Valkokuonodelfiini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valkokuonodelfiini
Witsnuitdolfijn - Lagenorhynchus albirostris.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Valaat Cetacea
Alalahko: Hammasvalaat Odontoceti
Heimo: Delfiinit Delphinidae
Suku: Valkokuvedelfiinit Lagenorhynchus
Laji: albirostris
Kaksiosainen nimi
Lagenorhynchus albirostris
(Gray, 1846)[1]
Levinneisyyskartta
Valkokuonodelfiinin levinneisyys
Valkokuonodelfiinin levinneisyys
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Valkokuonodelfiini Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Valkokuonodelfiini Commonsissa

Valkokuonodelfiini eli valkonokkadelfiini (Lagenorhynchus albirostris) on Pohjois-Atlantilla elävä delfiinilaji, jonka maailmanlaajuisen kannan kooksi arvioidaan yli satatuhatta yksilöä. Molekyylianalyysien perusteella se ei ole läheistä sukua muille valkokuvedelfiinilajeille (Lagenorhynchus), joten sen taksonominen luokittelu saattaa muuttua. Myös Pohjois-Atlantin itä- ja länsiosissa elävistä valkokuonodelfiineistä on löydetty morfologisia eroavaisuuksia.[1] Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut lajille uutta suomenkielistä nimeä kirjokuonodelfiini.[2]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko suhteessa ihmiseen.

Valkokuonodelfiinin pullea ruumis painaa keskimäärin 200 kilogrammaa, mutta suurimmat yksilöt voivat kasvaa 350 kg painoisiksi[3]. Lajilla on lyhyt, leveä kuono, joka on 5–8 senttimetriä pitkä. Koko ruumis on noin 2,8 metrin mittainen.[3] Suhteellisen pitkä, kaareva selkäevä on kärjestä pyöreä ja sijaitsee keskellä selkää. Sekä selkä- että rintaevät pienenevät iän myötä suhteessa muun ruumiin kokoon. Toisin kuin valkokuvedelfiinillä, valkokuonodelfiinin paksu pyrstö kapenee haarojen tyveä kohti.[4]

Valkokuonodelfiinien väritys vaihtelee suuresti. Niiden kuono on yleensä valkoinen ja harmaiden tai mustien täplien peitossa – se voi kuitenkin olla myös täysin harmaa. Selkäevän etupuoli ja otsakumpu ovat tummat. Joskus niitä erottaa toisistaan poikittainen vaaleanharmaa juova, harmaanruskea läiskä tai valkoinen alue, joka ympäröi puhallusreikää ja joillakin yksilöillä myös silmiä. Sivuilla on tummanharmaat alueet, joiden etupuolella rinnassa on vaaleampi, epämääräisenmuotoinen laikku. Laikun yläpuolella ja takana delfiinin iho on kirjavanharmaa tai lähes valkoinen selkäevän taakse asti. Vatsapuolella on keskellä kapea valkoinen nauha ja reunoilla vaaleanharmaat läiskät. Pyrstö ja rintäevät ovat yleensä tummat, ja pyrstönhaarojen alapuolella ja evien tyvessä on valkoisia täpliä. Yläleuan molemmissa puoliskoissa on 4–6 karvatuppea, mutta karvoja niissä on vain poikasilla.[4]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkokuonodelfiinit elävät Pohjois-Atlantin viileissä ja subarktisissa vesissä. Pohjois-Amerikassa niitä esiintyy Cape Codin niemimaalta Davisinsalmeen ulottuvalla vyöhykkeellä. Euroopassa valkokuonodelfiinejä tavataan Islannin, Färsaarten, Ison-Britannian ja Norjan aluevesillä. Levinneisyysalue ulottuu etelässä Ranskan rannikolle ja pohjoisessa Huippuvuorille sekä Novaja Zemljalle. Itämeressä ne ovat kuitenkin erittäin harvinaisia.[1]

