Filip IV (Ranska)
.svg)
.jpg)
Filip IV Kaunis (ransk. Philippe IV le Bel); (1268 Fontainebleau'n linna – 29. marraskuuta 1314, Fontainebleau'n linna, Ranskan kuningaskunta) oli Ranskan kuningas vuosina 1285–1314. Hän oli yhdestoista niin sanotun suoran Kapeting-dynastian hallitsija. Hän oli myös Navarran kuningas vuosina 1284–1305 nimenään Filip I yhteishallitsijana puolisonsa, kuningatar Jeanne I de Navarren kanssa.[1]
Suku ja koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Filip IV oli Ranskan kuningas Filip III Rohkean (1245–1285) ja hänen ensimmäisen puolisonsa Isabella Aragonialaisen (1247–1271) toiseksi vanhin poika, joka eli täysi-ikäiseksi. Hänellä oli kolme veljeä ja kolme sisaruspuolta, joista Kaarle Valois (1270–1325) oli Valois'n kreivi; Marguerite de France (1282–1318) oli Englannin kuningas Edvard I:n puoliso; Louis de France (1276–1319) oli Evreux’n kreivi ja Blanche de France (1278–1306) oli Itävallan herttua Rudolf III:n puoliso.
Hän oli alle kolmevuotias, kun äiti Isabelle Aragonialainen kuoli palatessaan kahdeksannelta ristiretkeltä, jossa isoisä Ludvig IX oli menehtynyt. Äiditön Filip ja hänen kolme veljeään näkivät vain vähän isäänsä, joka puolisonsa Isabellen kuoleman musertamana vetäytyi sota- ja hallintoasioihin. Hänen levoton lapsuutensa ja hänen kärsimänsä vastoinkäymiset selittävät jossain määrin hänen persoonallisuutensa ristiriitaisia elementtejä.[1]
Vuonna 1274 hänen isänsä avioitui Marie de Brabantin, kauniin ja sivistyneen naisen kanssa, jonka saavuttua hoviin juonittelu alkoi kukoistaa. Samana vuonna kaksivuotias Jeanne de Navarre, Champagnen ja Navarran perillinen, otettiin vastaan pakolaisena. Kuninkaallisten lasten kanssa kasvatettuna hänestä tuli 12-vuotiaana Filip Kauniin morsian.[1]
Filip IV kutsuttiin myös nimellä ”rautakuningas” tai ”marmorikuningas”, jotka kuvasivat hänen vakavaa ja ankaraa henkilöään. Eräs hänen ankarimmista arvostelijoistaan, Pamiersin piispa Bernard Saissat, sanoikin hänestä: ”komein mies tässä maailmassa, mutta ei pysty muuhun kuin tuijottamaan muita kuin pöllö”.[2] Filip IV:een kohdistui hänen hallitsija-aikanaan runsaasti kritiikkiä, jopa paavi Bonifatius VIII piti häntä rahanväärentäjänä.
Filip Kaunis oli Ranskan kuninkaista edeltäjiään paremmin koulutettu. Kunnia tästä lankeaa Gilles de Rome -nimiselle oppineelle, joka saapui Italiasta opiskelemaan Pariisiin. Vanhemman veljensä kuoltua vuonna 1276 tuli Filipistä kruununperillinen, minkä vuoksi hän joutui erityisen opetuksen kohteeksi. Gilles de Rome edusti aristoteelista tomismia, ja hänen huolekseen annettiin tulevan monarkin opillinen sivistäminen. Ennen vuotta 1285 Gilles kirjoitti teoksen ”Du gouvernement des princes”, joka on ollut keskeinen teos myös myöhempien hallitsijoiden koulutuksessa. Keskeistä de Romen teoksessa ja opetuksessa oli harkitsevaisuuden korostaminen; sen perusteella hän määritteli niin sodankäynnin onnistumisen kuin ruhtinaan muunkin menestyksen.
