Hoitokokous (lestadiolaisuus)

Hoitokokous oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä 1970-luvulla vakiintunut käytäntö, jossa keskusteltiin ns. kristillisestä elämäntavasta ja harjoitettiin liikkeen sisäistä seurakuntakuria. SRK pyysi hoitokokouksissa tapahtuneita väärinkäytöksiä ja opillisia harhoja anteeksi syksyllä 2011 ja oli pahoitellut niitä 1989 puhujainkokouksessa.

Hoitokokouksia tutkinut Aini Linjakumpu on määritellyt hoitokokoukset ”julkisiksi ja pakotetuiksi sielunhoidollisiksi tilanteiksi, joiden pyrkimyksenä on arvioida ja korjata ihmisen uskonelämään liittyviä asioita”. Termiä "hoitokokous" on SRK:n entinen pääsihteeri Tuomas Hänninen kuvannut seuraavasti: "'Hoito' tulee sanasta sielunhoito ja 'kokous' siitä, että kutsuttuna keskusteluun osallistui useampi henkilö."

Aikalaistietojen ja tutkijoiden mukaan hoitokokouksia järjestettiin jo 1950–1960-luvulla, mutta ei tiettävästi siinä laajuudessa, jossa niitä pidettiin 1970-luvulla, ja kokouksia pidettiin vielä 1980-luvun puoliväliin saakka.

Tutkija Miikka Ruokasen mukaan hoitokokousten tarkoitus oli ”oikean Kristuksen opin säilyttäminen”. Tarve "oikean opin" vaalimiseen olikin ilmeinen, sillä hoitokokoukset sijoittuvat vanhoillislestadiolaisuuden historiassa välittömästi ns. pappishajaannuksen jälkeisiin vuosiin. Vuosina 1960–1962 liikkeestä erotettiin tai itse erosi juuri opillisten erimielisyyksien tähden kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista papeista ja teologeista.

Tutkija Markku Ihosen mukaan hoitokokousten menettelytavasta on pyritty 1980-luvun jälkeen luopumaan lestadiolaisuudessa. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry (SRK) ilmoitti elokuussa 2011, että herätysliike ei enää järjestä hoitokokouksia eikä hyväksy hengellistä väkivaltaa. SRK:n entinen pääsihteeri Tuomas Hänninen on ilmoittanut pitävänsä hoitokokouksia valitettavina (Helsingin Sanomat 17.7.2011).

1970-luvulla kokouksia on pidetty myös nimellä seurakuntapäivät ja sielunhoidollinen neuvonpito. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen mukaan hoitoon kutsujina toimivat rauhanyhdistysten johtokunnat. Tuomas Lohen mukaan hoitokokousmenettelyn taustalla oli näkemys, että rikkoneen hoitamisessa tuli noudattaa niin sanottua Kristuksen kirkkolakia. Itsensä ”vastuullisiksi kristityiksi” tuntevat kokivat velvollisuudekseen puuttua ongelmalliseksi luokiteltuun käytökseen. Paikallinen rauhanyhdistys toimi jäsentensä ”hengellisenä hallituksena”, joka pyrki vaikuttamaan jäsentensä elämäntapoja koskeviin ratkaisuihin.

Syntinä pidettyjä asioita ovat olleet muun muassa alkoholi ja kaikki siihen liittyvä, esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset suhteet, syntyvyyden säännöstely, poliittiseen vasemmistolaisuuteen viittaavat asiat, televisio-ohjelmat ja erilaiset viihteen muodot. Jani Alatalon mukaan asioiden syntisyys saatettiin käytännössä määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eri puolella Suomea. Alatalon mukaan synnit katsottiin lähes aina ”väärän hengen” aiheuttamiksi. Hoitokokoukset lisääntyivät 1970-luvulla ja vähenivät merkittävästi 1980-luvulle tultaessa. Huippu oli vuonna 1978.

Hoitokokoukset saivat julkisuudessa osakseen runsaasti kritiikkiä ja herätysliikkeessä alkoi myös sisäinen "pyykinpesu" niiden jälkeen. SRK:n vuosikirjan (1990) mukaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetukseen oli 1950-luvulta alkaen tunkeutunut ”ankaraa lainomaisuutta”, joka vaikutti hoitokokouksissa ja johti ns. ylilyönteihin.

Julkinen keskustelu hoitokokouksista vilkastui 2000-luvulla, jolloin internetin keskustelusivustoilla ja lehdistössä alettiin vaatia SRK:lta julkista anteeksipyyntöä hoitokokousten henkisestä ja hengellisestä väkivallasta.

Syksyllä 2011 SRK:n johtokunta julkaisi kannanilmaisun, jossa pahoiteltiin hoitokokouksissa esiintyneitä väärinkäytöksiä ja oppiharhoja. Samalla SRK sanoutui irti kaikesta henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, mitä hoitokokouksissa oli esiintynyt.

SRK:n julkinen irtisanoutuminen painostuksesta, väkivallasta ja hoitokokouksista ei kuitenkaan ole käytännössä johtanut liikkeessä muutoksiin.

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei ole myöskään tehty aloitettakaan siitä, että hoitokokouksissa keskinäisestä yhteydestä erotetuksi ja "väärähenkisiksi" julistetut henkilöt saisivat heidät erottaneilta anteeksipyynnön ja kutsun osallistua jälleen vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäseninä liikkeen toimintaan. Siten vanhoillislestadiolaiset ovat yhä edelleen jättäneet hoitokokousten tuhansille yksityisille ihmisille seuranneen tarpeettoman inhimillisen ja hengellisen kärsimyksen hyvittämättä ja jälkien vastuullinen käsittely on liikkeessä jätetty tekemättä.

Opilliset perustelut

Vanhoillislestadiolaiset pitävät Raamattua uskon ja elämän korkeimpana ohjeena. Myös hoitokokouksia on perusteltu Raamatun opetuksilla.

Hoitokokouksia on perusteltu kirkkohistorialla ja Raamatun opetuksilla, esimerkiksi avainten vallalla ja Kristuksen kirkkolailla. SRK:n mukaan niissä toimitaan Jeesuksen opetusten mukaisesti:

»Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.»
( Matt. 18:15-18)

Toimintaperiaate

1960-luvun ristiriitojen käsittely huipentui 1970–1980-luvun hoitokokouksiin, joilla nimensä vastaisesti ei ollut mitään tekemistä oikean sielunhoidon kanssa. Menettelytapoja ovat kuvanneet mm. Miikka Ruokanen (1980), Jorma Kurvinen (1980), Lauri Pietilä (1981), Leo Hartvaara (1984), Tuomas Lohi (2000) ja Aini Linjakumpu (2012). Hoitokokoukset olivat suljettuja, vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluville ihmisille tarkoitettuja tilaisuuksia, joissa jyrkin sanoin ripitettiin yhteisön normeista vähänkään poikenneita jäseniä. Kokoukseen tullutta väkeä vannotettiin kokouksen aluksi pitämään salassa ulkopuolisilta kaikki se, mitä kokouksessa tapahtuisi. Varmuudeksi rauhanyhdistyksen (tai muun kokouspaikan) ulko-ovet lukittiin, jotta ulkopuolisia ei sattumaltakaan pääsisi seuraamaan tilaisuutta.

Usein paikalla olivat myös perheen lapset, alaikäiset, jotka puolustuskyvyttöminä joutuivat seuraamaan, miten heidän vanhempiaan julkisesti nöyryytettiin ja häpäistiin kaikkien paikkakunnan vanhoillislestadiolaisten silmien edessä. Hoitokokoukseen saattoi tulla kutsu mitä erilaisimmista syistä. Kuuluminen kansalaisopiston piiriin, osallistuminen liikkeen ulkopuoliseen hengelliseen toimintaan (esimerkiksi luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksessa tai vanhustenpiirissä käyminen), seurusteleminen ei-lestadiolaisten eli "uskosta osattomien" kanssa ja television katselu olivat yleisimpiä syitä. Hoidettavan tuli ripittäytyä julkisesti kaikkien edessä ja tunnustaa olevansa ”väärässä hengessä” sekä anoa tätä anteeksi. Mikäli anteeksipyyntöä ei ymmärtänyt lausua tietyssä sanamuodossa, synninpäästöä ei annettu.

Liikkeen johtajat, kulloisenkin kokouksen vetäjät, joista yksi oli tavallisesti SRK:n johtokunnan jäseniä, päättivät, oliko hoidettavan anteeksipyyntö tarpeeksi vilpitön tullakseen hyväksytyksi. Mikäli johtohenkilöt katsoivat, että syytetyn julkisesti esittämä tunnustus ja anteeksipyyntö eivät olleet oikeanlaisia, asianomainen julkistettiin "synteihinsä sidotuksi". Sidottua uskovaista eivät muut lestadiolaiset saaneet enää siitä hetkestä lähtien tervehtiä, ennen kuin hän on suorittanut julkisen anteeksipyynnön rauhanyhdistyksellä "oikealla tavalla" ja hänen anteeksipyyntönsä on tullut hyväksytyksi. Ankarin rangaistus oli liikkeestä erottaminen, eikä erotettua saanut enää tervehtiä. Normaali kanssakäyminen erotettujen kanssa oli edelleen sallittua ja he olivat tervetulleita myös rauhanyhdistyksen tilaisuuksiin. "Ei saa tervehtiä" tarkoitti sitä, että tervehtiessä ei enää käytetty sanoja "Jumalan terve" tai "Jumalan rauhaan", sillä ne sisältävät tunnustuksen samassa uskossa olemisesta.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä, yhteisöllisessä kurinpidossa on virallisena ohjeena ns. Kristuksen kirkkolaki, jolla tarkoitetaan menettelyä, että elämäntavoiltaan poikkeavia, esimerkiksi maallistuneita, ihmisiä nuhdellaan ensin kahden kesken, ja mikäli tämä ei tuota haluttua tulosta, tapaus annetaan rauhanyhdistyksen johtokunnan tietoon. Johtokunnan tehtävänä on ratkaista, millaisiin jatkotoimiin ko. henkilön kohdalla on syytä ryhtyä. Johtokunta lähettää tavallisesti sitten kolme sopivaksi katsomaansa henkilöä puhuttelemaan ihmisiä, joita saattoi olla yksi tai useampia, esimerkiksi pariskunta. Johtokunnalle esitetään seuraavassa kokouksessa vierailusta raportti. Jos raportista ilmenee, että puhuttelu ei ollut tuottanut toivottua tulosta, johtokunta kirjaa pöytäkirjaan "murheella, ettei Jumalan rakkauden mukainen hoito ollut tuottanut mitään tulosta" esimerkiksi toisen aviopuolison osalta.

