G. A. Serlachius

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta G.A. Serlachius)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gustav Adolf Serlachius.

Gustaf Adolf Serlachius (5. marraskuuta 1830 Ilomantsi13. kesäkuuta 1901 Mänttä) oli suomalainen tehtailija, proviisori, kauppaneuvos (1896) ja suomalaisen puunjalostusteollisuuden pioneereja. Hän suoritti farmasiatutkinnon 1849 ja proviisorintutkinnon 1853. Serlachius aloitti uransa apteekkarina Tampereella vuonna 1858.

Kymmenen vuoden apteekkarin uran jälkeen Serlachius perusti vuonna 1868 G. A. Serlachius Osakeyhtiön, jonka ensimmäinen yksikkö oli Mänttään rakennettu puuhiomo. Puuhiomon perustamisen taustalla oli yhteistyö Fredrik Idestamin kanssa, joka oli perustanut aiemmin oman puuhiomonsa, jota Serlachius oli alkanut hoitaa Idestamin matkojen aikana. Vuonna 1881 Serlachius laajensi toimintaansa paperitehtaalla. Seuraavana vuonna 1882 Serlachius perusti toisen puuhiomon Vilppulaan.

Serlachius myötävaikutti Hangon ja Kööpenhaminan välisen laivaliikenteen avaamiseen. Rautatieliikenteeseenkin hän osoitti kiinnostusta. Niinpä Serlachiuksen vaikutuksesta Pohjanmaalle kulkevan radan rakennus suunnattiin kulkemaan Näsijärven itäpuolitse.

Serlachius toimi perustamansa yhtiön toimitusjohtajana aina kuolemaansa asti.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gustav Adolf Serlachiuksen ensimmäinen nimeltä tunnettu isänpuoleinen esi-isä oli Daniel Williamsson, jonka arvellaan olleen kotoisin Skotlannista. Hän arvellaan olleen Ruotsin armeijassa palkkasoturina ja ryhtyneen siviilivirkamieheksi vuonna 1617, Stolbovan rauhan jälkeen. Siviilivirkana oli verojen ja tullien kerääminen Uudenmaan rannikolla. Vuonna 1620 hän asettui asumaan Särkilahdelle, lähelle Pernajaa. Puolisokseen hän otti Lapinjärven kirkkoherran tyttären. Kun appiukko kuoli, tältä jäi perinnöksi suuri maaomaisuus. Kuollessaan vuonna 1639 hän omisti koko Särkilahden kylän. Eräiden tietojen mukaan Williamsson oli kauppias ja syntyjään joko Alankomaista tai Saksasta.[1]

Daniel Williamssonin poika, Johan Danielsson, onnistui hänkin parantamaan yhteiskunnallista asemaansa avioliitolla. Hänen appensa Petter Thorwöste oli laivanvarustaja ja Fiskarsin ruukin perustaja. Johan Danielsonin pojat päätettiin kouluttaa papeiksi. Gustav Adolfin isoisän isoisä Petrus päätti ottaa sukunimekseen Särkilahdesta muodostetun latinankielisen muodon Serlachius. Kuollessaan vuonna 1738 hänellä oli 20 lasta ja kaiken kaikkiaan neljässä polvessa sata jälkeläistä. Isonvihan aikana Petrus Serlachius saavutti kunnioitusta jäämällä palvelemaan seurakuntaansa sen sijaan, että olisi paennut monien muiden pappien tapaan Ruotsiin.[2]

Serlachiuksen suvun tarina on varsin kuvaava esimerkki Suomeen Ruotsin vallan aikana asettuneen suvun sosiaalisesta noususta.

Varhaisvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulevan paperitehtailijan syntyessä perhe oli jo köyhtynyt. Isä Gustav oli Ilomantsin nimismies ja äiti Sofia leppävirtalaisen makasiininhoitajan tytär. Gustav Adolf oli perheen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Aivan varaton perhe ei ollut, jäämistöluettelon mukaan perhe omisti ulkomaisia huonekaluja ja jalometalleja. Sekä kotikieli ruotsi että varallisuus erottivat perheen säätyläistöön erotukseksi ympäristön karjalaisista. Muita säätyläisiä olivat pappi, kihlakunnantuomarit ja voudit. Näissä piireissä keskusteltiin varmasti muistakin kuin jokapäiväiseen toimeentuloon liittyvistä asioista. Mitkään lapsuusympäristön tapahtumat eivät kuitenkaan ennustaneet Gustav Adolfin tehtailijan uraa.[3]

Perheen isä ja elättäjä kuoli yllättäen 51-vuotiaana vuonna 1843. Gustav Adolf oli tuolloin 12-vuotias. Kahden vuoden kuluttua isän kuolemasta perhettä kohtasi tilintarkastuksen jälkeen kova isku: perheelle lankesi maksettavaksi 700 ruplaa velkaa laamannille sekä 30 tynnyriä viljaa. jälkeenpäin on huhuttu, että isä oli tehnyt kavalluksen, mikä ei välttämättä ole totta. Tosiasia on, että leski ei mitenkään voinut selvitä veloista, sillä hän sai leskeneläkettä vain 120 ruplaa vuodessa. Gustav Adolf joutui lopettamaan koulunsa Kuopiossa juuri ennen lukiota, asiakirjoista löytyy syynä ”varattomuus”. Pojan oli nyt etsittävä itselleen paikka, josta saisi ammatin.[4]