Kuninkaaksi voitelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuten Jean Favier toteaa, koko Filip Kauniin poliittinen psykologia toimi sen kuninkuuden karisman perusteella, jota hänen kuninkaan voitelunsa oli tuonut mukanaan. Voitelussa ei ollut kyse vain käsien voitelusta, kuten oli tavallista toimijoiden tapauksessa, vaan myös pään voitelusta, kuten oli tapana tehdä piispoille. Voitelu suoritettiin Reimsin katedraalissa ja saman kaupungin Pyhän Remyn basilikassa pyhällä öljyllä, joka ei koskaan vähentynyt ja sitä käytettiinkin vain yksi tippa joka sukupolven aikana. Näin kuninkaasta tuli Herran voideltu ja poikkeusyksilö.[3]
Hallinnon uudistukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Filip Kaunista voidaan pitää modernina kuninkaana, koska hän perusti niin sanotun ”arrière-ban”-armeijan eli ulotti armeijavelvollisuudet myös vasallien omiin vasalleihin ja sotilaisiin ja loi samalla myös vastaavan rahoituskeinon eli veron. Kuitenkin Filip Kaunis on tunnettu monarkkina, joka loi entistä keskitetymmän hallintokoneiston ja perusti erillisen, virkamieskuntaan pohjautuvan hallintokoneiston.
Kuningas ympäröi itsensä pätevillä neuvonantajilla, jotka näyttelivät keskeistä roolia hänen politiikassaan. Nämä lainsäätäjät ja neuvonantajat olivat kokeneet tulemisensa vallan läheisyyteen jo Filip Augustuksen aikana, mutta heille ei oltu suotu samaa roolia kuin Filip Kauniin aikana. Neuvonantajat olivat opiskelleet roomalaista oikeutta, ja sen vahvasta vaikutuksesta he pyrkivät muuntamaan feodaalimonarkian entistä selvemmin kohti absoluuttista monarkiaa. Myös hallinnon keskittäminen oli tullut perintönä Ludvig IX Pyhältä, joka oli tehnyt ensimmäisiä toimenpiteitä asiassa.
Aiemmin kuningaskunnan hallinto oli ollut yksi suuri kokonaisuus, joka käsitti kuninkaan hovin. Nyt siitä muodostettiin kolme yksikköä:
- Suuri neuvosto, jonka tehtävänä oli poliittisen toiminnan toteuttaminen,
- Parlamentti, jonka tehtävänä oli oikeuden jakaminen,
- Tilivirasto, jonka tehtävänä oli talousasioihin perehtyminen: uusien vientiverojen määrääminen, kirkon omaisuuden määrääminen verotettavaksi, kehittää kaikkea kaupankäyntiä koskeva vero sekä rahan arvon manipulointi.
Filip Hyvä kutsui ensimmäiset säätyjen yleiskokouksen koolle 10. elokuuta 1302, jotka vakuuttivat hänelle tukeaan taistelussa paavinvaltaa vastaan. Valtiopäivistä ei kuitenkaan muodostanut kovin merkittävää tekijää; itsevaltiutta kohden mentäessä ne lopulta lopetettiin kokonaan.
Uudistustensa myötä Filip Kauniista tuli omana aikanaan erittäin epäsuosittu hallitsija. Tämän lisäksi Filip Kaunis loi perinteen kolmen yhteiskuntaluokan edustajien kokouksesta: papisto, aatelisto ja porvaristo. Tämä säätyvaltiopäivien edeltäjä ei kokoontunut kuin hyvin tärkeissä tapauksissa, ja sillä oli erittäin rajoitetut valtaoikeudet. Kuningas ja hänen neuvonantajansa eivät odottaneet siltä muuta kuin esittelemiensä asioiden hyväksymistä ja moraalista tukea valtakuntaa koskevien tärkeiden asioiden hoidossa.