Hoitokokousvuosina tätä ennalta puhuttelua ei useinkaan ollut tehty, vaan paikalle kokoontuneista ihmisistä valikoitui itse hoitokokouksessa milloin kukakin julkisesti moitittavaksi. Usein syytetyksi joutuneella ei ollut ennakkotietoa, että hänen uskonsa ja jäsenyytensä "Jumalan lasten joukossa" oli asetettu kyseenalaiseksi. Tilaisuudet olivat tästä syystä monelle suuri järkytys. Sattui myös tapauksia, että koko paikkakunnan lestadiolaisten joukko julistettiin väärään henkeen eksyneeksi (esim. Kiimingin rauhanyhdistys).

Paikallinen rauhanyhdistys järjesti hoitokokouksen, eli ylimääräisen yleisen kokouksen, johon velvoitettiin kaikki paikkakunnan lestadiolaiset osallistumaan. Jos tiedossa oli joku "parannukseen taipumaton", hänet tietenkin kutsuttiin paikalle. Kokouksesta pois jääminen katsottiin raskauttavaksi teoksi ja jo pelkästään sen takia saattoi joutua "sidotuksi", eli yhteisön kanssakäymisestä eristetyksi. Yleisessä kokouksessa johtokunta esitteli asian julkisesti arvioitavaksi, jolloin esimerkiksi kerrottiin toisen aviopuolison "nöyrtyneen parannukseen", mutta toisen "todettiin pitäneen yhteyttä väärän vanhurskauden kanssa". Asian esittelyn jälkeen alkoi pitkällinen keskustelu, jonka jälkeen asianosainen joko "nöyrtyi parannukseen", jolloin asian "todettiin ratkenneen ihanasti parhaalla mahdollisella tavalla" tai hänet "sidottiin", jolloin hänet erotettiin rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Historia

Sielunhoidolliset asiat Haapajärven rauhanyhdistyksen johtokunnassa 1974–1982.

SRK:n pääsihteeri Voitto Savelan mukaan hoitokokoukset käynnistyivät eräissä rauhanyhdistyksissä jo 1960-luvun loppupuolella ja lisääntyivät 1970-luvun taitteessa. Erkki Reinikaisen mukaan 1970-luvulla ne kulkivat laajoina aaltoina läpi koko vanhoillislestadiolaisuuden. Savelan mukaan SRK:n työvaliokunta lähetti tuolloin edustajiaan hoitokokouksiin yhdistysten pyynnöstä 488 kertaa. Sen lisäksi paikalliset rauhanyhdistykset järjestivät omia pienempiä kokouksia, joihin ei pyydetty työvaliokunnan edustusta. Tohtori Tuomas Lohen pro gradu -työn mukaan karkeasti arvioiden valtaosa vanhoillislestadiolaisista teki 1970-luvulla parannusta jostakin väärästä hengestä. TV-toimittaja Vesa Toijosen mukaan hoitokokouksissa erotettiin rauhanyhdistyksistä yli tuhat ihmistä. Tuomas Lohen mukaan Haapajärven rauhanyhdistyksestä erotettiin tai erosi hoitokokousten seurauksena 9 jäsentä.

Jani Alatalon mukaan 1970-luvun hoitokokouksissa ja vanhoillislestadiolaisuuden kriisissä oli kysymys paitsi rajanvedosta maallistumisilmiöihin, myös taistelusta "lainomaista linjaa" vastaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä. Liikkeen keskeisten vaikuttajien mukaan kyseinen taistelu huipentui ja laantui vuoden 1979 lopulla "lakihenkisen linjan" väistymiseen SRK:n johtokunnassa ja työvaliokunnassa, minkä seurauksena ilmapiiri liikkeessä alkoi vapautua.

Hoitokokousten päättyminen ei kuitenkaan ollut seurausta pelkästään siitä, että SRK:n sisällä tapahtui opillisen linjan muutos, joskin tapahtumien kulku liikkeen sisällä näin mieluiten tulkitaan. Painostamisen päättymiseen vaikuttivat ratkaisevalla tavalla herätysliikkeen ulkoiset syyt.

Hoitokokousten päättymiseen silloisessa muodossaan vaikuttivat sekä evankelis-luterilaisen kirkon puuttuminen SRK:n menettelyyn että poliitikkojen asiasta käymät keskustelut kulissien takana. Eri puolilla maata rauhanyhdistyksissä toteutettu hoitokokoussarja oli Suomenkin mittakaavassa laajakantoinen ja merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö ja ennen kaikkea evankelis-luterilaisen kirkon sisällä tapausta on pidettävä huomattavana. SRK:n ja rauhanyhdistysten toteuttama hoitokokousten aalto kosketti suoraan ja välillisesti ainakin 100 000:ta evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Kyseessä on laajin kirkon sisällä tapahtunut hengellisen väkivallan tapaus koko itsenäisyytemme aikana. Ei siis ollut ihme, että suurta joukkoa suomalaisia koskettaneet tapahtumat ja ihmisten kokemukset herättivät laajaa huomiota mediassa. Tapahtumia ei kyetty SRK:n yrityksistä huolimatta pitämään täysin salassa julkisuudelta, ja yksityisten ihmisten kokemuksia käsiteltiin lehdistössä.

SRK:n johto huolestui hoitokokousten saamasta julkisuudesta lehdissä, radiossa ja televisio-ohjelmissa. SRK:n johtokunta kokonaisuudessaan kävi kesällä 1979 arkkipiispa Mikko Juvan puheilla pyytämässä kirkolta suvaitsevaisuutta ja vakuuttamassa lestadiolaisten halua pysyä edelleen osana evankelis-luterilaista kirkkoa. SRK:n johtokunnan käynti ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan arkkipiispaa ja muuta kirkon johtoa, varsinkin kun hoitokokoukset ja julkinen keskustelu niistä näyttivät jatkuvan entisellään.

Vakavin julkinen kritiikki SRK:lle tulikin, kun arkkipiispa Mikko Juva lopulta päätti ottaa julkisuudessa henkilökohtaisesti kantaa hoitokokouksiin. Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan puheenvuoron.

Puheenvuoroa siteerattiin laajasti muissa lehdissä, mm. Kalevassa. Kotimaa-lehdessä julkaistiin Juvan haastattelu asiasta.

Arkkipiispa Juva kertoi vastaanottaneensa runsaasti kirjeitä vanhoillislestadiolaisilta, jotka valittivat että olivat kokeneet painostusta hoitokokouksissa. Myös ei-lestadiolaiset seurakuntalaiset olivat ottaneet häneen yhteyttä ja olleet pahoillaan läheistensä ahdistelusta. Lisäksi eräät poliitikot olivat olleet häneen yhteydessä, koska rauhanyhdistyksissä oli painostettu esimerkiksi SMP:n kannattajia tai sellaisiksi epäiltyjä. Puheenvuorossaan Juva ei kuitenkaan halunnut leimata vanhoillislestadiolaisuutta sinänsä harhaopiksi eikä myöskään kyseenalaistanut liikkeen kuulumista Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon, mitä julkisessa keskustelussa oli kaavailtu ja jotkut valituskirjelmiä lähettäneetkin olivat ehdottaneet. Juva totesi: ”Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa.”

Painostusta ja väkivaltaa kirkossa ei kuitenkaan sallittaisi. Hoitokokouksia ja niiden painostusta Juva tarkasteli kirkkolain valossa. Juvan mukaan esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen eivät ole kristinopin mukaan syntiä. On jokaisen kristityn henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. Jokaisella on oikeus ratkaista vapaasti kantansa niihin, ilman painostamista.

Arkkipiispan kanta yksityisten kristittyjen ahdisteluun ja painostamiseen oli ehdoton: seurakunnissa ja Suomen kirkossa tuli puuttua siihen tiukasti. ”Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ’uskottomista’ leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.”

Arkkipiispa Mikko Juva osoitti, että kirkossa oli päätetty panna piste hoitokokouksille. Kirkon ja paikallisseurakuntien on kannettava vastuu siitä, miten kirkon piirissä toimitaan.

1979–1980-lukujen vaihteessa hoitokokouksista käytiin epävirallisia keskusteluja myös maan poliittisten päätöksentekijöiden taholla, yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta. Koska hoitokokouksissa oli pyritty painostamaan ihmisiä puuttumalla kansalaisten vapaaseen äänestyskäyttäytymiseen, asian vakavuus kohosi kokonaan uudelle tasolle. SRK:n menettelyt nostettiin esille keskusteluissa epävirallisesti Eduskunnassa, jopa eräiden ministerien kesken. Keskustelu voimistui erityisesti televisiossa lähetetyn toimittaja Hannu Karpon tv-dokumentin Syntisin silmin (1981) jälkeen. Ohjelmassa paljastettiin rauhanyhdistyksissä harjoitettu puoluepoliittinen painostaminen. Poliittisen tahon paineella oli evankelis-luterilaisen kirkon kannanoton rinnalla merkittävä vaikutus siihen, että hoitokokoukset lopetettiin.

Arkkipiispan kannanoton ja poliitikkojen keskustelujen jälkeen hoitokokoukset loppuivat. Monet Päivämiehessä jo ilmoitetutkin tilaisuudet jäivät pitämättä.

Maallistumiseen liittyvät ristiriidat

Voitto Savelan mukaan 1970-luvun kriisin taustalla oli vanhoillislestadiolaisuuden sekä yhteiskunnan maallistumisen ja sen mukanaan tuomien ilmiöiden välille syntynyt ristiriita. Kiistaan liittyvillä käsityksillä on juurensa aikaisemmissa tapahtumissa, osin jo 1930-luvulta saakka. Erimielisyydet nousivat esille 1970-luvulla tapahtuneissa hajaannuksissa.

Samaan aikaan kun vanhoillislestadiolaisuus kärsi sisäisestä käymistilasta muuttui myös ympäröivä yhteiskunta voimakkaasti. Maallistuminen jatkui, televisio yleistyi, politiikka radikalisoitui ja tavat muuttuivat. Vanhoillislestadiolaisuudessa huolestuttiin ”Jumalan sanan vastaisen elämäntavan” leviämisestä myös vanhoillislestadiolaisten keskuuteen. Tilanteen selvittämiseksi pidettiin keskustelutilaisuuksia ja seurakuntailtoja joissa asioita käsiteltiin. Keskustelu kosketti nuorison elämäntapaa, jossa nähtiin "maailman rakkautta", "kristillisen hengen ja opetuksen vastaista musiikkia", joitakin urheiluun liittyviä "kielteisiä piirteitä", "lihan mielen mukaista seurustelua" ja sen seurauksia. Muun muassa Helsingissä järjestettiin vuosina 1977–1981 lukuisia seurakuntailtoja, joissa tehtiin parannusta kososlaisuudesta ja muista asioista.