Apteekkarin oppiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luultavasti äitinsä tuttavuuksien avulla Gustav Adolf pääsi Mikkeliin Per Anders Sundbergin apteekkiin apteekkarin oppiin. Ala ei häntä kiinnostanut, mutta ”nälkä pakottaa koiran kahleisiin”, kuten hän totesi myöhemmin. Koulutuksen alkuvaihessa tärkeintä oli totteleminen ja päivä venyi erinäisine tehtävineen viisitoistatuntiseksi. Vuonna 1846 Gustav Adolf lopetti Mikkelissä ja siirtyi Helsinkiin F. M. Maexmontanin apteekkiin.[5]

Helsingissä Serlachius olisi halunnut suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta esteenä oli varattomuus. Maexmontan suhtautui nuoreen Serlachiukseen lempeästi, hän sai asua apteekkarin kodissa, missä häntä kohdeltiin kuin omaa lasta. Edellisen paikan ylitiukasta kurista ei ollut tietokaan. Maexmontaan takasi nuorukaisen ottaman lainan, minkä turvin hän opiskeli farmasian tutkinnon. Lainalla hän avusti myös äitiään ja nuorempia sisaruksiaan, kuten kunnon pojan kuuluikin. Farmasian tutkinnon myötä tuleva tehtailija aloitti nousun sosiaalisessa hierarkiassa.[6]

Farmaseuttina Serlachius aloitti Porissa Souranderin apteekissa. Tämän työpaikan hän menetti dramaattisesti Porin palossa 22. toukokuuta 1852.[7]

Tampereen apteekkari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porin työpaikan tuhoudutta Serlachius siirtyi Turkuun, missä hän työskenteli Tuomiokirkon apteekissa. Vuonna 1853 hän suoritti Collegium Medicumille proviisorin tutkinnon. Tämä tarkoitti oikeutta hoitaa apteekkia omalla vastuulla. Seuraavana arvoasteikossa oli apteekkari. Pian tämän jälkeen hän sai mielenkiintoisen työtarjouksen Tampereelta.

Serlachiuksen työnantaja apteekkari A. W. Tennberg kuoli vuonna 1856. Häntä neljä vuotta palvellut Serlachius tajusi tilaisuutensa tulleen ja osti työpaikkansa 80 000 ruplalla. Samalla summalla olisi voinut ostaa suuren maatilan. Nuorta miestä ajoi eteenpäin halu nousta sosiaalisessa arvoasteikossa ja halu vaurastua.[8]

Tullessaan apteekkariksi G. A. Serlachius päätti rakennuttaa apteekilleen uuden kiinteistön. Turvatakseen markkinat Tampereen ympäristössä hän perusti sivupisteen Kangasalle. Tämä kasvatti Serlachiuksen velkataakkaa muutamalla tuhannella ruplalla. Selvitäkseen menoistaan hän etsi itselleen sivuansioita. Hän alkoi myydä kirjoja, vaikka kirjakauppaan vaadittiin erillinen lupa, lisäksi myytiin ilmoitustilaa Hämäläinen-sanomalehteen ja erikoisuutena metsästäjille tarkoitettuja erikoisvaunuja. Tilikirjojen mukaan lääkkeinä myytiin muun muassa kuppaussarvia, napavöitä ja sormustinkukkaa sydänvaivoihin. Toimintatarmo ajoi hänet myös innostumaan valokuvauksesta. Hänen nimiinsä onkin laitettu ensimmäiset, vuonna 1863 otetut Tamperetta esittävät valokuvat. Kasvavan teollisuuden tarpeisiin Serlachius valmisti ja välitti teollisuuskemikaaleja.[9]

Liikematkallaan Lempäälään Serlachius yöpyi helsinkiläisen apteekkarioppimestarinsa serkun, Karl Wilhelm Maexmontanin luona. Serlachius ihastui perheen tyttäreen Aliceen ja nuoret avioituivat vuonna 1859. Morsian oli tuolloin 18- ja sulhanen 28-vuotias.

Tampereen aikanaan Serlachius otti innolla osaa kulttuurielämään. Hän oli kaupungin ensimmäisen kirjaston tilintarkastaja, kannatti kaupungin kamariorkesteria ja välitti ”piljettejä” hengelliseen tilaisuuteen. Myöhemmin erakoksi ja riidanlietsojaksi moititusta miehestä ei näy merkkiäkään nuoruusvuosina.[10]

Liiketoiminta laajenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1863 Serlachius alkoi perustaa olutpanimoa Tampereen Onkiniemeen. Mukaan hankkeeseen lähtivät G. F. Stockmann, joka toimitti laitteiston, ja kartanonherra Aminoff, joka toimitti viljaa sekä humalia. Yritys lähti heikosti käyntiin, rakennustyöt seisahtuivat kun työmiehet eivät saaneet palkkojaan ja vuonna 1864 tehtaan tekniikka petti. Korkkien maahantuonnin vaatima lupa oli unohdettu hakea ja korkit jäivät tulliin. Lisäksi tärkein asia eli oluen maku oli huono.[11]

Lannistumaton Serlachius ei masentunut huonosti sujuneesta olutpanimosta, vaan suuntasi tarmonsa maatalouteen, tarkemmin sanottuna kananpoikien välitykseen. Lisäksi hän perusti tuolloin Suomessa ainutlaatuisen kanalan, johon hankki Saksasta kaasukäyttöisen haudontakoneen. Tämä liikeyritys päättyi haudontakoneen räjähtämiseen.[12]