Näin ollen Filip Kauniin aikana Ranska otti etäisyyttä varsinaiseen feodaalihallinnon aikaan ja alkoi vähitellen rakentaa byrokraattista ja modernia hallintojärjestelmää. Tämän kehityksen seurauksena olivat lukuisat kapinat, sillä keskusjohtoiseksi muuttuva monarkia ei tyydyttänyt suurten feodaalivasallien toiveita. Uudet verot saivat porvariston nousemaan kapinaan hallintoa vastaan; kapinointiin liittyivät myös maanviljelijät, joita ärsyttivät erilaiset verot ja maksut.
Kuninkaan neuvonantajista kaikkein vaikutusvaltaisimmat olivat Guillaume de Nogaret ja Enguerrand de Marigny. Heistä Guillaume de Nogaret oli kotoisin Languedocin maakunnasta ja toimi Montpellier’n yliopiston roomalaisen oikeuden professorina ennen astumistaan Filip Kauniin palvelukseen vuonna 1292. Hänestä tuli kuninkaan neuvonantaja vuonna 1295 ja sinetinvartija vuonna 1307. Hänen sanotaan johtaneen kuninkaallista politiikkaa koko 1300-luvun alun ajan. Hänen keskeisin toimintansa oli puolustaa kuninkaallista valtaa ja politiikkaa ja kasvattaa kuninkaan valtaa valtakunnan sisäisissä asioissa, mikä ei suinkaan lisännyt hänen kansansuosiotaan.
Aluelaajennukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas ei ollut enää pelkästään lääninherra (suzerain) vaan hän oli tyypillisesti monarkki (souverain). Tämä oli seurausta kuninkaan omassa hallinnassa olevan alueen laajenemisesta, josta puolestaan seurasi kuninkaan vaikutusvallan suora kasvu. Ensinnäkin avioliittonsa kautta hän sai hallittavakseen niin Navarran kuningaskunnan kuin myös Champagnen kreivikunnan, joiden ainoa perijä oli hänen vaimonsa, joka oli orpo ja saanut siten hallittavakseen mainitut alueet. Vuonna 1286 Filip Kaunis osti Chartesen kreivikunnan, ja vuonna 1312 Lyonin kaupungin porvarit häikäistyneinä kuningasvallan arvovallasta ja voimakkuudesta anoivat kaupunkinsa kuninkaallisen suojelukseen.
Valtakunnan suurena ongelmana säilyi Flanderin kreivikunnan alue. Filip IV Kaunis ei koskaan onnistunut lannistamaan asukkaiden vastarintaa, ja he käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta itsenäisyytensä laajentamiseen.
Furnesin taistelu käytiin 9. elokuuta 1297, ja siinä Flanderin kreivi joutui ranskalaisten vangiksi, ja hänen joukkonsa pakotettiin perääntymään. Vihollisuudet päättyivät Vyve-Saint-Bavon rauhaan, jossa Filip Kauniin vastustajina olivat Englannin kuningas ja tämän kanssa liittoutunut Flanderin herttua, joka oli huolissaan Ranskan kuninkaan Flanderin kaupunkien porvaristoa kohtaan osoittamasta tuesta. Flanderin kreivi oli eräs harvoista jäljellä olevista feodaaliruhtinasta ja etsi monelta suunnalta tukea taisteluun Ranskan kuninkaiden hegemoniapyrkimyksiä vastaan.
Bruggen aamumessu
Ranskalaisten miehitettyä Flanderin kreivikuntaa kuuden vuoden ajan nousivat flanderilaiset kapinaan ranskalaisten tyranniaa vastaan 18. huhtikuuta 1302. Kaikki Bruggen kaupungin alueella asuvat yli tuhat ranskalaista sotilasta tapettiin aamuvarhaisella kasarmeihinsa. Tekoon syyllistyivät kaupungin porvarit ja käsityöläiset. Porvarit kiersivät aamuvarhain kaupungin talot ja pakottivat asukkaat sanomaan Schild een vrijend (”kilpi ja ystävä” flaamiksi). Ne, jotka eivät osanneet sanoa tätä oikein, tapettiin. Samaa šibboletia käytettiin vuonna 1944 Hollannin vastarintaliikkeessä tunnistettaessa Gestapon agentteja.