Ilkka Pyysiäisen mukaan vanhoillislestadiolaisuus reagoi maallistumiseen kääntymällä sisäänpäin. Hänen mukaansa tilanne kärjistyi erityisesti Kuusamossa, missä ei-lestadiolaiset seurakuntalaiset eivät voineet hyväksyä sitä, että lestadiolaiset saivat erilaisen kohtelun oman liikkeen papeilta kuin muut. Arkkipiispa Mikko Juvan mukaan SRK:sta työnnettiin 1960-luvun alun hajaannuksessa pois kaikki johtajat, jotka korostivat yhteistyötä muiden herätysliikkeiden kanssa. Hänen mukaansa tästä seurasi tiukka seurakuntakuri, jolloin SRK:n ulkopuolella nähtiin vain helvetti. Aiheesta kirjoiteltiin Helsingin Sanomiin, Kalevaan, Koillissanomiin ja Kotimaahan vuosina 1976–1980.

Henkioppi

Henkioppi on käsite, jolla viitataan erilaisiin vääriin henkiin, joista vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksissa tehtiin parannusta erityisesti 1970-luvulla. Hoitokokousten pöytäkirjoissa mainitaan muun muassa kuiva henki, isäntähenki ja hempeä henki. Lauri Pietilän mukaan parannusta on teetetty myös katkeruuden hengestä, vikovasta hengestä ja ulkokullaisuuden hengestä. Tuomas Lohi mainitsee myös ahneuden ja kateuden pirun henget, lihanvapauden ja sydämen ylpeyden hengen sekä kuivan lakihengen. Vuodesta 1975 lähtien alettiin puhua väärästä hengestä ja loppuvuodesta 1977 sekä erityisesti vuonna 1978 kososlaisuuden hengestä. Hoitokokoukset itse kokenut aikalainen on eritellyt yhteensä 19 erilaista "henkeä", joista herätysliikkeeseen kuuluva saattoi joutua syytetyksi.

1970-luvun hoitokokousten keskeinen motiivi oli taistelu henkivaltoja vastaan. Henkivaltana pidettiin "uskon ja Jumalan sanan vastaista elämäntapaa", jolloin kyseessä ei katsottu olevan yksittäiset "nimelliset synnit". Graduntekijä Päivi Alasuutarin mukaan nimellisillä synneillä tarkoitetaan konkreettisia syntinä pidettyjä asioita. Henkivaltoina tai henkinä mainitaan SRK:n julkaisuissa muun muassa sillanpääläisyys ja kososlaisuus. Tutkija Miikka Ruokasen mukaan SRK on halunnut esiintyä "yhden totuuden" ja "oikean opin" etuvartiona. Tähän on pyritty korostamalla "Jumalan valtakunnan" opin "neitseellistä puhtauden" varjelemista "maailman hengellisyyttä" ja "kaikkea hengen saastaa vastaan".

Kuiva henki, hempeä henki ja kososlaisuus

Kuivalla hengellä tarkoitettiin lainomaisen tiukkaa normikristillisyyttä ja hempeällä hengellä suvaitsevaa suhtautumista nimeltä mainittuihin synteihin. Kososlaisuus oli Voitto Savelan mukaan henkivalta. Siitä oli keskusteltu joillakin paikkakunnilla jo pian 1960-luvun taitteen hajaannuksen jälkeen. 1977-luvun lopulla ja erityisesti 1978 mainitaan hoitokokousten pöytäkirjoissa "kososlaisuus". Kososlaisuuteen liittyvät hoitokokoukset levisivät laajalle koko Suomeen mutta myös ulkomaille Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. "Kososlaisuuden henkivallan" tuntomerkeistä pidettiin monia alustuksia ja käytiin keskusteluja. "Kososlaisuuden henki" orjuutti ja vaivasi Savelan mukaan monissa siioneissa pitkään. Hänen mukaansa kososlaisuus näkyi seurakunnan sisälle muodostuneina sisärenkaina, jotka vaikeuttivat toiminnan "raittiutta".

Ekumeenisuuden harha

Ekumenia oli 1970-luvulla SRK:n mukaan voimakkaasti esiin tunkeva "eksytys". Ekumeenisuuden harha oli siinä, että se salli "totuuden monioppisuuden". Jokainen sai ymmärtää "Jumalan sanan" "oman mielensä mukaan". Ruokasen mukaan vuonna 1957 järjestettiin maallikkosaarnaajain veljeskokous, josta annetussa julkilausumassa varoitettiin "allianssihengen vaarasta", jossa oli vaikutteita SRK:n ulkopuolelta. Silloin ei vielä ollut yleisesti tiedossa käsite ekumenia.

Eriseuran henki

1979 Päivämiehen n:o 5 mukaan "ekumeenisen uskonnollisuuden" ohella "Jumalan valtakuntaa" oli jo vanhastaan vaivannut "eriseuran henki". Viimeisimmän hajaannuksen aiheuttaneen "eriseuran" vanhoillislestadiolaisuus koki Päivämiehen mukaan 1960-luvun "pappiseriseurassa". Eriseuran hengessä saarnattu evankeliumi "ei pelastanut", koska silloin oltiin Päivämiehen mukaan "väärässä sydämen tilassa". Ruokasen mukaan "eriseuran henkeen" mennyt joutui voimakkaiden sosiaalisten sanktioiden kohteeksi. Esimerkiksi Aimo Hautamäen mielestä (Siionin lähetyslehti 7/1979) "eriseuraan" mennyttä ei enää tervehditty "Jumalan lasten rauhan tervehdyksellä" (Jumalan terve / Jumalan rauhaan), vaan "eriseuraista" pidettiin "pakanana ja publikaanina". Einari Lepistön mukaan "eriseuraisia" tuli kartella, ettei tulisi osalliseksi heidän "synneistään". Ruokasen mukaan vuoden 1960 Puhujain ja seurakuntavanhinten kokouksessa Oulussa Heikki Saari epäsi Erkki Jokelalta anteeksiantamuksen, koska tämä teki parannusta vain "hedelmistä", jotka "eriseuran henki" oli vaikuttanut.

SRK:n kanta henkioppiin 2011

SRK on avoimesti sanoutunut irti hoitokokousajan "henkiopista" syksyn 2011 kannanilmaisussaan. Siinä asia mainittiin yhtenä hoitokokousajan oppiharhoista, johon kuului parannuksen vaatiminen erinimisistä hengistä, kuten kuivasta, hempeästä tai kososlaisesta hengestä. Samassa kannanilmaisussa pahoitellaan väärinkäytöksiä, jotka liittyivät julkiseen ripittäytymiseen ja parannuksen vaatimiseen sanelun mukaan. Myös käsitys SRK:sta tai rauhanyhdistyksen johtokunnasta "Jumalan huoneen hallituksena" torjuttiin vääränä. Lausunnossa korostettiin kuitenkin sitä, että seurakunta ei erehtynyt hoitokokoustenkaan yhteydessä. Kyse oli joidenkin yksityisten henkilöiden erehtymisestä. "Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan”.

Piirteet

Erkki Reinikaisen mukaan 70-luvun hoitokokouksista on eriteltävissä neljä erityispiirrettä:

• 1. Rauhanyhdistysten johtokunnista muodostui jonkinlaisia Jumalan huoneen hallituksia, joiden tehtäväksi sysättiin ja jonka täytyi ottaa hoidettavakseen sielunhoidollisia ratkaisuja.
• 2. Julkirippi eli syntien tunnustaminen seurakunnan edessä korostui suhteettomasti
• 3. Joissakin keskustelutilaisuuksissa erilaisten henkien asema syntien aiheuttajana korostui niin vahvasti, että yksittäiset synnit katsottiin aina jonkin hengen aiheuttamiksi.
• 4. Esiintyi pyrkimystä sysätä kilvoittelusta vastuu uskonyhteisölle, joka ilmeni siten, että vaadittiin parannusta, koska "seurakunta sairasti" ja "väärästä hengestä" tehtiin parannusta koska muutkin niin tekivät.

Hoitokokoukset kulkivat Erkki Reinikaisen mukaan vuosikymmenen ajan laajoina aaltoina läpi koko vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden. Se merkitsi karkeasti arvioiden sitä, että valtaosa liikkeen jäsenistä teki 1970-luvulla 'parannuksen' jostakin 'väärästä hengestä'. 1980-luvulle tultaessa hoitokokoukset vähenivät.

Arvostelu

Kokouksia pidettiin toistuvasti, vuosien ajan rauhanyhdistyksissä eri puolilla maata. Kaikkiaan niihin osallistui kymmeniä tuhansia vanhoillislestadiolaisia uskovaisia. Kokousta vetäneet saarnaajat velvoittivat ihmiset kertomaan yksityisestä elämästään seurakunnan edessä mikrofoniin ja tunnustamaan hyvin monenlaisia syntejä. Arvostelijoiden mukaan sielunhoidollisten keskustelujen salassapitovelvoite ei hoitokokouksissa toteutunut. He katsovat, että hoitokokouksissa harjoitettiin hengellistä painostusta ja väkivaltaa, menettelyjä, joita evankelis-luterilaisen kirkon sielunhoidon ohjeet eivät tunne.^{lähde tarkemmin?}

1970-luvun kriisi lestadiolaisuudessa herätti kiivasta keskustelua. Lehtien mielipidepalstoilla hoitokokouksista käytettiin mm. nimityksiä selvityskokous, uskonterrori, terrori, henkinen väkivalta, lestadiolaiskuri ja ryhmäkuri. SRK:n vuoden 1979 työvaliokunnan mukaan väärinkäytökset oli tuotava esiin ja tutkittava, jos niitä löytyi.

Vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun hoitokokousten tutkimisesta keskusteltiin julkisuudessa 1980-luvulta lähtien. Monet liikkeestä erotetut kaipasivat riippumatonta selvitystä tapahtumista. Kokonaisselvitystä kaivattiin myös kirkon ja yliopistotutkijoiden taholla. Piispa Mikko Heikka, Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen pitivät kattavan tutkimuksen tekemistä hoitokokousvuosista tarpeellisena.

Vuonna 2012 julkaistiin YTT, dosentti Aini Linjakummun yhteiskuntatieteellisesti orientoitunut tutkimus Lapin yliopistossa. Tutkimuksessa tarkasteltiin hoitokokousten menettelytapoja ja sitä, millä tavoin tavalliset uskovaiset olivat kokeneet tapahtumat ja niiden seuraamukset. Hoitokokouksia on tutkittu lisäksi yksittäisten paikkakuntien tapahtumien kannalta.

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan väärinkäytösten tutkiminen ja ehkäisy uskonnollisessa liikkeessä on vaikeaa, koska ihmiset katsovat toimivansa jumalallisella valtuutuksella.

