3][4][5]

Hailwoodin ajama vuoden 1961 Honda RC162.

Vuonna 1961 Hailwood kilpaili pääasiassa yksityisellä Hondallaan. Saman vuoden Mansaaren TT-ajoihin hän lähti tavoitteenaan voittaa 500-, 350-, 250- ja 125-luokkien kilpailut. Hän voitti niistä kolme, mutta joutui keskeyttämään 350-kuutioisissa, joissa Phil Read otti ensimmäisen MM-tason voittonsa. Kauden jälkeen Hailwood voitti 250-kuutioisten maailmanmestaruuden, hopeaa 500-kuutioisissa ja oli kuudes 125-kuutioisissa. Kauden jälkeen hän siirtyi MV Agustan tehdastiimiin.[2][3][4][6]

Kaudella 1962 Hailwood ajoi jälleen neljässä suurimmassa luokassa (50cc oli tullut mukaan MM-sarjaan). Maailmanmestaruus tuli tällä kertaa 500-kuutioisissa ja pronssia 350-kuutioisissa, jotka molemmat hän ajoi tehtaan Agustalla. Kahden muun luokan sijoitukset jäivät vaisummiksi, mitkä ajoi yksityispyörillä. 250-kuutioisten 11. tila tuli MZ:llä ja 125-kuutioisten viides tila EMC:llä. Seuraavalla kaudella hän uusi mestaruutensa 500-kuutioisissa. Tällä kertaa tuli hopeaa 350-kuutioisissa. 250-kuutioisissa tuli kahdeksas tila. 1964 hän voitti kolmannen kerran peräkkäin 500-kuutioisten mestaruuden. 350-kuutioisissa tuli neljäs sija.[2][3][4]

Kaudeksi 1965, Hailwood sai tallikaverikseen nuoren ja nopean italialaisen Giacomo Agostinin. ”Ago” ajoi hopealle sekä 500- että 350-kuutioisissa. Hailwood voitti neljännen kerran 500-kuutioisten mestaruuden ja otti pronssia 350-kuutioisissa. Kauden jälkeen Hailwood jätti kuitenkin MV Agustan ja siirtyi Hondan tehdastalliin.[2][3][4]

Hailwoodin vuodet Hondalla alkoivat hyvin. Hän voitti 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet ja otti hopeaa 500-kuutioisissa, joissa voiton vei ex-tallikaveri Agostini. Kauden aikana Hailwood voitti kaikki luokat mukaan lukien yhteensä 19 MM-osakilpailua, mikä on ja pysyy kenties ikuisesti lajinsa ennätyksenä. Seuraava kausi oli kuin uusinta edelliskauteen nähden, mestaruus 350- ja 250-kuutioisissa ja hopeaa 500-kuutioisissa. Kun Honda vielä vetäytyi tehdastallina kauden jälkeen MM-sarjasta, Hailwood päätti lopettaa uransa. Honda kuitenkin lupasi Hailwoodille 50 000 punnan rahoituksen, ettei tämä kilpailisi muissa talleissa. [2][3][4]

Hailwood (63) ja Giacomo Agostini (1) 500-kuutioisten vuoden 1969 kilpailussa Riccionen katuradalla.

Lopetettuaan 10 vuotta kestäneen moottoripyöräuransa vasta 27-vuotiaana, Hailwood oli tuolloin kaikkien aikojen menestynein ratamoottoripyöräilijä, voitettuaan yhdeksän maailmanmestarutta, 76 MM-osakilpailua, 14 kertaa Mansaaren TT-ajot ja useita Britannian mestaruuksia. Hailwoodin lopetettua uransa, hänen entinen tallitoverinsa Agostini nousi lajin yksinvaltiaaksi ja nousi muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien aikojen menestyneimmäksi ratamoottoripyöräilijäksi.[2][3][4][7]

F1-ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hailwood kilpaili Formula 1 -sarjassa ensimmäistä kertaa 1960-luvun puolivälissä Lolan ja Lotuksen autoilla heikohkoin tuloksin. Hän ajoi myös sarjan ulkopuolisissa kilpailuissa. Vuonna 1971 hän teki paluun sarjaan Surteesin tallissa ja saavutti kauden parhaan tuloksensa Italian GP:ssä sijoittumalla neljänneksi. Hän jatkoi tallissa seuraavalla kaudella ajaen samalla Formula 2 -sarjassa, jossa hän voitti mestaruuden vuonna 1972. Formula 1:sten osalta kauteen sisältyi monta keskeytystä, mutta hän sijoittui kilpailuissa neljästi kuuden parhaan joukkoon.[1][2][8]

Hailwood Yardleyn sponsoroimassa McLaren-autossa vuoden 1974 Brands Hatchin kilpailussa.

