Kalenteririitti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kalenteririiteiksi eli vuodenaikaisriiteiksi eli kalendaaririiteiksi kutsutaan sellaisia toistuvia riittejä, jotka liittyvät tiettyyn vuodenaikaan tai elinkeinokauteen.[1]

Kansojen yleisimmät juhlamenot toistuvat vuodenajoittain, seuraten auringon asemaa. Pyyntitaloudessa juhlat aloittivat ja lopettivat pyyntikauden. Maanviljelijät juhlivat satokauden alkua ja loppua.[2] Aikayksikköjen määrittämisessä ovat ratkaisevia olleet auringon ja kuun vaiheet[3].

Kuukausien kierto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuun vaiheisiin on muinoin kiinnitetty paljon huomiota. Kuun muodon säännölliset vaihtelut ovat kiehtoneet ihmisiä, ja niiden on uskottu vaikuttavan myös maanpäälliseen elämään.[4]

Aurinkovuosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aurinkovuoteen kuuluvat talvipäivänseisaus ja kesäpäivänseisaus sekä kevätpäiväntasaus ja syyspäiväntasaus ovat kautta maailman olleet huomattavia taitekohtia. Vuoden vaihtuminen on usein laskettu joistakin niistä alkavaksi.[5] Juhlien tavat ja ennusmerkit ovat usein liittyneet hyvän vuodentulon toivomiseen, koska maatalousvaltaisen yhteiskunnan ihminen koki olevansa säistä ja luonnon olosuhteista riippuvainen[6].

Talvipäivänseisaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri olkipukki Gävlessä Ruotsissa.

Kun yö oli pisimmillään ja päivänvalo alkoi taas lisääntyä, monet pohjoiset kansat juhlivat. Heihin kuuluivat germaanit ja skandinaavit, joilta suomalaiset ovat lainanneet sekä sanan juhla että joulu.[5]

Suomessa jouluun on liitetty vanhan sadonkorjuujuhlan, kekrin piirteitä, koska muinaissuomalaiset vaihtoivat vanhan vuoden uuteen jo syksyllä.[5] Ruotsalaisilla ja suomalaisilla joulupukki (nuuttipukki) oli mies, joka pukeutui hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi. Hän laittoi pukin sarvet päähän muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohinaamari ja nurin käännetty lammasnahkaturkki. Nykyaikaisen joulupukin asusta sarvet ovat jääneet pois.[7] Myös olkipukki kuuluu tähän perinteeseen.[8][7][9][10]

Kevätpäiväntasaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaiseurooppalainen vuodenvaihde sijoittui kevättalven laskiaisen tienoille.[11] Kustaa Vilkuna arvelee kirjassa Vuotuinen ajantieto, että monet suomalaisen laskiaisen menot ovat peräisin ikivanhasta työnjuhlasta, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi. Talonpoikainen ilonpito keskittyi mäenlaskuun. Mäkeä laskettaessa toivottiin tulevalle vuodelle onnea huutamalla ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja ja lautasenkokoisia nauriita”.[12] Suomalaisen laskiaisen perinteistä elävät mäenlaskun ja jääkelkkojen tapaiset huvit. Enää laskiaista ei yhdistetä pellavankasvuun, vaan siinä hyvästellään pimein talvi ja aletaan odottaa kevättä.[13] Laskiaisen perinneruokiin kuuluvat hernekeitto ja laskiaispullat.[14]

Suomessa sytytettiin aikaisemmin kokkoja, helavalkeita eli toukovalkeita pelloille ja muille avoimille paikoille helajuhlan eli toukojuhlan aikana.[15][16] Muinaissuomalaiset polttivat kokkoja pahojen henkien pois ajamiseksi. Juhlissa juotiin simaa ja tanssittiin.[17]

Pohjanmaalla poltetaan paikoin edelleenkin pääsiäiskokkoja pääsiäislauantaina.[18] Pääsiäinen on juutalainen ja kristillinen vuotuisjuhla[19].

Kesäpäivänseisaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhannuskokko Saarenmaalla Virossa.