Hoitokokousten mielivalta

1980 vanhoillislestadiolaisuudesta kirjoittaneen Miikka Ruokasen mukaan SRK käytti hoitokokouksissa evankeliumia mielivallan välineenä ja avuttomia ihmisiä oli kiristetty suljetuissa kokouksissa. Hänen mukaansa SRK antoi vääristellyn kuvan asioiden tilasta. Lauri Pietilän mukaan väärästä hengestä on syytetty esimerkiksi sen perusteella, että on käyty kirkossa. Hannu Karpon mukaan 1970-luvulla hoitokokouksissa hoidettavia on kiristetty, painostettu ja niitä on käytetty seurakuntien jäsenten hallintakeinona. SRK ei toimittajan erillisestä pyynnöstä huolimatta osallistunut Hannu Karpon ohjelmaan.

Yölliset oikeudenkäynnit

Tutkija Aini Linjakummun teos Haavoittunut yhteisö sisältää yksityiskohtaisen kuvauksen hoitokokouksen valmistelusta ja kokousten käytännön toimeenpanosta. Hoitokokouksen järjestäjänä toimi pääsääntöisesti paikallinen rauhanyhdistys. Joensuulaisen Reino Hartikaisen mukaan paikalliset rauhanyhdistykset sopivat hoitokokouksista SRK:n johdon kanssa, minkä jälkeen ilmoittivat selvittelykokouksista Päivämies-lehdessä. Tiettävästi hoitokokouksia järjestettiin paikkakunnalla toisinaan myös SRK:n johtokunnan aloitteesta. Tutkija Aini Linjakummun keräämien tietojen mukaan hoitokokouksista ei kuitenkaan aina ilmoitettu ennalta, vaan hoitokokous saatettiin aloittaa välittömästi seurojen jälkeen asiasta erikseen ennalta ilmoittamatta. Hoitokokouksia saatettiin tulla pitämään myös yksityiskotiin, joko erikseen ajankohdasta sovittuna tai myös ennalta ilmoittamatta.

Kokouksiin ei päästetty ulkopuolisia. Monet paikalla olleet ovat muistelleet, että rauhanyhdistyksen toimitalon ovet lukittiin hoitokokouksen ajaksi, jotta voitiin varmistaa, ettei ketään ulkopuolisia osuisi sattumalta paikalle.

Paikalliset aktiiviryhmät olivat laatineet kokouksia varten ennalta syytelistan nimineen. Aktiiviryhmien jäsenet eivät välttämättä kuuluneet paikallisen rauhanyhdistyksen johtokuntaan. Toisaalta kokouksissa nostettiin syytöksiä myös spontaanisti ilman että syytettyjä ja syytteitä olisi ennalta valmisteltu. Kokouksen vetäjänä toiminut henkilö otti kunkin syytetyn asian vuorollaan esille. Syytökset kohdistettiin nimeltä mainituille henkilöille, joiden odotettiin myös olevan paikalla vastaamassa syytöksiin.

Kokouksissa tavallisin syytös oli väärä henki. Toinen tavallinen syytös oli epäilys siitä, että syytetty oli syyllistynyt uskonelämässään rikkomuksiin, eli vanhoillislestadiolaisuudessa kielletyiksi opetettuihin tekoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi televisio-ohjelman katselu, tv-vastaanottimen hankinta, vastaanottimen käytön salliminen asianomaisen omistuksessa olevassa kiinteistössä, seurustelu tai avioituminen ei-lestadiolaisen kanssa, avioituminen eronneen henkilön kanssa, epäilys ehkäisyn käytöstä, osallistuminen ev.-lut. seurakunnan tilaisuuksiin silloin jos tilaisuus ei ollut vanhoillislestadiolaisen papin vetämä, osallistuminen kirkkokuoroon, liian vähäisenä pidetty aktiivisuus seuroihin osallistumisessa, yhteydenpito ei-lestadiolaisten sukulaisten tai ystävien kanssa, sopimattomana pidetyn poliittisen puolueen tai yhteiskunnallisen järjestön kannattaminen, urheilukilpailuihin osallistuminen, erilaiset harrastusjärjestöt ym. Syytökset kohdistettiin nimeltä mainituille henkilöille.

Syytettyä kehotettiin tulemaan seurakunnan eteen. Syytetty ei saanut puolustautua, koska sitä pidettiin "hengellisenä pimeytenä". Kukaan toinen paikalla olijoista ei saanut myöskään ryhtyä puolustamaan syytettyä. Alkuun saattoi monella rauhanyhdistyksellä tapahtua, että joku vilpitön seurakuntalainen yritti kysellä, mistä oli kyse ja millä perusteella syytteitä esitettiin, sillä hoitokokouksia pidettiin alkuun täysin tyrmistyttävinä. Mutta osallistujat havaitsivat nopeasti, että viattomasta kysymyksestä ja toisen puolustamisesta seuraa se, että kysyjäkin asetettiin syytetyksi. Pelko vaiensi osanottajat.

Syytös "väärästä hengestä" esitettiin monissa tapauksissa ilman varsinaisia perusteluja. Jos syytetty alkoi kysellä perusteluja syytökselle, silloin hänen syyllisyytensä katsottiin jo näytetyksi toteen.

Näitä vääriä henkiä ei aina yksilöity tarkemmin, mutta niitä saatettiin määrittää myös erilaisilla nimityksillä, sillä vääriä henkiä oli lukuisia: kososlaisuus, pikkuesikoisuuden henki, kuiva henki, hempeä henki, ylihengellisyys, isäntähenki, simppalalaisuus, pollarilaisuus, ansamaalaisuus ym. Väärien henkien vaikutuksesta ihmisten uskottiin toimivan tai joskus toimineen synnillisellä tavalla ja heidät leimattiin "saastaisiksi". Heidän todettiin myös asettuneen "Jumalan valtakuntaa" tai "Jumalan huoneenhallitusta" vastaan. Tällä tarkoitettiin sitä, että syytetyt olivat asettuneet rauhanyhdistystä ja paikallista seurakuntaa ja toisinaan myös SRK:n johtokuntaa vastaan.

Aihe syytökselle väärästä hengestä saatettiin etsiä esimerkiksi syytetyn jo kuolleiden sukulaisten menettelystä. Syytökset saattoivat liittyä näiden henkilöiden toimiin liikkeen sisäisten erimielisyyksien aikaan vuosikymmeniä sitten.

Harmiton lausahdus tavanomaisessa arjen keskustelussa saattoi johtaa siihen, että ihmisen joutui syytetyksi hoitokokoukseen. Eräs mies oli yrittäjänä toimiessaan todennut toiselle uskovaiselle luottavansa talousvaikeuksienkin keskellä Jumalan johdatukseen. Tätä pidettiin osoituksena väärästä hengestä, ja niin asianomainen joutui syytetyksi.

Syytetyn piti kaikkien nähden ja kuullen tunnustaa olevansa väärässä hengessä. Hänen piti ilmaista asiansa ja anteeksipyyntönsä käyttäen tiettyä sanamuotoa. Puhujat ja muut hoitokokouksen vastuuhenkilöt eivät kuitenkaan opastaneet syytettyä siitä, millainen sanamuoto tarkkaan ottaen vaadittiin, eikä tilaisuutta seurannut yleisökään sitä tiennyt. "Väärällä tavalla" erehdyksensä tunnustanut ei saanut anteeksiantoa. Usein tällöin todettiin että asianomaisella oli "omatunto pimentynyt" ja "uskon lamppu sammunut", ja häntä kehotettiin menemään kotiin "miettimään". Tällöin hänet myös "sidottiin synteihinsä", toisin sanoen hänet eristettiin muusta lestadiolaisen yhteisön kanssakäymisestä.

"Oikea" synnin tunnustamisen sanamuoto opittiin ajan mittaan tuntemaan kun oli seurattu ja tarkkailtu, missä vaiheessa hoitokokouksen vastuuhenkilöt sallivat myöntää anteeksiannon pyytäjälle. Jos pyytäjä ei halunnut tai, kuten tavallisimmin, ei ymmärtänyt pyytää käyttäen "oikeita" ilmauksia, seurasi sitominen.

Sitominen merkitsi julistamista kadotukseen joutuvaksi sekä sosiaalista eristämistä kaikesta kanssakäymisestä muiden vanhoillislestadiolaisten kanssa. Kukaan ei saisi olla missään yhteydessä sidottuun. Sitominen merkitsi myös perheen sisäisten suhteiden murtumista, sillä edes aikuiset lapset eivät saaneet olla tekemisissä sidotuksi joutuneiden vanhempiensa kanssa, tai vanhemmat lastensa. Hoitokokouksia järjestettiin viikonloppujen lisäksi arkipäivinä. Hoitokokoukset saattoivat arkipäivinä kestää jopa lähelle aamuneljää.

Keskustelu hoitokokouksista

1970- ja 1980-luvun keskustelu

Hoitokokoukset herättivät laajan keskustelun julkisuudessa 1970- ja 1980-luvulla. Sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistiin yksityisten ihmisten kokemuksia ja mielipidekirjoituksia. Erityisen runsas julkisuus alkoi loppuvuonna 1979, alkuvaiheessa erityisesti Kuusamossa, Koillissanomat-lehdessä. Painostukseen liittyvät valitukset johtivat mm. siihen, että Kuusamon kirkkoneuvosto laati julkilausuman, jossa se tuomitsi hoitokokousten painostuksen. Keskustelu levisi myös muuhun mediaan ja valtakunnallisiin lehtiin.

Merkittävimpänä puheenvuorona on pidettävä arkkipiispa Mikko Juvan kannanottoa. Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 sivun laajuisen puheenvuoron. Juva oli saanut kymmenittäin yhteydenottoja ja valituksia hoitokokouksista. Arkkipiispa sanoi lestadiolaisuuden olevan muodostumassa ongelmaksi kirkolle. Liikkeeseen kohdistuneet harhaoppisyytökset on tutkittava ja ihmisten painostus on lopetettava. Hän edellytti, että paikalliset evankelis-luterilaiset seurakunnat puuttuvat väkivaltaan. Juva totesi: "Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ’uskottomista’ leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta." Arkkipiispan kannanotto hengelliseen väkivaltaan jäikin likimain ainoaksi kirkon arvovallalla julkaistuksi kannanotoksi hoitokokouksista pariinkymmeneen vuoteen.