Puutavara-alalle Serlachius ryhtyi vuonna 1864, jolloin kävi ensi kerran Keuruun pitäjän Mäntänkoskella. Euroopassa oli paperin kysyntä kasvanut niin paljon, että perinteinen lumppupaperin tuotanto ei enää riittänyt. Fredrik Idestam näki tässä mahdollisuuden ja oli perustamassa Tampereelle puulumpputehdasta vuonna 1866. Ensiksi hän teki Serlachiuksen kanssa kaupat tehtaan tarvitsemasta lääkekaapista, mutta pian Serlachius oli mukana rakennustyömaalla ja hän otti hoitaakseen tehtaan laskutuksen. Idestam ei jättänyt virkaansa Helsingissä ja Serlachius sai häneltä hoitaakseen yhä tärkeämpiä tehtäviä. Lisäksi Serlachiuksella tärkeitä suhteita vakuutusalaan ja pian hän olikin uuden tehtaan isännöitsijä.[13]

Liikkuessaan uudella tehtaalla Serlachius oivalsi, että puuhiokkeen valmistaminen ei ole vaikeaa. Koneet saivat voimaa koskesta ja välittävät kivet iskivät 150 iskua minuutissa. Tehtaan saksalaisen mestari käyttäytyi kuin kyseessä olisi ollut korkeampaa henkistä tiedettä. Tämä ärsytti Serlachiusta, joka kirjoitti Idestamille, että saksalainen mestari ei ymmärrä mitään siitä, miten Suomessa tulee toimia. Mestarin ja Serlachiuksen välit kiristyivät niin, että nyrkkitappelukaan ei ollut kaukana.[14]

Tamperetta koetteli vuonna 1865 valtava tulipalo. Serlachiuksen uusi apteekki säilyi, mutta kilpailijan paloi. Serlachiuksen asema apteekkimarkkinoilla vahvistui ja häntä työllisti myös kaupungin jälleenrakentamiskomitea. Pian liiketoimia koeteltiin ankarasti, sillä talvi 1867 oli ennätyskylmä ja kevät saapui Suomeen kuukauden myöhässä. Syyskuun 4. päivää edelsi halla, mikä pilasi suuren osan Suomen viljasadosta.[15]

Nälkävuodet vaikeuttivat Serlachiuksen ja muiden liikemiesten toimia. Suomessa oli pulaa pääomista ja osaavaa työvoimaa oli vaikea löytää sairauksien ja kasvaneen kuolleisuuden takia. Serlachius oli yrittänyt käynnistää afäärejä seinien ja marjojen parissa, mutta ne menivät täydellisesti pieleen. Ne ja entisestään tunnetut epäonniset panimo- ja kanalatoimet lisäsivät häntä kohtaan tunnettua epäluottamusta. Kaksi hänen lainojaan taannutta sukulaista kuoli ja uusi takaajia tuntui olevan mahdotonta löytää. Lakeja kiertäen appiukko Maexmontan ohjasi Suomen pankin suonraivausvaroja Serlachiukselle.[16]

Keväällä 1868 Serlachiuksen apteekki paloi. Serlachius oli 37-vuotias ja rasittunut monista vaikeuksistaan. Hän puuhaili daguerretypioiden ja höyrykoneen, jonka tarkoitusta apteekkien tarkastaja ei ymmärtänyt, parissa. Viimein apteekkitoiminnalle löytyi ostaja. Kauppahinnaksi sovittiin 30 000 markkaa, mikä oli silloisissa oloissa paljon. Serlachiusta ei pidätellyt Tampereella enää mikään. Perheen neljästä lapsesta oli kolme kuollut. Liikekumppaneita ei Tampereelta löytynyt ja Serlachius kaavaili maatilan ostoa. Idestamin kanssa olivat välit katkenneet. Tuota aikaa Serlachius muisteli vanhoilla päivillään seuraavasti: ”Olin hukkumaisillani hulluntöiden ja tappioiden pyörteeseen.”[17]

Syyskuussa 1868 Serlachius pakkasi tavaransa Pegasos-nimiseen purjeveneeseen yhdessä viiden tai kuuden pohjalaismiehen kanssa, purjehti Näsijärven yli Ruovedelle ja siitä hankalan taipaleen jälkeen Mäntänkoskelle. Syyskuun 17. päivä 1868 on sittemmin vakiintunut uuden tehtaan viralliseksi perustamispäiväksi.[18]

Mäntän vaikuttaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeistään Pegasoksen purjehdus Mäntänkoskelle katkaisi välit Idestamiin. Kun hän kuuli, että hänen entinen isännöitsijänsä on perustamassa kilpailevan tehtaan, hän postitti Serlachiukselle kiukkuisen kirjeen, jossa vaadittiin yhteisten raha-asioiden selvitystä. Vaatimukset ulottuivat pankkitakauksista vauvan myssyyn. Asioita ei selvitetty koskaan.[19]

Muisteluksissaan Serlachius totesi saapuneensa koskemattoman luonnon keskelle. Väittämä ei pidä aivan paikkaansa, sillä paikalla oli maatiloja ja vesisaha. Paikkakunnalla oli lisäksi tarjolla nuoria tilattomia tehtaan työvoimaksi. Rakennustyön alkuvaiheessa Serlachius oli mukana ruumiillisissa rakennustöissä, sillä piti niitä kaikin puolin kunnioitettavina ja rehellisinä. Tehtaan arkkitehtuuriin ei kiinnitetty huomiota vaan puuhiomoa rakennettiin muun muassa Mäntänkosken vesisahan sekundalaudasta. Uusi puuhiomo valmistui jo maaliskuussa 1869. Ajan tuotantolaitosten tehot olivat vaatimattomia, uusi tehdas tuotti noin 300 hevosvoimaa, mikä vastaa nykyaikaista urheiluautoa.[20]