Keskikesän juhlan suomalainen nimitys on juhannus.[20] Juhannuksen alkuperäisiä nimiä olivat muun muassa vakkajuhla ja Ukon juhla. Muihin Pohjoismaihin liittyen Suomessakin on puhuttu mittumaarista (ruotsin midsommar, keskikesä).[21]

Juhannuskokko, juhannuskoivut ja ruotsinkielisten alueiden juhannussalko liittyvät suomalaiseen juhannukseen.[22] Juhannuksena myös taikuuden on ajateltu olevan vahvimmillaan, erityisesti näin on laita juhannusyönä. [23] Juhannustaioilla pyrittiin erityisesti näkemään tuleva puoliso tai saamaan haluttu henkilö puolisoksi.[24]

Syyspäiväntasaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyspäiväntasauksen juhlien teemoihin liittyy kuolema, kuten muuhunkin vuodenkiertoon. Vainajien juhlassa kunnioitettiin ja muisteltiin suvun edesmenneitä jäseniä.[25]

Suomessa kristillinen vainajien päivä on pyhäinpäivä. Anglosaksisissa maissa pyhäinpäivän aattona 31.10. vietetään halloweenia, alkuaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivää, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan.[26]

Toisaalta oli sadonkorjuun juhlinnan aika. Suomalaisilla kekrijuhla oli sadonkorjuun juhla. Kekriä vietettiin mikkelinpäivän (29.9.) ja nykyisen pyhäinpäivän välisenä aikana, tarkka ajankohta määräytyi kulloisenkin vuoden syystoimien mukaan. Sana kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä, ja kekri merkitsi myös vuoden vaihtumista maatalousyhteisössä.[27]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Honko, Lauri & Pentikäinen, Juha: Kulttuuriantropologia. Luku Riitti, kirjoittanut Juha Pentikäinen. Porvoo Helsinki: WSOY, 1970 (2. painos 1975, julkaistu myös Tiedon portaiden 8. osassa). ISBN 951-0-01801-5.
  2. Elo, Pekka & Väyrynen, Gun & Saarinen-Elo, Minna (toim.): Humanistin juhlat, s. 21. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1996. ISBN 951-97679-0-8.
  3. Lempiäinen 2008, s. 26.
  4. Pöyhönen, Anne: Yläkuu ja alakuu: Ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä. Espoo: Yläkuu, 2005. ISBN 952-99624-0-1.
  5. a b c Aurejärvi-Karjalainen 1999, s. 183.
  6. Lempiäinen 2008, s. 42.
  7. a b Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-22920-2.
  8. Joulun esine – olkipukki Joulukuu 2004. Satakunnan museo. Viitattu 6.12.2009.
  9. Miksi joulupukki on pukki? Tunturisuden joulusivut. Viitattu 6.12.2009.
  10. Olkipukki uskoo selviävänsä Verkkouutiset. 7.11.2008. Viitattu 6.12.2009.
  11. Vuotuisjuhlat: Laskiainen Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 13.2.2010.
  12. Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 8. painos (1. laitos 1950). Helsingissä: Otava, 2002. ISBN 951-1-13320-9.
  13. Nieminen, Kirsti: ”Laskiainen laulattaa, siansorkka naurattaa” 2.2.2010. Ajastaika 1/2002, Ajasto. Viitattu 13.2.2010.
  14. Tuomela, Laura: Laskiainen on koko perheen talvijuhla 2.2.2010. Kotiliesi. Viitattu 13.2.2010.
  15. Kantalainen, Merja: Vappupuhe 1.5.2005. Viitattu 2.6.2009. }
  16. Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 2.6.2009.
  17. Hätönen, Paula: Ylioppilaan tyyli ei petä piknikilläkään Turun sanomat. 27.4.2002. Viitattu 5.6.2009.
  18. Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo Helsinki: WSOY, 1975 (4. painos 1998). ISBN 951-0-07190-0.
  19. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  20. Hakusana juhannus teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 3, Häb–kork. Espoo: Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6642-0.
  21. Moilanen, Raija: Juhannus, mittumaari, vuotuisjuhlista vehrein (Kielikuvastin-palsta) 2007. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 14.8.2009.
  22. Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. 4. painos 1998. Porvoo Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07190-0.
  23. Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19590-1.
  24. Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 1. laitos 1950. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13320-9.
  25. Aurejärvi-Karjalainen 1999, s. 184.
  26. Factum: Uusi tietosanakirja. 2, Dio–håv. Espoo: Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6641-2.
  27. Kekri 8.11.2005. Museovirasto. Viitattu 14.8.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]