Keskustelun laajennuttua SRK:n johto poikkesi pidättyvästä tiedotuslinjastaan ja antoi laajan haastattelun Suomen Kuvalehteen, haastattelijana Tapani Ruokanen. Hoitokokouksista julkaistiin kaksi tietokirjaa 1980-luvun alussa. Teologi Miikka Ruokanen julkaisi 1980 analyyttiseen tarkasteluun pyrkineen selvityksen Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Toimittaja ja kirjailija Jorma Kurvinen julkaisi Raportin lestadiolaisuudesta (1980), joka oli kirjoitettu haastattelujen pohjalta journalistiseen tyyliin. Kirjan laajin osa on SRK:n edustajien haastattelu.

YLEn toimittaja Hannu Karpo teki hoitokokouksia ja hengellistä sekä poliittista painostusta tarkastelleen dokumenttiohjelman Syntisin silmin 1981. Ohjelma on nähtävissä YLEn Elävässä Arkistossa. Vuonna 1984 ilmestyi Leo Hartvaaran romaani Suden uhrit. Romaanin perusteema oli hoitokokousten painostus ja väkivalta ja se perustuu tositapahtumiin eräällä rauhanyhdistyksellä. Teosta voidaan pitää jossain määrin avainromaanina, sillä siinä kuvatuista johtohahmoilla on esikuvansa aikansa SRK:n johtohenkilöissä. Vuonna 1986 Yle:n TV1:n A-Studio esitti romaanista dramatisoituja jaksoja asiaohjelmassa, jossa tarkasteltiin hoitokokouksia ja rauhanyhdistyksissä tapahtunutta poliittista painostusta. (Katsottavissa YLEn Elävässä Arkistossa.)

2000-luvulla keskustelu konkretisoitunut

Vuosituhannen vaihteen jälkeen käytyä hoitokokouskeskustelusta voidaan tunnistaa kolme leimallista piirrettä. Ensinnäkin Internet ja sosiaalinen media ovat laajentaneet kansalaiskeskustelun mahdollisuuksia, saavutettavuutta, nopeutta ja osallistumista dramaattisesti.

Toiseksi, Pohjois-Suomen media vapautui ja monipuolistui. Se on tarjonnut viime vuosina mahdollisuudet tuoda esiin erilaisia näkökantoja. Aikaisemmin Pohjois-Suomessa lehdistön uumoiltiin välttelevän avointa ja kriittistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta, liikkeen laajan yhteiskunnallisen, poliittisen ja uskonnollisen vaikutusvallan takia. Jotkut lehdet olivat lisäksi joutuneet SRK:n edustajien painostuksen ja uhkailun kohteeksi takavuosina.

Kolmanneksi, muutoksia tapahtui keskustelun osapuolten suhteen. 2000-luvun kriittisen hoitokokouskeskustelun käynnistivät nuoret akateemiset teologit. Ennakkoluulottomasti ja rohkeasti he tarttuivat kipeimpiin asioihin, mm. kysymykseen hoitokokouksista. Tämän jälkeen liikkeen sisältä keskusteluun on tullut mukaan heitäkin nuorempi lestadiolaispolvi, jolla ei ole ollut enää omia muistikuvia eikä edes faktatietoja herätysliikkeensä lähihistoriasta. Hoitokokouspolven vanhemmat olivat yleensä jättäneet kertomatta lapsilleen 1970–80-lukujen tapahtumista. Toisaalta 1970-luvulla erotetut tai itse lähteneet ovat puolestaan vailla tietoa ja kokemusta siitä, millaiseksi opetus, asenteet ja elämäntavat olivat sittemmin rauhanyhdistyksillä muuttuneet. Molemminpuolinen tietämättömyys on saanut aikaan sen, että eri sukupolviin kuuluvilla keskustelijoilla on ollut ajoittain vaikeuksia tavoittaa yhteistä kieltä ja ymmärtää toistensa käsitteistöä voidakseen jakaa keskenään näkemyksiään ymmärrettävässä muodossa. Tämä on vaikuttanut keskustelun luonteeseen.

Keskustelun vl-liikkeen tilasta käynnistivät nuoret teologit Antti Pentikäinen, Jyrki Rauhala ja Matti Hyry, jotka antoivat haastattelun Sana-lehdelle maaliskuussa 2000. Heidän näkökantojaan leimasi vastuuntunto ja huoli ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Pentikäinen ehdotti, että vanhoillislestadiolainen liike pyytäisi julkisesti anteeksi virheitään. Ongelmien käsittely yksinomaan liikkeen sisällä ei ollut auttanut, koska ei ollut muodostunut yhteyttä niihin, joita tuolloin loukattiin. Siksi "lestadiolainen liike voisi tuoda asian laajemmin esille, todeta virheet ja pyytää niitä anteeksi. Virallista kantaa asiasta ei ole, mutta moni ajattelee näin. Niillä, jotka saivat sieluunsa haavoja, on vielä vahvat kipupisteet." Pentikäinen puuttui myös naisten ala-arvoiseen kohteluun liikkeessä.

Matti Hyry puolestaan rauhoitteli, että vaikka vakavia virheitä olikin tehty, liike kokonaisuudessaan ei ollut mennyt hoitokokousvuosina harhaan. "Virheiden läpikäyminen ei ole tärkeää siksi, että pitäisi etsiä syyllisiä, vaan jotta ihmiset voisivat kokea puhuvansa vapaasti kaikesta, kipeistäkin asioista. Tämä on sielunhoidossa vastaan tuleva asia, jonka purkamisen aika näyttää olevan nyt." Jyrki Rauhala puolestaan pohdiskeli opillisia näkökohtia: "Liikkeessämme on erilaisia raamatuntulkintoja. Joskus saarnamiehiä kuunnellessa ajattelee, että raamatuntulkinta meni mielikuvituksen puolelle, mutta tärkeintä on se usko, mikä puheista heijastuu." Tämä keskustelunavaus tyrehtyi siihen, kun SRK:n johtokunnan delegaatio kävi puhuttelemassa heitä henkilökohtaisesti. Tämän jälkeen he ovat vaienneet julkisuudessa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallisista kysymyksistä, lukuun ottamatta Antti Pentikäistä. Hän on mm. puolustanut julkisuudessa muita herätysliikkeen ongelmallisiin piirteisiin puuttuneita vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat joutuneet rauhanyhdistyksissään mustamaalauksen kohteeksi .

Keskustelu vauhdittui uudestaan laajana mediassa vuonna 2006, jolloin keskustelussa alettiin myös nostaa esiin konkreettisia ehdotuksia toimenpiteistä. Internetin keskustelupalstoilla on käyty aktiivista keskustelua hoitokokouksista jo ainakin vuodesta 2005 lähtien. Keskustelu oli vilkastunut erityisesti Suomi24 – Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta -palstalla. Nimimerkki "Paula E." esitti siellä 19.1.2006 ajatuksen, että SRK:n tulisi esittää julkinen anteeksipyyntö hoitokokouksista kollektiivisesti kaikille, joille tapahtumista oli koitunut kärsimystä. Anteeksipyyntö tulisi julkistaa ja saattaa yleisesti tiedoksi kaikissa rauhanyhdistyksissä ja mediassa. Lisäksi hän ehdotti, että SRK:n tulisi teettää puolueeton tieteellinen selvitys hoitokokousvuosien tapahtumista. Ajatus tutkimuksen tarpeesta oli nostettu esiin nettikeskusteluissa pari vuotta aiemmin.

Nämä kaksi ehdotusta ovat toistuneet keskustelussa konkreettisina tiekarttoina dilemman ratkaisemiseksi. On nostettu esiin myös esikuvia tapauksista, joissa kollektiivista anteeksipyyntöä on sovellettu menneisyyden vääryyksien sovittelussa.

Keskustelu anteeksipyynnöstä laajeni Kotimaa-lehden sivuille, jossa haastateltiin hoitokokouksissa olleita ja rauhanyhdistyksistä erotettuja. Simon kirkkoherra, SRK:n historian tutkijana tunnettu FT Seppo Lohi oli yksi haastatelluista. Hän totesi, että hoitokokouksiin liittyi useita kristinopillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatiminen "vääristä hengistä". Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista "Jumalan huoneenhallituksena".

Lohi piti myös esitettyä toivomusta puolueettomasta tutkimuksesta perusteltuna. Sen sijaan SRK:n kollektiivista anteeksipyyntöä hän ei pitänyt mahdollisena, koska "rauhanyhdistykset ovat vain yhdistyksiä, joita ei voi panna hengelliseen vastuuseen". Lohen mukaan asian hoitaminen kuntoon tulisi edetä niin, että painostuksen ja loukkausten uhriksi joutuneet henkilöt ottaisivat oma-aloitteisesti suoraan yhteyttä niihin, joiden painostamaksi ovat joutuneet.

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki katsoi, että "hoitokokoukset koettiin pääosin myönteisiksi". Hänen vastauksensa anteeksipyyntöajatukseen oli kielteinen. Kielteinen kanta vahvistettiin toistamiseen myöhemmin Kotimaassa julkaistussa haastattelussa. Myös SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen mukaan aihetta anteeksipyyntöön ei ole ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen päättyessä oli Suomi24:n rinnalle syntynyt myös muita keskusteluareenoita ja syntyi useita aihetta sivuavia blogeja. Interaktiivisen median työkalut osoittautuivat myös hyödyllisiksi talletettaessa keskustelun lisäksi lestadiolaisuuteen liittyviä dokumentteja.

Vuoden 2008 lopussa nimimerkki "teepee" nosti keskustelussa esiin kysymyksen, mikä olisi se osapuoli, joka voi toimia hoitokokousasiassa SRK:n keskustelukumppanina mahdollisessa tulevaisuuden sovitteluprosessissa. Tähän tarpeeseen on viitattu myös 2010, mutta toistaiseksi ei tällaista tahoa ole olemassa.

Tapaus Oulussa palautti hoitokokoukset kirkon tietoisuuteen

Keskustelu sai kokonaan uuden sysäyksen, kun Sana-lehden tapausta lukuun ottamatta aikaisemmin vain maallikoiden kesken käyty julkinen keskustelu siirtyi ev.-lut. kirkon piiriin. Oululainen lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva pappi Stiven Naatus esitti Kaleva-lehden haastattelussa 2007 toivomuksen, että liikkeen lähihistoriasta tulisi voida käydä avointa keskustelua. Hänen haastattelunsa ilmestyi laajalevikkisessä sanomalehdessä.

Naatus perusteli tarvetta sillä, että vanhoillislestadiolaisuuden "vaikeat 1960- ja 1970-luvun tapahtumat on jätetty muhimaan kuoren taakse". Naatus totesi että asiaan liittyy pelkoja: "Ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme." Keskustelu liittyi silloin Oulun kaupunginteatterissa esitettyyn näytelmään Fundamentalisti, johon Naatus oli lehden pyynnöstä tutustunut. Myös tämä nosti tapauksen yleistä kiinnostavuutta, koska teatteri on julistettu vanhoillislestadiolaisuudessa synniksi.