Apua hankkeeseensa Serlachius sai Idestamin palveluksessa olleelta Hermann Kaufmannilta, joka myi liikesalaisuutensa Serlachiukselle. Mukaan tuli myös Paul Mylius, jonka kanssa Serlachiuksen välit olivat aiemmin kiristyneet käsirysyn partaalle. On arvoitus miksi he seurasivat Serlachiusta, joka tunnettiin paitsi hankalana ihmisenä, myös huonona maksajana.[21] Serlachiuksen, Kaufmannin ja Myliuksen yhteistyö toimi aluksi hyvin. Tuotannon määrä aiheutti pettymyksen, heinäkuussa tehtiin hioketta vain kaksi tonnia. Serlachius syytti Myliusta huolimattomuudesta ja epäili tätä kilpailijan lähettämäksi sabotoijaksi ja lähetti tämän tiehensä jättäen tämän palkan maksamatta. Mylius syytti Tampereella Serlachiusta tilikirjojen väärentämisestä, henkilökohtaisten tavaroiden varastamisesta ja sanoi että vain mielenvikainen ryhtyy tämän kanssa yhteistyöhön. Välejä yritettiin sovitella, mutta riidan päätteeksi Serlachius uhkasi ja kukaties jopa yritti ampua Myliuksen.[22] Kaufmannin kanssa välit rikkoontuivat kun tämä lupasi toimittaa Mänttään Tampellan valmistaman koneen, joka toimi huonosti. Serlachius veti johtopäätöksen, että Kaufmann ei osannut ammattiaan ja kauppasi huonoa konetta tyhmyyttään. Kaufmannista erottuaan tehtailija päätti luottaa vastedes vain itseensä.[23]

Alkuvaikeudet jäivät taakse ja myöhemmin Serlachius piti vuosia 1872–1873 kultaisina vuosina. Hänen ansaitsi mukavasti puuhiokkeellaan, joka syrjäytti markkinoilta lumput paperin raaka-aineena. Takana oli sekä Venäjällä että Keski-Euroopassa vallinnut korkeasuhdanne, joka kasvatti paperin kysyntää. Wienin maailmannäyttelyssä vuonna 1873 Serlachiuksen puuhioke palkittiin mitalilla. Pian alkoi globaali taloustaantuma, joka koski kovaa myös Suomea. Serlachius totesi: ”Niin sitten valuivat nämäkin illuusiomme pottaan.”[24]

Jatkuvien rahavaikeuksien keskellä Serlachius alkoi pohtia paperin valmista puusta. Välit velkojiin ja pankkeihin eivät olleet hyvät, osittain siksi, että Serlachius kirjoitti näille värikkäitä kirjeitä, joissa estoitta purki mielipahaansa.[25]

Syrjäisestä Mäntästä puuttui jopa maantie, sillä paikalliset isännät eivät olleet halunneet kustantaa sitä. Ainoana maayhteytenä oli polku, jota pitkin ei voinut kelirikkoaikaan kulkea kärryillä. Kirjeet kulkivat kesäisinkin huonosti, sillä höyrylaiva Ruoveden Ruhalaan kulki harvoin. Serlachius joutui palkkaamaan tehtaansa palvelukseen kirkkovenesoutajia veneineen, jotka soutivat puuhiokkeen Kuoreveden yli Maitovalkamaan. Sieltä rahti kulki kärryillä 30 kilometriä Längelmäen Länkipohjaan, missä rahti lastattiin uudelleen höyrylaivaan, joka purjehti Valkeakoskelle. Kanava Valkeakoskelle oli vielä kesken, minkä takia rahti vietiin kannaksen halki hevosella. Sitten tavarat siirrettiin laivaan, joka kulki Hämeenlinnaan ja siellä se laitettiin junaan. Talvisin rahtia kuljettiin reellä, mikä aiheutti matka-ajan pidentymisen. Maayhteys alkoi parantua 1870-luvulla, kun maantie Tampereelta Jyväskylään valmistui.[26] On selvää, että kun rataverkkoa suunniteltiin laajennettavaksi kohti Pohjanmaata, Serlachius halusi radan tulevan mahdollisimman lähelle hänen tehdastaan.

Ratakysymyksessä Serlachius alkoi pommittaa fennomaanien Morgonbladetia huomiota saaneilla kirjoituksillaan. Hän esitti, että pääradan pitäisi kulkea Tampereelta Vilppulaan ja Seinäjoelle. Tällöin rata kulkisi korvessa kiertäen Pohjanmaan rannikkokaupungit. Sisämaan potenttialista kertoi Serlachiuksen mielestä se, että hän oli nopeasti luonut yhdyskunnan joka jätti jälkeensä rannikon vanhat kaupungit. Hän jopa mainitsi, että kalastuksella, alkeiskoululla, tullilla, luumyllyllä ja koululla kituuttavat yhdyskunnat sietivät kuolla pois. Omintakeisesti hän väitti, että ratoja eivät käytä asutuskeskukset vaan erämaat. Pian Serlachius sai liittolaisekseen rata-asiassa keuruulaisen valtiopäivämiehen Juho Riihimäen. Hänellä oli, toisin kuin Serlachiuksella, kyky neuvotella kärsivällisesti merkkihenkilöiden kanssa. Aatelissäätyä edustanut J. V. Snellman asettui myös Serlachiuksen kannalle. Hän katsoi sisämaassa kulkevan radan hyödyttävän koko maata.[27] Lopulta ainoastaan porvarissääty vastusti Serlachiuksen ideaa ja joulukuussa 1877 päätettiin rakentaa rata Serlachiuksen esittämän linjan mukaan.