Kultaisten kannusten taistelu
Filip Kaunis lähetti ratsuväkensä eliittijoukot palauttamaan järjestystä ja kostamaan suuren tappion aiheuttaneen hyökkäyksen. Robert d’Artoisin johtamat joukot kärsivät murskaavan tappion Kortrijkin (Coutrain) kaupungin luona, ja voittonsa merkiksi flaamit ripustivat 11. heinäkuuta 1302 Koortrijkin Notre-Damen kirkon kattoon sotasaaliksi saadut 4 000 kannusta. Flaamien jalkaväki oli järjestynyt suureksi falangiksi maastoon, johon oli kaivettu esteitä ja vedellä täytettyjä hautoja. Ranskalaisten ratsuväki houkuteltiin rynnäkköön, ja se ratsasti suoraan vesiesteisiin. Hevoset hukkuivat niihin, ja vastarynnäkön tehnyt flaamien jalkaväki kukisti raskaasti haarniskoidut ritarit, jotka eivät vesiesteitä täynnä olleessa maastossa kyenneet puolustautumaan eivätkä järjestäytymään rintamaan taistellakseen jalan.
Filip Kauniin hetki koitti 18. heinäkuuta 1304, kun hän suoritti invaasion Flanderiin. Hän saavutti Mons-en-Pévèlen taisteluissa 18. elokuuta 1304 voiton flaameista. Tällöin hän liitti valtakuntansa yhteyteen Flanderin ranskankieliset alueet Lillen, Douain ja Béthunen. Kuitenkin virallinen liittäminen tapahtui vasta vuonna 1314 Athis-sur-Orgen rauhassa.
Paavin vallan kukistaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Filip ei edeltäjiensä tavoin ollut halukas alistumaan paavin valtapyrkimyksille, vaan tahtoi olla suvereeni herra omassa kuningaskunnassaan. Tästä oli väistämättä seurauksena pitkäaikaiseksi muodostunut konflikti paavin kanssa.
Vuonna 1296 leimahti ensimmäinen konflikti, kun Filip määräsi papiston maksamaan veroja. Paavi protestoi vedoten bullaan, joka kielsi kuningasta verottamasta papistoa, mutta paavin piti antautuman maallisen ruhtinaan edessä. Vuonna 1301 Filip pidätytti erään piispoista, minkä seurauksena paavi nostatti voimakkaan vastarinnan Filipin harjoittamalle politiikalle. Paavi kutsui kaikki Ranskan piispat valmistelemaan Ranskan kuningaskunnan reformia ja sen kuninkaan rankaisemista. Suurin osa piispoista jätti kuitenkin noudattamatta kehotusta. Syynä olivat heidän näkemyksensä niin sanotusta gallikaanisesta kirkosta, jonka mukaan kirkko ei saanut olla missään vaiheessa riippuvaisempi paavista kuin valtakunnan kuninkaasta.
Filip IV joutui vuonna 1302 riitaan paavi Bonifatius VIII:n kanssa. Paavi vaati bullassaan Unam Sanctum kaikkien elollisten alistumista paavin tahtoon. Saadakseen tukea taistelussa paavia vastaan Filip IV kutsui kokoon valtiosäädyt (États généraux). Bonifatiuksen vaatimukset ja sekaantuminen politiikkaan johtivat lopulta vakavaan välirikkoon. Filip IV:n kansleri, Guillaume de Nogaret, julisti Bonifatiuksen harhaoppiseksi, ja paavi puolestaan julisti Filip IV:n pannaan. Filip antoi vangita Bonifatiuksen 7. syyskuuta vuonna 1303 Anagnin kylässä Italiassa, jossa paavi oli viettämässä kesäänsä. Paavi Bonifatius VIII kuoli pian vapauttamisensa jälkeen.[1]
Paavi Bonifatius VIII:n seuraajat Benedictus XI (1303–1304) ja Klemens V (1305–1314), joka oli entinen Bordeaux’n piispa, halusivat lopettaa paavin ja Ranskan välisen konfliktin. Kuitenkin he epäilivät ja pelkäsivät Roomassa vallalla ollutta ranskalaisvastaista ilmapiiriä. Näin paavit muuttivat Avignonin kaupunkiin, joka oli jo aiemmin ollut osittain paavien hallitsema. Paavit jäivät kaupungin asukkaiksi aina vuoteen 1376 saakka. Tätä aikaa kutsutaan Avignonin vankeudeksi.[4]
Filip IV Kauniin voitto paavinvallasta varmisti kristillisten kuninkaiden täydellisen itsenäisyyden suhteessa paaveihin.