Tämän jälkeen SRK:n johto vapautti Naatuksen herätysliikkeen rippikoulupapin tehtävästä. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen vakuutti Kotimaa-lehden haastatteluissa, että pastori Naatus saa kuitenkin edelleen jatkaa lestadiolaisena seurapuhujana.

Kalevassa julkaistiin tapauksesta myös pääkirjoitus, jossa arvioitiin, että "Naatus nosti esiin myös herätysliikkeensä keskustelukulttuurin vaikeudet. Se saattoi olla raskauttavaa." Lehti päätteli, että "avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.-- liikkeen johto tuntuu avausten edessä vetäytyneen kuoreensa. On vaikea nähdä, että tämä toimintatapa voisi kovin kauan jatkua. Se ei yksinkertaisesti ole nykymaailmassa enää toimiva tapa käsitellä vaikeita asioita --." Kalevan mukaan Naatus oli käsitellyt asioita avoimesti ja kiihkottomasti, perustellen myös herätysliikkeensä perinteisiä opillisia näkemyksiä, joten ”todennäköisesti lukijoiden ymmärrys vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan haastattelun ansiosta pikemminkin kasvoi kuin heikkeni”.

SRK:n leirityönsihteeri Tuomo Hänninen vakuutti, että päätöksellä ei ollut pyritty keskustelun tukahduttamiseen. SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki julkaisi Kalevassa vastineen, jossa hän totesi virheelliseksi väitteen, että 1970-luvun sielunhoidollisia keskusteluja, "joita on nimitetty 'hoitokokouksiksi'", ei olisi käsitelty sisäisesti vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Hänen mukaansa keskustelua ei kuitenkaan käydä netissä eikä nimimerkkien suojissa, vaan rauhanyhdistysten keskustelutilaisuuksissa ja SRK:n järjestämissä kokouksissa. Hautamäki totesi, että "näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä". Koska kyse on ollut Hautamäen mukaan yksityisestä sielunhoidosta, "tietosuojan ja ihmisarvon kunnioittamisen vuoksi tällaisia asioita voi kuitenkin käsitellä julkisesti vain yleisellä tasolla". Keskusteluille on lisäksi ollut tyypillistä, että "liikkeestä erkaantuneet eivät ole olleet valmiita luopumaan omaksumistaan käsityksistä, jotka ovat poikenneet vanhoillislestadiolaisuuden opetuksista". Hautamäki kehotti vääryyttä kärsineitä ottamaan henkilökohtaisesti yhteyttä kyseisiin henkilöihin, joiden katsovat itseään loukanneen, ja selvittämään asiat.

SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen mukaan aihetta anteeksipyyntöön ei ole ainakaan SRK:n taholta, sillä "kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä".

Seppo Lohen mukaan menneisyyttä tarkastellessa kaikille, myös liikkeen sisällä oleville on tärkeää uskaltaa kohdata tosiasiat, erityisesti silloin kun uskovaiset tekevät vääryyttä. Jos jotkut tuntevat tulleensa loukatuiksi ja väärin kohdelluiksi, liikkeen sisällä olevilla ei ole oikeutta sanoa, etteivät he saa niin kokea. Jos on itse loukannut on pyydettävä anteeksi ja toisen kokemaa vääryyttä voi pahoitella.

SRK:n kehotukset sopia rikkomuksista yksityisesti ja että vahinkoa kärsineiden tulisi olla aloitteellisia, ilman että SRK joutuisi kantamaan tapahtuneesta vastuuta, eivät kuitenkaan ole tyydyttänyt kaikkia. Keskustelu on jatkunut Internetin lisäksi mm. Kotimaa-lehden nettikeskusteluissa ja lehden mielipidepalstalla. Myös vanhoillislestadiolaisten keskuudessa on herännyt toive siitä, että SRK olisi aloitteellinen asioiden selvittämisessä.

Keväällä 2010 free lance toimittaja Topi Linjama totesi Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistussa kirjoituksessaan, että rauhanyhdistysten johtokunnat ovat ottaneet itselleen sielunhoitajan tehtävän ja että hoitokokouksia järjestetään yhä edelleen. Hän vaati hoitotilaisuuksien lopettamista. "Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.-- Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava." Linjama totesi, että moni lestadiolaisuskova kokee pelkoa omassa liikkeessään: "Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle." Avoin keskustelu pelkojen syistä ei ole mahdollista, koska kritiikki "voidaan ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi". Seuraamukset voivat olla raskaita, sillä "yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana." Edes kaikki liikkeeseen kuuluvat teologit ja maallikkopuhujat eivät rohkene keskustella avoimesti vanhoillislestadiolaisuuden kysymyksistä: "Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista."

Antti Pentikäinen, joka on nykyisin Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja ja itse edelleen vanhoillislestadiolainen sekä liikkeen puhuja, on kertonut ihmetelleensä, miksi anteeksi pyytäminen hoitokokouksien uhreilta on lestadiolaisille vaikeaa, vaikka juuri anteeksianto on liikkeen julistuksen tunnusomaisin piirre. Erityisen raskaina uhrit ovat kokeneet lähimpien ihmissuhteidensa katkeamisen hoitokokousten seurauksena. Pentikäinen on kertonut keskustelleensa SRK:n johdon kanssa asiasta ja havahtuneensa siihen, että monet puhujat ja liikkeen vastuuhenkilöt ovat itsekin hengellisen väkivallan vammauttamia. Omien perheenjäsenten sulkeminen ulos yhteisöstä voi vammauttaa ihmistä itseään niin, että se osittain saattaa selittää hänen tunteettomuutensa ja kovuutensa muita ihmisiä kohtaan.

Evankelis-luterilaisen kirkon edustajien kannanottoja 2000-luvulla

Edellä mainittu arkkipiispa Mikko Juvan kannanotto Helsingin Sanomissa vuonna 1979 jäi pitkän aikaan ainoaksi kirkon virallisen tahon kannanotoksi hoitokokouksista. Ns. Naatuksen tapauksen jälkeen myös ev.-lut. kirkon edustajia on osallistunut julkiseen keskusteluun aiheesta. Mikkelin piispa Voitto Huotari toivoi suviseuratervehdyksessään lisää avoimuutta vanhoillislestadiolaisuuden menneisyyttä koskevaan keskusteluun.

Arkkipiispa Jukka Paarma nosti hoitokokousten hengellisen väkivallan selvittämisen esiin tervehdyspuheessaan Oripään suviseuroissa 2009, sanoen: "On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi".

Hoitokokousten käsittely vanhoillislestadiolaisuuden sisällä

Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä 1970-luvun hoitokokouksia on tarkasteltu SRK:n vuosikirjoissa julkaistuissa artikkeleissa (Jumala rakentaa kaupunkiaan, SRK:n vuosikirja 1989; Taisteluista rauhaan, SRK:n vuosikirja 1990; Muutoksen keskellä, SRK:n vuosikirja 2007). Laajemmin hoitokokouksia käsiteltiin virallisesti vuonna 2008 SRK:n vuosittaisessa puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa. Kokouksesta annetussa lausunnossa hoitokokouksista käytetään nimitystä "1970-luvulla käydyt sielunhoidolliset keskustelut", ja todettiin: "Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä. Loppuyhteenvedoksi 1970-luvusta jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta." Kalevassa SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi, että hoitokokouksia koskevaa julkista keskustelua "on ollut herättelemässä pieni piiri". Julkinen keskustelu on herättänyt kysymyksiä liikkeen nuorisossa. "Luonnollista on, että kerromme heille." Voittonen ei nähnyt asiassa erityistä tutkimuksen tarvetta, koska SRK:n oma historiantutkimus käsittelee aikanaan myös 1970-luvun tapahtumia. "Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille." Hoitokokousten aikaan ja aina 2000-luvulle saakka SRK:n johtokunnassa toiminut opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on varoittanut lestadiolaisia keskustelemasta julkisuudessa liikkeen asioista.

Keskustelu tutkimuksen tarpeesta ja hoitokokoustutkimuksen käynnistyminen

Suomi24-palstalla oli käyty keskustelua riippumattoman selvityksen tarpeesta ainakin vuodesta 2005 lähtien. Tiettävästi eräs Oulun yliopiston historian opiskelija oli aikeissa käynnistää aiheesta selvityksen tavoitteenaan pro gradu -tutkielma. Keskusteltuaan SRK:n edustajien kanssa hän kuitenkin joutui luopumaan aiheesta.

Vuonna 2008 Kotimaa-lehdessä nostettiin hoitokokousten tieteellisen tutkimuksen tarve konkreettisena esiin. Tutkimusta ehdottivat Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Myös Espoon piispa Mikko Heikka yhtyi ehdotukseen.

Aiheeseen palattiin 2009 tutkijoiden paneelikeskustelutilaisuudessa Kuusamossa, Lestadiolaisuus ja politiikka Koillismaalla -seminaarissa 18.4.2009. SRK:n kustannuspäällikkö, FT Ari-Pekka Palola piti hoitokokousten tutkimisen esteenä rippisalaisuutta sekä haastattelututkimusten epäluotettavuutta. Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen katsoi, etteivät hoitokokoukset ehdottomasti kuulu rippisalaisuuden piiriin. Kirkkohistorian professori Jouko Talonen puolestaan korosti, että luotettavuus riippuu tutkijan ammattitaidosta.

Lapin yliopistossa käynnistettiin hoitokokouksia koskeva tieteellinen tutkimus vuonna 2010. Tutkimusta rahoitti Suomen Akatemia osana lestadiolaisuuden poliittista roolia koskevaa kolmivuotista tutkimushanketta, jossa hoitokokouksia koskevaa osaa johti YTT, dosentti Aini Linjakumpu. Tutkimustulokset julkaistiin kirjana vuonna 2012.

Hoitokokousten nimittäminen sielunhoidoksi

Miikka Ruokasen mukaan hoitokokouksissa oli kysymys pikemminkin painostuksesta, kuin sielunhoidosta. Kirkollisessa sanastossa sielunhoidolla tarkoitetaan kahdenkeskistä, vapaaehtoista keskustelua, jossa sielunhoitajaa sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. SRK:n hoitokokoukset eivät täytä yhtäkään kolmesta sielunhoidon periaatteesta: vapaaehtoisuutta, kahdenkeskisyyttä eivätkä luottamuksellisuutta.,

Reino Hartikaisen mukaan kaikkien paikkakunnan vanhoillislestadiolaisten velvollisuus oli osallistua kokouksiin. Tästä velvoitteesta oli erikseen maininta Päivämiehessä julkaistussa kutsussa.

