Valkokuvedelfiini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valkokuvedelfiini
Lagenorhyncus acutus.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Valaat Cetacea
Alalahko: Hammasvalaat Odontoceti
Heimo: Delfiinit Delphinidae
Suku: Valkokuvedelfiinit Lagenorhynchus
Laji: acutus
Kaksiosainen nimi
Lagenorhynchus acutus
Gray, 1828
Levinneisyyskartta
Valkokuvedelfiinin levinneisyys
Valkokuvedelfiinin levinneisyys
Synonyymit
  • Leucopleurus acutus [1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Valkokuvedelfiini Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Valkokuvedelfiini Commonsissa

Valkokuvedelfiini eli valkokylkidelfiini[2] (Lagenorhynchus acutus) on Pohjois-Atlantilla elävä kirjava delfiinilaji, jonka maailmanlaajuisen kannan kooksi arvioidaan yli satatuhatta yksilöä. Molekyylianalyysien perusteella se ei ole läheistä sukua muille valkokuvedelfiinilajeille (Lagenorhynchus), joten sen taksonominen luokittelu saattaa vielä muuttua.[1] Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että lajin suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin keltalaikkudelfiini.[3]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko suhteessa ihmiseen.

Valkokuvedelfiinin pullea ruumis on keskimäärin 2,5–3 metriä pitkä ja painaa 180–250 kilogrammaa. Sillä on sirpinmuotoiset evät, paksu pyrstö, ulkoneva kuono sekä 30–40 paria teräviä hampaita. Jopa 50 cm korkea selkäevä on teräväkärkinen, mistä tulee myös eläimen tieteellinen nimi (lat. acutus tarkoittaa ’terävää’). Rintaevät ovat noin 30 cm ja pyrstön haarat 30–60 cm pitkät. Naaraat ovat yleensä huomattavasti pienempiä kuin koiraat.[4]

Valkokuvedelfiinin selkäpuoli on musta ja vatsapuoli valkoinen alaleuasta peräaukkoon. Harmaissa kyljissä on kellertäviä laikkuja, jotka ovat tyypillisiä vain tälle lajille. Silmien ympärillä on mustat renkaat.[4]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkokuvedelfiinit elävät Pohjois-Atlantin viileissä ja subarktisissa vesissä. Pohjois-Amerikassa niitä esiintyy Cape Codin niemimaalta Grönlannin etelärannikolle ulottuvalla vyöhykkeellä sekä Saint Lawrencen estuaarissa. Grönlannista levinneisyysalue jatkuu Norjanmeren kautta koilliseen Barentsinmerelle sekä etelään Irlanninmerelle ja Pohjanmerelle aina Bretagnen rannikolle saakka.[1] Yksittäisiä havaintoja on tosin tehty niinkin etelässä kuin Gibraltarinsalmessa[1] ja Azoreilla[4]. Itämeressä valkokuvedelfiinit ovat äärimmäisen harvinaisia.[1]

Valkokuvedelfiinit pysyttelevät enimmäkseen avomerellä, mannerjalustojen ja -rinteiden tuntumassa, missä vesi on 40–270 metriä syvää – joskus niitä kuitenkin esiintyy myös syvänmeren alueella.[1][4] Ne suosivat vähäsuolaista merivettä, jonka lämpötila on +6…+20 °C. Yleensä ne eivät pysy sukelluksissa viittä minuuttia kauempaa.[4]

Elintavat ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Färsaarilla pyydystetään valkokuvedelfiinejä.

Valkokuvedelfiinit synnyttävät kahden tai kolmen vuoden välein. Raskaus kestää kymmenisen kuukautta, ja poikaset syntyvät yleensä kesä- tai heinäkuussa. Tavallisesti emo saa yhden poikasen, joka on noin 107–122 cm pitkä ja painaa 25 kg. Emo imettää sitä 18 kuukautta. Sukukypsyyden valkokuvedelfiinit saavuttavat noin kaksitoistavuotiaina, jolloin koiraan pituus on keskimäärin 2,1–2,4 m ja naaraan 1,94–2,22 m. Koiraat voivat elää kaksikymmentäkaksivuotiaiksi ja naaraat kaksikymmentäseitsemänvuotiaiksi.[4]

Valkokuvedelfiini on laumaeläin, joka voi muodostaa jopa tuhannen yksilön parvia. Lähellä rantaa elävissä parvissa on kuitenkin tavallisesti vain 10–60 yksilöä – Pohjois-Amerikan rannikolla tätäkin vähemmän.[4] Suurista parvista ilmeisesti karkotetaan juuri sukukypsiksi tulleet koiraat sekä yksilöt, jotka eivät ole vielä saavuttaneet sukukypsyyttä.[4] Joskus valkokuvedelfiinit muodostavat sekaparvia pallopäävalaiden ja muiden delfiinien kanssa tai hakeutuvat suurten hetulavalaiden vanaveteen etsiessään ravintoa.[1][4] Niiden pahimpia vihollisia ovat miekkavalaat ja hait.[4]

Valkokuvedelfiinit vaeltavat laajoilla alueilla, mutta tutkimusten perusteella tämä ei todennäköisesti ole kausittaista vaan johtuu saaliseläinten kannanvaihtelusta.[4] Niiden pääasiallista ravintoa ovat pienet parvikalat (silli, makrilli, turska, kummeliturska, kuoreet ja tuulenkalat) sekä katkaravut ja kalmarit.[1]

Valkokuvedelfiinejä pyydetään jonkin verran ihmisravinnoksi Newfoundlandissa, Grönlannissa ja Färsaarilla. Enemmän niitä uhkaavat kuitenkin saasteet ja joutuminen sivusaaliiksi kalaverkkoihin. Lisäksi niitä ajautuu säännöllisesti Pohjois-Atlantin rannoille yleensä pareittain mutta joskus myös 3–15 eläimen ryhminä. Tavallisesti ne eivät selviä rannalta takaisin mereen.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Lagenorhynchus acutus IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. (englanniksi)
  2. Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina, s. 114. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  3. Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet 2008. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 18.11. 2010.
  4. a b c d e f g h i j k l Kopack, Holly: Lagenorhynchus acutus – Atlantic white-sided dolphin (html) Animal Diversity Web. University of Michigan, Museum of Zoology. Viitattu 5. maaliskuuta 2010. (englanniksi)