Temppeliherrat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1306 kapinoiden yhteydessä Filip IV Kaunis oli paennut Temppeliherrojen suojiin, jonka Temppeliherrat soivat hänelle siitä suurempaa numeroa tekemättä. Tähän nöyryytykseen on lisättävä vielä Filipin oma halu Temppeliherrojen jäsenyyteen, joka häneltä kuitenkin evättiin. Lisäksi Filip Kauniilla oli pysyvä rahapula, jota hänen jatkuvat sotansa vaativa. Hänellä ei ollut keinoja lisätä papiston verotusta, ja hän oli ajanut pois maasta juutalaiset ja lombardit, joiden omaisuuden hän oli takavarikoinut. Nämä operaatiot eivät olleet tuottaneet kuitenkaan riittävästi varoja valtion kassaan.[1]
Filip IV oli velkaantunut pahasti Temppeliherrain ritarikunnalle, ja hän päätti hyökätä tätä oman aikansa pankkiirijärjestelmää vastaan. Varhain 13. lokakuuta 1307 Guillaume de Nogaret’n johtamat joukot suorittivat salaisen operaation ja pidättivät lähes kaikki Ranskan alueella olleet temppeliherrat. Seuranneessa oikeudenkäynnissä, jossa käytettiin kiduttamalla saatuja todisteita, noin 50 temppeliherraa poltettiin roviolla. Heitä syytettiin kerettiläisyydestä, sodomiasta ja moraalittomuudesta. Myös järjestön suurmestari Jacques de Molay tuomittiin roviolle vuonna 1314. Samalla Temppeliherrojen hallinnassa ollut omaisuus takavarikoitiin. Filip IV sai paavi Klemens V:n asettumaan Avignoniin vuonna 1309, ja vuonna 1312 hän taivutteli Klemens V:n suostumaan siihen, että Temppeliherrain ritarikunta hävitettiin lopullisesti.[4]
Legendan mukaan kovaonninen Jacques de Molay olisi viime sanoikseen haastanut sekä paavin että Filip IV:n vastaamaan teoistaan vielä vuoden sisällä Jumalan eteen taivaalliseen tuomioistuimeen.
Avioliitto ja lapset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Filip IV avioitui 14. elokuuta 1284 Navarran kuningatar Jeanne I de Navarren (1273–1305),[1] Navarran kuningas Henrik I:n ja Blanche d'Artoisin ainoan lapsen ja perijän kanssa. Filip sai itselleen avioliiton myötä tittelin Filip I Navarran kuningas ja oli Jeannen kanssahallitsija. Jeanne I oli hallinnut Navarraa äitinsä holhoojahallinnon alaisuudessa jo vuodesta 1274 lähtien. Jeanne kuoli 32-vuotiaana maalis/huhtikuussa 1305.[5]
Avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista neljä eli aikuiseksi asti:
- Marguerite (n. 1288–1300), kihlattiin Kastilian infante Ferdinand IV:lle, kuoli 12-vuotiaana
- Ludvig X Itsepäinen (4. lokakuuta 1289 – 5. kesäkuuta 1316), Ranskan kuningas
- Blanche (1290 – 13. huhtikuuta 1294 jälkeen), kihlattiin 1291 Kastilian infante Ferdinand IV:lle, kuoli 4-vuotiaana
- Isabelle de France (n. 1292/1295– 23. elokuuta 1358), Englannin kuningas Edvard II:n puoliso. Heidän poikansa oli kuningas Edvard III.