Miikka Ruokasen mukaan oman hoidon karttelun katsottiin johtuvan autuuden vievästä "hempeyden hengestä", josta oli saatava "parannuksen armo". Kokouksissa ihmisiä vaadittiin tekemään julkirippiä koko seurakunnan edessä, useimmiten mikrofonia käyttäen jotta kaikki paikallaolijat kuulivat tunnustukset ja saattoivat seurata "sielunhoitotilanteen" tapahtumia. Puhutteluissa kaivettiin usein esiin aikaisemmin anteeksiannettuja syntejä siitä huolimatta, että SRK:n virallisen kannan mukaan rippisalaisuus on ehdoton. SRK:n johdon mukaan rippisalaisuuden rikkoja tulee itse osalliseksi synneistä.

SRK:n vastaukset arvosteluun

Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on torjunut syytökset. Se on julkaissut aiheeseen liittyen kaksi traktaattia: Kantamme ajankohtaisiin asioihin (1970) ja SRK vastaa ajankohtaisiin arvosteluihin (1979). SRK piti tiedotustilaisuuden aiheesta 11. joulukuuta 1979. Se antoi myös laajoja haastatteluja. Aiheesta kirjoitettiin SRK:n julkaisuissa, esimerkiksi vuosi- ja historian kirjoissa. Asiaa on käsitelty myös puhujainkokouksissa.

SRK:n suhtautuminen hoitokokousten tutkimiseen

SRK:n johdossa kattavan tutkimuksen tekemistä hoitokokouksista ei pidetä suotavana, vaan sitä vastustetaan vedoten riittämättömään ajalliseen etäisyyteen ja siihen, että kokouksissa käsitellyt asiat olivat sielunhoidollisia ja siksi salaisia. SRK:n kustannuspäällikkö Ari-Pekka Palola sekä pääsihteeri Aimo Hautamäki eivät pidä mahdollisena, että hoitokokouksiin liittyvät asiakirjat olisivat vapaasti tutkijoiden käytettävissä. Palola pelkää myös, että omista kokemuksistaan olisivat valmiita puhumaan lähinnä ne, joille tapahtumat olivat traumaattisia, mikä tekisi hänen mukaansa aineistosta yksipuolisen. Hänen mielestään ne joiden mielestä asiat päättyivät hyvään lopputulokseen eivät enää halua muistella niitä.

Einari Lepistön muistelmia Henkien taistelusta

Lestadiolaisen maallikkosaarnaajan Einari Lepistön mukaan 1970-luvun "henkien taistelussa" kristityt kävivät taistelua maallistumisen mukanaan tuomia syntimuotoja vastaan. Hän kertoo sielunvihollisen saaneen taistelussa murheellisia voittoja. Hänen mukaansa rauhanyhdistyksiltä saapui SRK:lle pyyntöjä tulla avuksi hoitamaan yhdistysten sisäisiä vaikeuksia. Hän kertoo olleensa mukana kolmessa-neljässäkin keskustelutilaisuudessa viikossa ja olleensa ainakin pyhien ajat menossa. Hänen mukaansa keskusteluissa koettiin todeksi Raamatun opetus, että evankeliumin kokonaisuuteen kuuluvat myös nuhteen, opetuksen ja neuvon sanat. Lepistön mukaan hoitokokoukset kestivät usein myöhään yöhön, koska ihmiset halusivat keskustella. Hän kertoo palanneensa niistä usein väsyneenä. Hän kertoo tarvinneensa myös itse evankeliumin armohoitoa.

Lepistön mukaan jotkut uskosta luopuneet syyttivät, että heidät oli potkaistu pois ja syyttelivät tästä myös SRK:n hallintoa. Hänen mielestään kysymyksessä oli kuitenkin pohjimmiltaan eri henki, koska Pyhä Henki ei lähde taistelemaan Jumalan seurakuntaa vastaan. Lepistön mukaan Jumalan valtakunnasta lähteneitä ei voitu tervehtiä Jumalan terveellä.

Einari Lepistön muistelmia tiedotustoiminnasta ja julkisuudesta

Lepistö kertoo, että lehtien toimittajat soittelivat usein hänelle. Hän antoi muutamia haastatteluja, mutta kertoo vastausten olleen usein lehdissä muunneltuina. SRK:n johdossa murehdittiin tätä ja päätettiin olla antamatta haastatteluja varovaisuussyistä, koska lopputulos oli tuollainen. Hänen mukaansa vanhoillislestadiolaisuudesta kerrottu tieto lehdissä oli usein oikeaa, mutta aika-ajoin joillakin toimittajilla näytti olleen halua lähteä parjauksen tielle. Hänen mukaansa koko 1960–1970-lukujen ajan esiintyi eri tiedotusvälineissä toistuvaa arvostelua vanhoillislestadiolaisuutta ja SRK:ta vastaan. Lepistö katsoo sen johtuneen Jumalan sanaan perustuvasta uskosta ja elämänvaelluksesta. Arvostelu kohdistui erityisesti perhe-elämään, opetukseen, mielenterveysasioihin sekä suhteeseen kansankirkkoon ja sen tunnustukseen. Hänen mukaansa paine saavutti ennen kokemattomat mitat 1979, jolloin lehtien palstat olivat kirjavanaan repäiseviä otsikoita.

Lepistön mukaan vakavimmat syytöksen koskivat 1970-luvun "sielunhoidollisia keskustelutilaisuuksia". Hänen mukaansa lehdissä esiintyi tällöin termejä, kuten "painostus" ja "henkinen terrori". Hänen mielestään ne osoittivat, kuinka vaikeaa ulkopuolisten oli ymmärtää sielunhoidollisten keskustelujen syvyyttä. Hänen mukaansa kielteisten uutisten vuoksi evankeliumin työ vaikeutui. SRK:n johto ryhtyi antamaan avoimesti haastatteluja ja luomaan toimittajiin henkilökohtaisia kontakteja. Lehdissä olleet kummalliset väitteet SRK:sta oikaistiin. Hänen mukaansa periaatteena oli, ettei lehdistössä lähdetä kamppailemaan opillisista kysymyksistä. Jumalan valtakuntaa sai kuitenkin puolustaa aiheettomia syytöksiä vastaan.

SRK:n johdon vastauksia Kurvisen kirjassa Raportti lestadiolaisuudesta

Jorma Kurvisen haastattelemien viiden SRK:n johtomiehen mukaan mitään kyttäämistä ei ole ollut, koska Jumalan valtakunnassa ei kytätä. Kyttääminen kuului heidän mukaansa kososlaisuuteen. Hoitoon kutsujina toimivat rauhanyhdistysten johtokunnat. Työvaliokunnat eivät heidän mukaansa johtaneet hoitokokouksia. Miehet myös kiistivät sen, että vanhuksia olisi sidottu siten, etteivät lapset käy heitä enää tapaamassa. Heidän mukaansa maallinen yhteys toimi edelleen, vaikka hengellinen oli katkennut. SRK:n miesten mukaan Kuusamon kuohunnan aiheutti kirkkoherra Karvonen, joka pettyi siihen, etteivät kaikki tulleet häntä kuuntelemaan. Heidän mukaansa Karvonen kaipasi sitä, että hänet tunnustettaisiin uskovaiseksi.

Voitto Savelan, Aimo Hautamäen ja Olavi Voittosen ajatuksia

» Jumalan valtakunta oli 1970-luvulla ja on aina armon ja anteeksiantamuksen valtakunta. Vain armon tie on oikea tie. Elävää uskoa hoidetaan Jumalan armolla, jolla tulee hoitaa myös hänen seurakuntansa. Armo ei johda synnin luvallisuuteen. Se ei "nukuta" armosta uskojaa, vaan antaa hänelle halun ja voiman hyljätä synnin ja elää kuuliaisena evankeliumin sanalle. Tämä suuri Jumalan rakkaus, pitkämielisyys ja kärsivällisyys tuli ilmi myös niissä neuvonpidoissa, joita 1970-luvulla pidettiin hyvin paljon. Hoitotilanteissa saattoi hoitajille tulla virheitäkin, sillä emme ole täydellisiä, erehtymättömiä. Yksin Jumala kykeni selvittämään Siioniansa vaivaavat asiat. Yksin hän saa kiitoksen valtakunnalleen osoittamastaan siunauksesta.»
( Voitto Savela, SRK:n pääsihteeri)

Savelan mukaan jo ennen hoitokokousvuosia liikkeen opetukseen oli tunkeutunut raamatulliselle kristillisyydelle vieraita piirteitä. Tällaisia piirteitä olivat mm. ankara kirkon arvostelu, lainomainen suhtautuminen vikaan joutuneisiin ja maallistumisilmiöihin, epäraamatullinen käsitys henkivalloista, rippioppi ja väärä julkirippioppi. Nämä piirteet jyrkensivät rajankäyntiä maallistumisilmiöihin ja olivat ns. ylilyöntien taustalla myös hoitokokouksissa. Asiasta oli kannettu huolta vanhoillislestadiolaisuudessa 1950-luvulta alkaen ja siitä käytiin keskustelua yhä tiiviimmin hoitokokousvuosina. Muun muassa "kuiva henki" ja lainomainen kovuus hoitamisessa torjuttiin puhujien kokouksen alustuksessa vuonna 1976 ja ns. rippioppi osoitettiin epäraamatulliseksi vuoden 1978 puhujien kokouksessa. Savelan mukaan monet olivat keskusteltaessa luvanneet luopua edellä mainituista epäterveistä käsityksistä ja toimintatavoista, mutta käytännössä korjausta ei ollut tapahtunut. Ankara lainomaisuus oli tunnusomaista myös ns."kososlaisuudelle", jonka kitkemiseksi hoitokokouksia järjestettiin.

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen mukaan 1970-luvun lukuisissa keskustelutilaisuuksissa käsiteltiin sielunhoidollisia kysymyksiä. Hänen mukaansa kokoukset olivat paikallisten rauhanyhdistysten järjestämiä, pääosin myönteisiksi koettuja, rakentavia ja monesta syystä tarpeellisia. Hautamäen mukaan ”oli varmasti sellaisiakin kokouksia, että kaikki ei niissä mennyt oikein.” Hänen mukaansa kyseessä ei ollut SRK:n liikkeellepanema hoitokokousten järjestelmä. SRK:lta ei Hautamäen mukaan ole tulossa yleistä anteeksipyyntöä, koska ”ei joku toinen voi pyytää anteeksi toisen puolesta”. SRK:n johtokunnan jäsenen opetusneuvos Aarno Hahon mukaan Jumalan valtakunnasta ei koskaan potkaista ulos, vaan sieltä lähdetään aina synnin petoksen kautta.