Ilman tätä päätöstä koko Serlachiuksen yritys olisi todennäköisesti kaatunut. Rata antoi lisäuskoa rahoittajille ja tuotanto oli jo 3,5 miljoonaa kiloa vuodessa. Modernisaatio oli nopeaa; Serlachius hankki Mäntästä puhelinyhteyden Kolhon asemalle,samana vuonna kuin Helsingissä alkoi puhelinyhdistyksen toiminta. Lisäksi hankittiin lennätin, jolla oltiin nopeassa yhteydessä maailmalle. Rata valmistui viimein vuonna 1883 muuttaen aikanaan umpisyrjäiset seudut lähemmäksi valtasuonia.[28]

Yhdessä tehtaan kanssa kasvoi Mänttä. Ympäröivältä maaseudulta muutti väkeä uuteen tehtaaseen etsimään työtä ja toimeentuloa. Ajan oloista poiketen Serlachius ei juurikaan palkannut lapsia, enimmillään heitä oli työssä kymmenkunta.[29] Työläistensä turvaksi hän perusti ”vaivaiskassan”, johon jokainen maksoi prosentin palkastaan. Näin hän saattoi tuntea moraalista ylemmyyttä toisten tehtailijoiden harjoittamaa riistoa kohtaan. Vaikka tehtailija tunnettiin liike-elämässä äkkipikaisena ja hankalana, hän oli tehtaansa ”Matteja” kohtaan mutkaton ja ystävällinen. Työssä hän vaati työläisiltä raittiutta, näyttäen tässä itse hyvää esimerkkiä, juhlissa hän salli palokunnan ja soittokunnan puffetin myyvän olutta, rommia, viskiä ja konjakkia. Ympäröivien pitäjien säätyläiset yleensä paheksuivat tällaista.[30]

Mäntässä arvioidaan olleen vuonna 1880 noin 300 henkeä ja viiden vuoden kuluttua Serlachius esitti itse arvioksi 637 henkeä, mikä teki Mäntästä Naantalia suuremman ja elinkeinoelämältään merkittävämmän. Mänttään perustettiin kansakoulu vuonna 1869 ja koska se ei saanut valtionapua, sinne pääsivät vain hänen yrityksensä työläisten lapset. Pian hän perusti myös kirjaston, joka oli avautuessaan Vaasan läänin suurimpia. Kirjaston yhteyteen tuli lukusali, jota hoiti itseoppinut työmies ja sinne tilattiin sanomalehtiä. Vuonna 1880 hän perusti vapaapalokunnan, johon miespuolisten alaisten oli pakko liittyä. Vapaapalokunta järjesti kansanjuhlia ja musiikkia varten hän perusti vuonna torvisoittokunnan vuonna 1882. Koululaisille hän kustansi kanteleita. Serlachius halusi Mäntän olevan edistyneempi kuin rannikon vanhat pikkukaupungit.[31]

Afäärifennomaani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paperitehtaansa peruskiven muurausta Serlachius vietti vuonna 1880. Näkymät olivat hyvät, vaikka pääoma oli tiukassa. Senaatti myönsi rahaa mitättömän vähän ja päivittäisrahoitusta piti hankkia vekselihuijauksilla. ”Koneet maksavat itse itsensä”, hän totesi eräälle velkojalleen Pietariin lähettämässään kirjeessä. Koneet hän hankki Englannista ja Ruotsista. Aluksi tuotettiin lähinnä karkeaa ruskeaa käärepaperia, mutta kun tilauksia tuli, pystyttiin tuottamaan myös sanomalehti- ja julistepaperia.[32]

Aikansa vakiintuneen eliitin parissa Serlachius oli jatkuvassa epäsuosiossa. Lehdistö syytti häntä monien muiden asioiden ohella väärän rahan tekemisestä ja viinakaupasta. Nya Pressen totesi, että Mäntän patruuna on ”kypsä hullujenhuoneeseen”. Tällaiset lehtijutut luettiin tarkkaan myös rahoittajapiireissä.[33]. Suomalaistehtailijat olivat muodostamassa Venäjän markkinoita varten myyntikartellia, mutta Serlachius jättäytyi lehtijutuista loukkaantuneena sen ulkopuolelle.

Nuoruutensa Ilomantsissa Serlachius oli oppinut suomea auttavasti. Liikeasiansa hän hoiti ruotsiksi, mutta Mäntässä hänen oli osattava entistä enemmän suomea. Hänen suomenkielinen kirjallinen ilmaisunsa oli hyvin rajallista ja välillä hän kirjoitti sekakieltä. Suomen Pankin korkopäätös oli ”en pirullinen paragrafi” ja eräässä kirjeessä hän totesi, että ”Nu står saken sålunda att tie känty pystyyn”. Kotona puhuttiin ruotsia, mutta tytär lähettiin Helsinkiin suomenkieliseen neitokouluun. Serlachius ei vihannut ruotsin kieltä, vaan ruotsinkielisiä liike- ja virkamiehiä. Hän etsi fennomaaneista liittolaisia ja he ottivat hänet avosylin vastaan.[34]

Sekä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen että Agathon Meurman pyysivät Serlachiukselta kirjoituksia lyhytikäiseen Finland-lehteen. Osan kirjoituksista toimittajat jättivät julkaisematta, sillä he pelkäsivät oikeustoimia. Kirjoituksissaan Serlachius antoi sappensa kiehua ja hän sätti estoitta henkilökohtaisia vihamiehiään. Mikään kovin salonkikelpoinen liittolainen ei Serlachius fennomaaneille ollut.[35] 1880-luvun loppupuolella Serlachiuksesta tuli jyrkän linjan fennomaani, joka vihasi ruotsinkielisten lausetta ”Meillä on rahat ja fennomaanit tanssivat piiskamme mukaan”. Kirjoituksissaan hän oli entistä jyrkempi ja odotti liittolaisiltaan vastapalveluksia, mikä osittain toteutuikin Vilppulan koskisodassa. Hän väitti Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen pyytäneen häntä teollisuusasioiden senaattoriksi, mutta sanoi kieltäytyneensä kiireidensä takia. Merkittävä huomionosoitus oli Vaasan läänin kuvernöörin Alexander Järnefeltin vierailu Mäntässä 1880-luvun lopussa. Kuvernööri oli Meurmanien perheystävä.[36]