- Filip V Pitkä (n. 1291/1293 – 3. tammikuuta 1322), Ranskan kuningas
- Kaarle IV Kaunis (1294 – 1. helmikuuta 1328), Ranskan kuningas
- Robert (1297– elokuu 1308), kihlattiin 1306 Sisilian prinsessa Constanzalle, kuoli 11-vuotiaana
Neslen tornin skandaali
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Useiden onnettomuuksien sarja kohtasi Kapetingien dynastiaa; todennäköisesti vakavin oli kuninkaan kahden miniän aviorikos. Marguerite de Bourgogne, joka oli Kapetingien sukua ja Burgundin herttua Robert II:n (1248–1306) ja Ranskan prinsessa Agnès de Francen tytär sekä sisarukset Jeanne ja Blanche de Bourgogne, jotka olivat Burgundin kreivi Otto IV:n ja Artoisin kreivitär Mahaut’n tyttäriä, syyllistyivät aviorikokseen tai aviorikoksen avunantoon. Heidän aviopuolisonsa olivat kuninkaan kolme poikaa, tulevat kuninkaat Ludvig X, Filip V ja Kaarle IV.[1] Tämän skandaali tuli suurena järkytyksenä Filip IV:lle ja sen on todettu heikentäneen hänen terveyttään ja nopeuttaneen hänen kuolemaansa samana vuonna.[6]
Huhtikuussa vuonna 1314 Neslen tornin skandaalina tunnetuksi tullut tapahtuma tuli julkiseksi. Toisena osapuolena olivat veljekset, normannisukuiset Philippe (n. 1290/93 – 19. huhtikuuta 1314) ja Gautier d’Aunay, jotka olivat hovipalvelusta suorittavia ritareita. Koska sekä Philippe että Marguerite olivat molemmat tahoillaan naimisissa, he syyllistyivät kaksinkertaiseen huoruuteen. Veljeksiä pidettin silmällä ja heitä seurattiin.[7] Heidät vangittiin ja kidutuksella saadun tunnustuksen perusteella veljekset tuomittiin majesteettirikoksesta ankarimman mukaan: rangaistuksena oli niin sanottu kolminkertainen julkinen kuolemantuomio.[8] Heidät kidutettiin hengiltä teilipyörässä ja sen jälkeen ruumiit paloiteltiin neljään osaan sekä laitettiin roikkumaan paalujen nokkaan useiksi viikoiksi.[8] Toisten tietojen mukaan kidutus- ja ruumiinhäpäisymenetelmät (mm. nylkeminen, lipeällä valelu, kuljettaminen pitkin katuja) olivat näitä vieläkin raaemmat.[9][7]
Marguerite de Bourgogne ja Blanche de Bourgogne tuotiin Pariisin parlamentin oikeudenkäyntiin, jonka perusteella heidät tuomittiin elinikäiseen vankeuteen aviorikoksesta.[7] Margueriten hiukset ajeltiin, ja hänet vietiin mustalla kankaalla verhoiluilla rattailla Château-Gaillardin linnoitukseen. Siellä hänet sijoitettiin melko avonaiseen selliin, toisten tietojen mukaan maanalaiseen kammioon ja hän kuoli elokuussa 1315 – huhujen mukaan hänet olisi määrännyt kuristettavaksi hänen aviomiehensä Ludvig X ja varsinaisen likaisen työn olisi tehnyt muuan Artoisin kreivi Robertin uskottu palvelija. Blanche de Bourgognen hiukset ajeltiin myös, mutta sai muuten osakseen erityiskohtelun. Hän joutui viettämään kahdeksan vuotta maanalaisessa sellissään Château-Gaillardin linnoituksessa, jonka jälkeen vuonna 1322 kuninkaaksi tullut puoliso Kaarle IV haki avioliiton mitätöimisen paavilta, avioitui välittömästi uudelleen ja Blanchen sallittiin ryhtyä nunnaksi. Hän kuoli vuosi tämän jälkeen.[10][7] Jeanne de Bourgogne, tulevan kuningas Filip V:n puoliso, joka oli todettu oikeudenkäynnissä viattomaksi aviorikokseen, suljettiin kotiarestiin Dourdanin linnoitukseen, koska hän oli salannut tiedon aviorikoksesta. Äitinsä tukemana hän teki sovinnon miehensä kanssa ja saattoi tämän jälkeen palata hoviin Filip IV:n kuoleman jälkeen.[11]
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oliko kyseessä temppeliherrojen kirous vai yksinkertainen onnettomuus, kun marraskuussa 1314 Filip Kaunis joutui Oise-joen rannalla onnettomuuteen ja putosi hevosen selästä. Kolme vuorokautta myöhemmin 29. marraskuuta 1314 Filip IV Kaunis kuoli 46-vuotiaana Fontainebleaun linnassa – samassa, jossa hän oli syntynytkin. Hän oli hallinnut Ranskaa rautaisella otteellaan 29 vuotta.