Valkokuonodelfiinit pysyttelevät enimmäkseen avomerellä, mannerjalustan ja sen reunan tuntumassa, missä vesi on enintään 200 metriä syvää. Pohjois-Amerikan rannikolla ne ovat siirtyneet 1970-luvun jälkeen kauemmas avomerelle lähelle mannerjalustan reunaa valkokuvedelfiinien syrjäyttäminä.[1]

Lajia ei ole tavattu nykyisen Suomen merialueilla. Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin kuuluvan Terijoen Kuokkalasta pyydystettiin kesällä 1935 valkokuonodelfiini, jonka jäännöksiä säilytetään nykyisin Helsingin yliopiston kokoelmissa.[3][5] Korppoon saaristossa liikkui marraskussa 2006 kaksi delfiiniä, joita aluksi luultiin valkokuonodelfiineiksi, mutta jotka myöhemmin osoittautuivat tavallisiksi delfiineiksi (Delphinus delphis).[6][7]

Elintavat ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkokuonodelfiinien elintavat tunnetaan varsin huonosti. Niiden pääasiallista ravintoa ovat pienet parvikalat (turska, kolja, pikkuturska, partaturska, kummeliturska ja valkoturska) sekä äyriäiset ja kalmarit.[1] Sukykypsyyden ne saavuttavat noin 1,95 metrin pituisina. Poikaset syntyvät kesä- ja syyskuun välillä ja ovat syntyessään noin 115 senttimetriä pitkiä ja painavat 40 kilogrammaa.[4]

Valkokuonodelfiinit elävät parvissa, joihin kuuluu yleensä alle kolmekymmentäviisi mutta joskus jopa satoja tai tuhansia delfiinejä. Suuret parvet ovat kuitenkin harvinaisia ja muodostuvat todennäköisesti pienemmistä osaparvista.[4] Valkokuonodelfiinit voivat muodostaa myös sekaparvia muiden delfiinien kanssa tai hakeutua suurten hetulavalaiden vanaveteen etsiessään ravintoa.[1] Ne ovat taitavia hyppäämään jopa kohtisuoraan ylös vedestä ja uivat usein laivojen vierellä tai edessä.[4]

Valkokuonodelfiinejä pyydetään jonkin verran ihmisravinnoksi Norjassa, Färsaarilla, Gröönlannissa, Islannissa ja Labradorin niemimaalla. Niitä uhkaavat myös ympäristömyrkyt, kuten organokloriinit ja raskasmetallit, sekä joutuminen sivusaaliiksi kalaverkkoihin.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Hammond, P.S., Bearzi, G., Bjørge, A., Forney, K., Karczmarski, L., Kasuya, T., Perrin, W.F., Scott, M.D., Wang, J.Y., Wells, R.S. & Wilson, B.: Lagenorhynchus albirostris IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 31.7.2014. (englanniksi)
  2. Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) 2008. Viitattu 28.9.2010.
  3. a b c Delfiinit tekevät kuolemaa. Tieteen Kuvalehti, 2007, nro 15, s. 75. ISSN 0903-5583.
  4. a b c d e Lundrigan, Barbara ja Tarr, Diana: Lagenorhynchus albirostris – White-beaked dolphin (html) Animal Diversity Web. University of Michigan, Museum of Zoology. Viitattu 7. maaliskuuta 2010. (englanniksi)
  5. Haukkovaara, Olli, 1997: Suomen ja pohjoisen Itämeren valaat, ver. 2.0. Nisäkäsverkko-postituslista ja uutisryhmä, 7.4.1997. URL: http://www.metla.fi/org/snis/suomen.valaat.html#lagealbi
  6. Halkka, Antti: Korppoon delfiinien visiitti jäi lyhyeksi. Suomen Luonto, 2006, nro 12, s. 12. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  7. Itämeriportaali 14.11.2006: Saaristomeren delfiinit löytyivät kuolleina Luettu 6.1.2011