Syksyllä 2011 SRK:n johtokunta ilmoitti pahoittelevansa hoitokokouksien harhaoppeja ja niissä tehtyjä väärinkäytöksiä. SRK oli teettänyt juuri valmistuneen liikkeen historiantutkimuksen yhteydessä selvityksen hoitokokouksista 1970-luvulla. Se oli laadittu SRK:n johtokunnan ja työvaliokunnan pöytäkirjoista. Selvityksen mukaan eri puolilla maata paikallisissa rauhanyhdistyksissä järjestettiin kaikkiaan 488 sellaista tilaisuutta, joissa SRK:n edustajat olivat mukana. SRK:n selvitys osoitti, että silloinen SRK:n johtokunta osallistui aktiivisesti hoitokokouksien järjestämiseen ja toteuttamiseen. Hautamäen em. väitteet ovat siis osoittautuneet virheellisiksi.

Kotimaan toimittaja Jussi Rytkösen mukaan hoitokokouskeskustelujen perusteella näyttäisi siltä, että hoitokokouksista on monilla jäänyt asioita vaivaamaan mieltä. Aimo Hautamäen mukaan osalle hoidetuista asiat eivät kirkastuneet. Hänen mukaansa heille jäi sydämeen katkeruus ja tämän seurauksena on sitten vaadittu SRK:lta yleistä anteeksipyyntöä. Olavi Voittosen mukaan aihetta anteeksipyyntöön ei edelleen ole ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä. Olavi Voittosen mukaan hoitokokouksista voidaan käydä keskustelua, mutta avoimesti ja omilla nimillä. Hänen mukaansa osa niistä, jotka internetissä provosoivat keskustelua hoitokokouksista, eivät ole itse edes syntyneet tapahtumien aikoihin. Hänen mukaansa Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys on tukenut jäsenyhdistyksiään kriisiaikoina, jolloin maallistumisen ilmiöt on pyritty yhdessä torjumaan sielunhoidollisin keskusteluin.

SRK:n vuosittaisessa puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa 29.12.2008 olivat aiheena 1970-luku ja hoitokokoustapahtumat. Päivämies-lehden vuoden 2009 ensimmäinen numero sisältää katsauksen puhujienkokouksen keskusteluun ja kannanoton. (Päivämies nro 1, 7.1.2009, toinen pääkirjoitus.) SRK:n puhujien kanta on että hoitokokoukset olivat välttämättömiä ja mahdolliset "hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin tulivat korjatuksi". Lisäksi kannanotossa väitetään, että hoitokokouksia olisivat kritisoineet vain liikkeen ulkopuoliset tahot. Tämä ei pidä paikkaansa. Myös monet liikkeeseen kuuluvat ovat julkisesti pitäneet hoitokokouksia väärinä ja toivoneet niiden selvittämistä (esim. Mauri Kinnunen Kalevassa 1.10.2006; Stiven Naatus Kalevassa 27.5.2007; Vuokko Ilola Kotimaa-lehdessä 18.12.2008; sittemmin Juho Kalliokoski Kalevassa 24.9.2009 ja blogissaan Kotimaa24:ssä, sekä Johannes Alaranta blogissaan Kotimaa24:ssä). Anonyymisti vanhoillislestadiolaiset ovat keskustelleet vuosikausia Internetissä hoitokokousten eettisistä, moraalisista ja hengellisistä ongelmista. Monet herätysliikkeen nuoreen sukupolveen kuuluvista ovat ilmaisseet hämmennyksensä siitä, että he ovat saaneet tietää tapahtumista vasta luettuaan niistä Internetistä.

Muita vastauksia arvosteluun

Vanhoillislestadiolaisuuden suhdetta julkisuuteen tutkinut Jani Alatalo ei pidä Karpon ohjelmaa Syntisin silmin tasapuolisena tilanteen kuvauksena. Hänen mukaansa tietyistä kohden ohjelmaa saattoi saada jopa vääränlaisen käsityksen. Ohjelman mukaan lehtikirjoittelu oli vähentynyt, mutta lestadiolaisongelma ei ollut kadonnut mihinkään, sillä esimerkiksi yöllisiä kokouksia pidettiin edelleen. Todennäköisesti joitakin hoitokokouksia edelleen pidettiin, mutta tutkimusten mukaan hoitokokousten määrä oli kuitenkin merkittävästi vähentynyt jo vuodesta 1979.

Vastauksia SRK:n puolusteluihin

Kalevan pääkirjoituksen mukaan hoitokokousten sielunhoidollisuus ei ole riittävä perustelu vastustaa kattavan tutkimuksen tekemistä hoitokokouksista, koska hoitokokouksissa kuulijoina saattoi olla suurikin joukko rauhanyhdistyksen jäseniä, ja näin ollen keskustelut eivät olleet salaisia kuten sielunhoito yleensä. Hienotunteisuuden ja intimiteettisuojan normaalit vaatimukset pitää kuitenkin muistaa tutkimusta tehtäessä. Myöskään riittämätön ajallinen etäisyys hoitokokouksista ei ole pätevä syy vastustaa tutkimusta; jos poikkeuksellisen ilmiön syntyyn, leviämiseen ja seurauksiin halutaan päästä kiinni, tutkimus pitää tehdä nimenomaan nyt kun kokouksissa mukana olleita ihmisiä on vielä elossa.

Lapin yliopisto käynnisti hoitokokouksia koskevan tutkimushankkeen keväällä 2010. Tutkimus on osa Lapin yliopiston kolmivuotista tutkimuskokonaisuutta Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa, jonka päärahoittaja on Suomen akatemia.. Dosentti Aini Linjakummun julkaisu Haavoittunut yhteisö – Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa ilmestyi huhtikuussa 2012.

Kotimaa-lehti julkaisi 31.5.2012 vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokousmenettelystä perusteellisen raportin, jossa haastateltiin tämän päivän hoitokokousten uhreja. Haastatellut kertoivat, että yhteisön sisällä julkista painostamista ja pakotettua "sielunhoitoa" tapahtuu rauhanyhdistysten piirissä yhä edelleen samoilla kurinpitomenetelmillä kuin aiemminkin. Tavallisesti kokoontumiset ovat vain aiempaa pienimuotoisempia. Yksi haastateltavista oli kokenut niin syvää painostusta julkisessa hoitokokouksessa rauhanyhdistyksellä, että hän ajautui itsemurhayritykseen ja sairaalahoitoon. Toisen haastateltavan mukaan hoitokokousmenettelyllä tapahtuvaa painostamista on esiintynyt myös liikkeen sisällä paljastuneen hyväksikäyttöskandaalin yhteydessä.,

Painostavia puhutteluja kohdistetaan nykyisin erityisesti niitä vanhoillislestadiolaisia riviuskovaisia sekä puhujia ja pappeja vastaan, jotka hyväksyvät luterilaisen kirkon virkakäsityksen, eli sen, että sekä nainen että mies voi toimia seurakunnassa papin virassa.. SRK:n mukaan vanhoillislestadiolaisuuden kanta on, että lestadiolaiset miespapit saavat työskennellä yhdessä naispuolisten kollegoidensa kanssa ev.lut.-seurakunnassa, mutta vanhoillislestadiolaisella naisteologilla ei ole lupaa ottaa vastaan pappisvihkimystä eikä toimia seurakuntavirassa.,

Katso myös

• Lauri Pietilä
• Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki
• Lestadiolaisuuteen liittyvät kiistat
• Kososlaisuus

Aiheesta muualla

• KOETELKAA HENGET: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen julkaiseman Päivämies-lehden henkiä ja henkivaltoja koskeva opetus vuosina 1976-1979 sekä sen teologianhistoriallinen tausta
• Synteihin sidotut: Hoitokokousten opillinen perusta 1960-70-lukujen vanhoillislestadiolaisuudessa

Lähteet

• Ruokanen, Miikka: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Sarja A, n:o 36. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos, 1980. ISBN 951-693-073-5.
• Pyysiäinen, Ilkka: Synti: Ajatuksin, sanoin ja töin, s. 99-112. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30141-8.
• Lohi, Tuomas: Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1963–1999, s. 90–96. Pro gradu -työ. Oulun yliopisto, Historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia, 2000.
• Jorma Kurvinen: Raportti lestadiolaisuudesta. Kirjapaja, 1980. ISBN 951-621-265-4.

Kirjallisuutta

• Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Vastapaino, 2012. ISBN 978-951-768-390-6.

SRK:n julkaisut

• Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys: Muutoksen keskellä, s. 54–65. SRK:n vuosikirja 2007. Oulu: SRK, 2007. ISBN 978-951-843-090-5.
• Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys: Taistelusta rauhaan. SRK:n vuosikirja 1990. Oulu: SRK, 1991. ISBN 951-8940-16-9.
• Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys: SRK vastaa ajankohtaisiin arvosteluihin. traktaatti: Työvaliokunta vastaa muun muassa Kurvisen kirjassa esitettyihin arvosteluihin. Oulu: SRK, 1979.
• Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys: Kantamme ajankohtaisiin asioihin. traktaatti. Oulu: SRK, 1970.
• Einari Lepistö; Määttä, Toivo: Jumalan sanan perustalla, s. 193-196, 205-207. Einari Lepistö muistelee elämäänsä ja työtään. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry., 2001. ISBN 951-843-022-5.

Kirjallisuutta

• Linjakumpu, Aini: Haavoittunut yhteisö: Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Tampere: Vastapaino, 2012. ISBN 978-951-768-390-6.
• Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010. Verkkolinkki^{[vanhentunut linkki]}

Aiheesta muualla

• Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä, Jussi Rytkönen, Kotimaa 4.7.2006 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Hannu Karpon reportaasi -Syntisin silmin, 1980
• Jani Alatalon pro gradu tutkielma s. 56-62
• Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat – Matkalippu helvettiin -ohjelma
• Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä, referaatti osasta Tuomas Lohen pro gradu -tutkimusta
• Pekka Mikkola: Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin^{[vanhentunut linkki]}. Kaleva 12.7.2008.
• Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet. Hannu Karpon haastattelu, Helsingin Sanomat 23.5.2007.
• SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin
• Pauliina Grönholm: Vanhoillislestadiolaiset kertovat painostuksesta hoitokokouksissa. Helsingin Sanomat 17.7.2011.
• Nestori: Vanhoillislestadiolaiset kertovat hoitokokousten painostuksesta Referaatti Helsingin Sanomien painetussa lehdessä julkaistusta reportaasista 17.7.2011.
• STT–HS: Lestadiolaiset: 70-luvun hoitokokouksissa tehtiin hengellistä väkivaltaa. Helsingin Sanomat 10.10.2011.
• Johannes Ijäs: Hoitokokouksia tutkiva: Anteeksipyynnössä hyvää ja huonoa (Arkistoitu – Internet Archive). Kotimaa24 11.10.2011.