Fennomaanit ideoivat myös suomenkielistä liikepankkia. Serlachius oli tässäkin hankkeessa mukana. Hän pohjusti sitä kirjoittamalla Finland-lehteen värikkäästi muun muassa Yhdyspankin ”päättömästä kuritussysteemistä”, joka huipentuu siihen, että konkurssin lähestyessä ”päätettiin lyhentää kärsimystä tuikkaamalla puukko kurkkuun”. Serlachiusta innosti hankkeessa myös hänen oma etunsa, sillä Yhdyspankki oli luokitellut Mäntän suurriskiksi ja tämä loukkasi herkästi kuohahtelevaa tehtailijaa.[37]

Vuonna 1888, valtiopäivien aikaan, Serlachius kutsui Hotelli Kämpiin suomenmielisiä vaikuttajia pohtimaan uuden pankin perustamista. Kokous oli melskeinen ja oli päättyä nyrkkitappeluun. Senaattori Isak Felman poistui sieltä ovet paukkuen ja professori E. G. Palmen seurasi häntä. Tällä kertaa pankki jäi perustamatta. Se syntyi keväällä 1889 ja sai nimekseen Kansallis-Osake-Pankki. Serlachius omisti sen osakkeita, mutta oli vailla näkyvää asemaa uudessa pankissa.[38]

Mäntän erakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

16. kesäkuuta 1890 Mäntän tehtaalla tapahtui se, mitä Serlachius oli kauan pelännyt: siellä syttyi tuhoisa tulipalo. Remmipyörästä lensi kipinä, joka sateettomassa myrskyssä sai aikaan suurpalon. Tehtaan vanha hiomo ja paperitehdas tuhoutuivat muutamassa tunnissa. Kipinät sytyttivät lisäksi pesäkkeitä parin kilometrin säteellä. Tehtaan vapaapalokunta oli voimaton suurpalon edessä.[39],

Suurpalon jälkeen uusi tehdas rakennettiin tiilestä ja siihen hankittiin sähkövalaistus. Palaneiden paperikoneiden tilalle hankittiin kolme uutta. Uudistukset maksoivat paljon, mutta pääomaa saatiin vakuutuskorvauksista sekä vanhoille lainoille saaduista pidennetyistä maksuajoista. Pankkiherrat kuulivat uusien koneiden tilauksista vasta niiden saavuttua Mänttään ja syyttivät tehtailijaa petoksesta. Muutenkin henkilösuhteet rahoittajiin olivat koetuksella; Suomen Pankin Tampereen komissarin Serlachius oli haastanut käräjille kunnianloukkauksesta, sillä hän halusi näyttää tälle pankkimiehen velvollisuudet yleisöä kohtaan.[40] Kesken jälleenrakennustaistelun 60-vuotias tehtailija sai sydänkohtauksen. Hän luovutti liikkeenjohdon pojalleen Axelillle.

Axelin tielle kasautui heti vaikeuksia. Ne saivat alkunsa hänen kesäloman vietostaan Hangon kylpylässä vuonna 1891. Siellä Axel oli kylvänyt rahaa ympäriinsä pitäen yllä hovia, johon kuului koiria, ratsuhevosia sekä tallirenki. Velkojat kuiskivat, että riskirahaa kylvettiin ympäriinsä ylelliseen elämään. Isä tuki poikaansa velkojien juoruja vastaan, myöntäen kuitenkin, että tämä voisi olla säästäväisempi. Talvella 1892 velkojat kiertelivät Mäntässä arvioiden omaisuuden arvoa ja totesivat, että tehtaan konkurssiin ajaminen ei ajanut heidän etuaan. Sen sijaan päädyttiin tehtaan huostaanottoon, mistä tehtiin periaatepäätös keväällä 1892.[41]

Tehdas sai jatkaa ja Serlachius tunsi voimiensa palaavan. Pietarin markkinat vetivät jälleen myös Serlachiuksen ”Glazed Brown” -paperilaatua. Pankkien holhoojahallitus vaati säästäväisyyttä ja näpäytti tehtailijaa sanomalla, että tämä ei saa ostaa kuin toisen luokan junalippuja. Holhouksen tylyys johtui varmasti paljolti Serlachiuksen pankkiherroille syytämistä loukkauksista. Hän lähetti kuitenkin edelleen Pohjoispankin Viipurin pääkonttoriin kirjeitä, joita ei luotonhakijoilta oltu osattu odottaa, eli inhoa ja vihaa tihkuvia kirjoituksia. Pankkien holhoojahallitus pakotti Serlachiuksen liittymään myös tämän aikaisemmin karttamaan Paperiyhdistykseen eli suomalaisen paperiteollisuuden vientikartelliin.[42]

66-vuotiaana Serlachius pursui jälleen uusia ideoita. Hän päätti matkustaa Yhdysvaltoihin tutkimaan sen liike-elämää. Virkistäväksi suunniteltu matka muuttui kuitenkin sairauslomaksi, sillä juuri ennen kuin laiva saapui satamaan Serlachiuksen kehon toinen puoli halvaantui. Kyse oli todennäköisesti aivoinfarktista. Newyorkilaiset lääkärit saivat pelastettua tehtailijan hengen. Kotiinsa hän ei malttanut palata suoraan, vaan poikkesi loppuvuodesta 1898 Pietariin myymään paperiaan. Lisäksi hän oli tilannut Yhdysvalloista uusia koneita tehtaalleen.[43]

Halvauksesta toipuva patruuna alkoi sysiä holhoojia pois yrityksestään ja miettiä seuraajaa. Axel-poika oli tuntunut aluksi itsestäänselvyydeltä, mutta tämän tuhlaileva elämäntyyli herätti isässä huolia. Isä tuumi pojan perineen liikaa Maexmontanien huonoa verta ja hänen aikanaan uskottiin vanhimpien lasten olevan älykkäämpiä. Axelin vanhemmat veljet olivat nukkuneet pois jo vauvaiässä.[44] Kuumaverinen isä piti poikansa heikkoutena sitä, että tämä viivytteli ratkaisujen tekemisessä.