Vuosi 1973 sisälsi edellisen kauden tavoin tekniikkamurheita. Kauden aikana Hailwood tuli kuuluisaksi siitä, kun hän pelasti Clay Regazzonin palavasta autosta Etelä-Afrikan GP:ssä. Sankariteosta hänet palkittiin Yrjön ristillä (engl. George Medal). Kaudeksi 1974 hän siirtyi ajamaan McLarenia, jolla saavutti parhaimmillaan 3. sijan Etelä-Afrikan GP:ssä. Hailwood loukkaantui Saksan GP:ssä ja murtuneiden jalkojen vuoksi hän joutui lopettamaan kilpa-ajamisen.[1][2][9][10]

Vuosi Talli Valmistaja Moottori 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 Sija Pisteet
1963 Reg Parnell Racing Lotus 24 Climax MON BEL NED FRA GBR
8
GER NC 0[8]
Lola Mk4 Climax ITA
10
USA MEX RSA
1964 Reg Parnell Racing Lotus 25 BRM MON
6
NED
12
BEL FRA
8
GBR
Kesk.
GER
Kesk.
AUT
8
ITA
Kesk.
USA
8
MEX
16
21. 1[8]
1965 Reg Parnell Racing Lotus 25 BRM RSA MON
Kesk.
BEL FRA GBR NED GER ITA USA MEX NC 0[8]
1971 Team Surtees Surtees TS9 Ford RSA ESP MON NED FRA GBR GER AUT ITA
4
CAN USA
15
18. 3[8]
1972 Brooke Bond Oxo Team Surtees Surtees TS9B Ford ARG RSA
Kesk.
ESP
Kesk.
MON
Kesk.
BEL
4
FRA
6
GBR
Kesk.
GER
Kesk.
AUT
4
ITA
2
CAN USA
17
8. 13[8]
1973 Brooke Bond Oxo Team Surtees Surtees TS14A Ford ARG
Kesk.
BRA
Kesk.
RSA
Kesk.
ESP
Kesk.
BEL
Kesk.
MON
8
SWE
Kesk.
FRA
Kesk.
GBR
Kesk.
NED
Kesk.
GER
14
AUT
10
ITA
7
CAN
9
USA
Kesk.
NC 0[8]
1974 Yardley McLaren McLaren M23 Ford ARG
4
BRA
5
RSA
3
ESP
9
BEL
7
MON
Kesk.
SWE
Kesk.
NED
4
FRA
7
GBR
Kesk.
GER
15
AUT ITA CAN USA 11. 12[8]

Muut sarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hailwood ajoi Le Mansin 24 tunnin ajoja vuosina 1969-1970 sekä 1973-74, joissa sijoittui parhaimmillaan toiseksi vuonna 1969. Hän oli kolmen parhaan joukossa Britannian Formula 5000 -sarjassa vuosina 1969 ja 1971 sekä Tasman -sarjassa vuonna 1972. Hän palasi kilpailemaan moottoripyöräkisoihin 38-vuotiaana vuonna 1978 ja lopetti muutamaa vuotta myöhemmin. Hän voitti Isle of Man -kisan kumpanakin vuonna.[1][2][3][4]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hailwood menehtyi vuonna 1981 ajaessaan ravintolaillallisen jälkeen kotiin, kun edessä ajanut kuorma-auto teki äkkikäännöksen ja Hailwoodin auto osui siihen. Myös Hailwoodin 9-vuotias tytär menehtyi onnettomuudessa. Tuhansia ihmisiä kerääntyi hänelle järjestettyihin hautajaisiin ja häntä kuvailtiin seuraavan ilmauksen mukaisesti: "Hän oli vaatimaton ja ujo persoona, jolla oli ymmärrystä hauskanpidosta. Hän vihasi hälinää ja ansaitsematonta huomiota, mutta tuhannet fanit ympäri maailmaa kunnioittivat häntä sankarina."[2][3][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Mike Hailwood Driver Database. Viitattu 27.7.2015. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k Mike Hailwood - Great Britain ESPN. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h Mike Hailwood AMA Motorcycle Hall of Fame. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h Adams, Dean: Who Was the Man Many Call the Greatest Roadracer Ever? 1998. Superbikeplanet.com. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  5. The Pinhard Prize Sunbeam Motor Cycle Club. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  6. T. T. Ace Killed on Last Lap 16.6.1961. Evening Times. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  7. Giacomo Agostini AMA Motorcycle Hall of Fame. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h Mike Hailwood ChicaneF1.com. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  9. Hailwood the Hero as Stewart Wins F1 News. 3.3.1973. ESPN. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  10. Regazzoni Masters the Ring F1 News. 4.8.1974. ESPN. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mike Hailwood.