Filip IV haudattiin edeltäjiensä tavoin Saint-Denis’n luostarin basilikaan. Ranskan suuren vallankumouksen melskeissä vuonna 1793 hänen hautansa tuhottiin, kuten muidenkin basilikaan haudattujen henkilöiden.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Favier, Jean: Philippe le Bel. Paris: Fayard, 1973. (ranskaksi)
- Kirchhoff, Elisabeth: Rois et Reines de France. Sisältää myös Mémoires de Commines. 1996. (ranskaksi)
- Leblanc-Ginet, Henri: Histoire des Rois de France. Éditions Moréna et Actualités de l’Histoire, 1997. (ranskaksi)
- Les Rois de France. Paris: Judocus, 1989. (ranskaksi)
- Wenzler, Claude: Généalogie des Rois de France. Èditions Ouest-France, 1994. (ranskaksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Philip IV | Biography, Facts, & Accomplishments | Britannica www.britannica.com. 25.11.2024. Viitattu 30.11.2024. (englanniksi)
- ↑ Dupyu, Pierre: Histoire du différend d’entre le pape Boniface VIII et Philippe le Bel..., s. 643. Paris 1655. (ranskaksi)
- ↑ Favier, Jean: Philippe le Bel. Paris: Fayard, 1973.
- ↑ a b Philip IV | Biography, Facts, & Accomplishments | Britannica www.britannica.com. 25.11.2024. Viitattu 30.11.2024. (englanniksi)
- ↑ Joan I Encyclopaedia Britannica. Viitattu 10.3.2019.
- ↑ Jones, Michael & Rosamond McKitterick: The New Cambridge Medieval History: c. 1300–1415. Cambridge: Cambridge University Press, 2000. S. 394
- ↑ a b c d Weir, Alison: Isabella: She-Wolf of France, Queen of England. London: Pimlico, 2006. Ss. 99-100
- ↑ a b Broad, Jacqueline & Green, Karen: Virtue, Liberty, and Toleration: Political Ideas of European Women, 1400–1800. Dordrecht: Springer, 2007. s. 8.
- ↑ Audinot, Didier: Histoires effrayantes. Éditions Grancher, 2006.
- ↑ Echols, Anne & Williams, Marty: An Annotated Index of Medieval Women. Princeton: Markus Wiener, 1992. S. 87
- ↑ Brown, Elizabeth, A. R. : "The King's Conundrum: Endowing Queens and Loyal Servants, Ensuring Salvation, and Protecting the Patrimony in Fourteenth-Century France". Teoksessa: John Anthony Burrow & Ian P. Wei (toim). Medieval Futures: Attitudes to the Future in the Middle Ages, Woodbridge: The Boydell Press, 2000. S. 138
|
Edeltäjä: Filip III Rohkea |
Ranskan kuningas |
Seuraaja: Ludvig X Itsepäinen |
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