Kireässä tilanteessa patruuna houkutteli Mänttään velivainajansa Gabrielin pojan Göstan. Gösta Serlachius oli 20-vuotias ja harjoitteli myyntiä Manchesterissa. Hän vastasi setänsä kutsuun, tuli tehtaan konttoriin harjoittelijaksi ja eteni yhä vaativampiin tehtäviin. Vuoden kuluttua saapumisestaan hän meni naimisiin serkkunsa Sissin kanssa. Sissillä oli sulhaskandidaattina ulkomaalainen taidemaalari, jonka isä oli hyväksynyt, mutta säilynyt kirjeenvaihto todistaa, että rakkaus Göstaan oli syvää.[45]

Jälkisäädöksessään vuonna 1900 patruuna määräsi perillistensä sovittavaksi kenestä tulee yhtiön johtaja. Hän usutti Axelin ja Göstan riitoihin ja hajotti näin sukunsa voidakseen hallita loppuun asti miten halusi. Axel ei lopulta kestänyt tällaista ja luopui serkkunsa hyväksi. Tehtaan ja yrityksen toimitusjohtajaksi tuli näin Gösta Serlachius.[46]

Vanheneva patruuna jaksoi ottaa yhä kantaa ajankohtaisiin asioihin. Sortovuosien alettua vuonna 1899 hän seurasi mielipiteissään Yrjö Sakari Yrjö-Koskista. Hän oli kiukkuinen vanha mies, joka suomi ankarasti viikinkejä, ryssiä, juutalaisia sekä saksalaisia. Hän rettelöi kotipaikkakunnallaan nuorisoseuraa vastaan ja epäsi siltä pääsyn kaikkiin omistamiinsa tiloihin. Yrityksellä meni hyvin ja viimeisessä Pohjoispankille lähettämässään kirjeessä patruuna ennusti pian pääsevänsä eroon vekseleistään. Serlachius kuoli 13. kesäkuuta 1901.

Mesenaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paitsi teollisuusmies, G. A. Serlachius oli myös merkittävä taiteilijoiden tukija.

Jo ollessaan Tampereella apteekkarina Serlachius piti itseään kulttuuri-ihmisenä ja keskusteli säätyläisten parissa runoista, maalauksista ja pianomusiikista. Mäntässä into kulttuuriin kasvoi lisää. Kiinnostus kanavoitui etupäässä kuvataiteeseen ja taidekäsitystä avasivat liikematkat Venäjälle, Saksaan, Ranskaan ja Alankomaihin. Matkoilla saattoi käydä gallerioissa ja teollisuusnäyttelyissäkin oli taideosastonsa.[47]

Aluksi Serlachius tuki Hjalmar Munsterhjelmia, jonka veli oli hänelle tuttu työasioiden parista. Syvemmälle taide-elämään Serlachius pääsi salaperäisen ruotsalaisen Adam Lindecronan kautta. Lindecronaa seurasi kaikkialle ikävä huhu ”Ruotsissa tehdystä häpeällisestä rikoksesta”. Lindecrona oli töissä Mäntän tehtaan konttorissa ja Serlachius moitti tätä ”omituisista kirjanpitomenetelmistä”. Kuitenkin juuri Lindecrona tutustutti tehtailijan syyskuussa 1883 Turussa Samppalinnan ravintolassa Emil Wikströmiin ja tämän vasta 18-vuotiaaseen ystävään Axel Galléniin.[48]

Kolme vuotta myöhemmin Serlachius Pariisissa lomaillessaan tapasi Wikströmin ja Gallénin. Kolmenkymmenen ikävuoden ero ei haitannut, vaan kolmikko liikkui kaupungilla ihmetellen nähtävyyksiä ja istuen iltojaan ravintoloissa. Gallénille Serlachius jätti pienen rahasumman ja pyysi tätä Mänttään, missä oli luvassa tilaustöitä. Taiteilija saapuikin, mutta vietti ensiksi aikaansa Keuruulla epämukavassa mökissä. Jouluksi hän saapui Mänttään, missä tankkasi ruokaa kolme päivää ja kirjeenvaihdosta päätellen juhli ankarasti.[49]

Keväällä 1887 tuli puheeksi patruunan muotokuvan maalaaminen. Gallén maalasikin myöhemmin kuuluisaksi tulleen muotokuvan mesenaatistaan tämän tehtaassa. Patruuna näyttää siinä ikäistään vanhemmalta ja tutkijat ovat löytäneet siitä symboliikkaa, kuten koneet, paperisuikaleet ja taustalla ahkeroivan nimettömäksi ja kasvottomaksi jäävän työläisen. Axel Solitander on tulkinnassaan esittänyt, että muotokuva ei hehkuta kunniaa, valtaa ja vaurautta. Se henkii vaivoja, vastuksia ja taisteluita, jotka teollisuuden esitaistelijan oli pakko kohdata.[50] Lisäksi Gallén maalasi Serlachiusten tyttären Sissin muotokuvan. Taiteilija oli siihen itse niin tyytymätön, että olisi halunnut tuhota sen, mutta jälkimaailma on kiitellyt teosta.[51]

Gallénin ja Serlachiuksen ystävyys ei ollut saumatonta. Herrojen kirjeenvaihdossa esiintyy monia sävyjä, kuten kerjääminen, kannustus, nälviminen, arvonanto ja kiukuttelu. 1890-luvulle tultaessa miesten välit menivät poikki. Serlachius ei ollut helppo liikekumppani eikä helppo ystävä taiteilijoille.[52]

Emil Wikströmin kanssa ystävyyssuhde oli helpompi. Wikström rakensi Visavuorelle taiteilijakotiaan, mutta rahapula vaivasi, koska Säätytalon reliefistä ei kuulunut maksua. Tällöin Serlachius lainasi hänelle puuttuvan summan. Serlachius ylisti uutta rakennusta, jota pidetäänkin suomalaisen jugendarkkitehtuurin klassikkona. Kiitollinen kuvanveistäjä lähetti mesenaatilleen kipsivaloksen ensimmäisestä Visavuoressa valmistuneesta veistoksesta. Veistoksen mukana seurasi kirje, jossa kiiteltiin tehtailijan mahdollistamasta työtilasta.[53]

Serlachius halusi tukea nimenomaan nousevia nuoria kykyjä, sillä hänen mielestään ”taiteilijamme eivät puhu suomalaiselle kansalle”. Albert Edelfeltiä hän piti svekomaanina, joka ei uskaltanut tulla sisämaahan. Muutenkin hän piti aikansa vakiintunutta kuvataidetta roskana ja teeskentelynä, sillä ”Kalevalan laulut perinnökseen jättänyttä kansaa ei puhuttele Porvoon mäki eikä sen lahoavat talot...”[54]

Myös Thyra-tytär innostui kulttuurista. Hän keksi rakennuttaa paviljongin, jossa esiteltäisiin taidetta tavalliselle rahvaalle. Isä tuki hanketta ja kaavaili, että lopulta rakennettaisiin tiloiltaan Ateneumin veroinen rakennus. Näin suureksi tyttären hanke ei paisunut, mutta Mäntässä tehtiin uraauurtavaa työtä taidenäyttelyiden pitämiseksi kaukana sisämaassa.[55]

G. A. Serlachius taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kari Heiskanen kirjoitti ja ohjasi Helsingin kaupunginteatteriin 2013 näytelmän "ristiriitaisestä, räyhähenkisestä, roisia kieltä viljelevästä ja erittäin impulsiivisesta" patruunasta Serlachiuksesta. Teemu Keskisarjan Vihreän kullan kirous -kirjaan perustuvan näytelmän ensiversiossa pääosaa esittää Pertti Sveholm.[56]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Keskisarja 2010, s. 18.
  2. Keskisarja 2010, s. 20–21.
  3. Keskisarja 2010, s. 23.
  4. Keskisarja 2010, s. 27–32.
  5. Keskisarja 2010, s. 33–34.
  6. Keskisarja 2010, s. 35–36.
  7. Keskisarja 2010, s. 37.
  8. Keskisarja 2010, s. 38–48.
  9. Keskisarja 2010, s. 50–57.
  10. Keskisarja 2010, s. 58.
  11. Keskisarja 2010, s. 65–66.
  12. Keskisarja 2010, s. 68–69.
  13. Keskisarja 2010, s. 79–81.
  14. Keskisarja 2010, s. 81.
  15. Keskisarja 2010, s. 85–86.
  16. Keskisarja 2010, s. 101.
  17. Keskisarja 2010, s. 100–106.
  18. Keskisarja 2010, s. 109–112.
  19. Keskisarja 2010, s. 110–111.
  20. Keskisarja 2010, s. 111–115.
  21. Keskisarja 2010, s. 116–117.
  22. Keskisarja 2010, s. 118–119.
  23. Keskisarja 2010, s. 119–120.
  24. Keskisarja 2010, s. 122–125.
  25. Keskisarja 2010, s. 126–135.
  26. Keskisarja 2010, s. 136–138.
  27. Keskisarja 2010, s. 139–142.
  28. Keskisarja 2010, s. 143–144.
  29. Keskisarja 2010, s. 157.
  30. Keskisarja 2010, s. 158–171.
  31. Keskisarja 2010, s. 167–168.
  32. Keskisarja 2010, s. 149–151.
  33. Keskisarja 2010, s. 193–194.
  34. Keskisarja 2010, s. 210–211.
  35. Keskisarja 2010, s. 212.
  36. Keskisarja 2010, s. 213–214.
  37. Keskisarja 2010, s. 215–217.
  38. Keskisarja 2010, s. 217–219.
  39. Keskisarja 2010, s. 269, 271.
  40. Keskisarja 2010, s. 271.
  41. Keskisarja 2010, s. 274–277.
  42. Keskisarja 2010, s. 279–285.
  43. Keskisarja 2010, s. 289–290.
  44. Keskisarja 2010, s. 303.
  45. Keskisarja 2010, s. 306–307.
  46. Keskisarja 2010, s. 309–310.
  47. Keskisarja 2010, s. 223–225.
  48. Keskisarja 2010, s. 225–227.
  49. Keskisarja 2010, s. 227–229.
  50. Keskisarja 2010, s. 229–232.
  51. Keskisarja 2010, s. 238.
  52. Keskisarja 2010, s. 259–262.
  53. Keskisarja 2010, s. 259–263.
  54. Keskisarja 2010, s. 234–235.
  55. Keskisarja 2010, s. 247–248.
  56. http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=mtpr&more=1#full

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]