VL Myrsky

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
VL Myrsky
VL Myrsky.jpg
Tyyppi Hävittäjä
Valmistaja Valtion lentokonetehdas
Suunnittelija Arvo Ylinen
Martti Vainio
Torsti Verkkola
Ensilento Joulukuu 1941
Poistettu käytöstä 1948
Status Ei käytössä
Pääkäyttäjät Suomen ilmavoimat
Valmistusmäärä 51[1]

VL Myrsky oli Valtion lentokonetehtaan Suomen ilmavoimille jatkosodan aikana kehittämä hävittäjälentokone. Sen eri kehitysversiot saivat nimet Myrsky I, Myrsky II ja Myrsky III.

Suunnittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

VL Myrskyn tuulitunnelimalli

Päätös lähteä suunnittelemaan omaa hävittäjälentokonetta perustui kokemuksiin ennen talvisotaa: suorituskykyisiä lentokoneita ei sodan uhan alla myydä ja sodan aikana sellaisten ostamiseen liittyy myös poliittinen hinta. Ilmavoimat tilasi Valtion Lehtokonetehtaalta alustavan ehdotuksen yksipaikkaisesta hävittäjästä jo ennen talvisotaa keväällä 1939. Valtion Lentokonetehdas toimitti kaikkiaan viisi eri vaihtoehtoa saavutusarvolaskemineen Ilmavoimien esikunnalle toukokuussa 1939. Näiden pohjalta Puolustusministeriö tilasi kesäkuussa 1939 Valtion Lentokonetehtaalta hävittäjän suunnittelun.

Myrskyn esisuunnittelun teki pääasiassa kolmikko Arvo Ylinen, joka oli Valtion Lentokonetehtaan teknillinen johtaja, Martti Vainio ja Torsti Verkkola. Ylisen siirryttyä Teknilliseen Korkeakouluun syksyllä 1940 Lentokonetehtaan suunnitteluosaston johdon otti Edward Wegelius. Vainion vastuulla oli Myrsky-projektissa aerodynamiikka ja Verkkolan rakennestatistiikka. Valtion Lentokonetehdas ei nimennyt koneilleen pääsuunnittelijaa, joten sellaista ei Myrskylläkään ollut.

Prototyypin suunnitteluspesifikaatiota muutettiin suunnittelun aikana useaan otteeseen. Suunnittelu keskeytettiin 8. joulukuuta 1939 talvisodan aiheuttamien resurssiongelmien vuoksi neljäksi kuukaudeksi. Moottorien saatavuusongelmat viivästyttivät suunnittelua kesällä 1940 useilla kuukausilla. Voimalaitteeksi kaavailtua Bristol Taurus III -moottoria Puolustusministeriö ei kyennyt hankkimaan ja sen tilalle valittiin lopulta Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830. Prototyyppi tilattiin joulukuussa 1940.

Ensimmäinen Myrskyn prototyyppi lensi ensilennon joulukuussa 1941. Prototyyppi osoittautui toimivaksi mutta liian raskaaksi. Tämä johti suunnittelumuutoksiin sekä kolmen uuden Myrsky-prototyypin suunnittelemiseen ja rakentamiseen. Koneessa ilmeni rakenteellisia ongelmia suurilla lentonopeuksilla. Nämä lentokoneet tuhoutuivat koelennoilla, joissa kaksi lentäjää kuoli ja yksi, kapteeni Per-Erik Sovelius, loukkaantui vakavasti.[2]

Syyksi osoittautui flutter-ilmiö, jossa koneen rakenteen osat alkoivat värähdellä vahvistuvasti kunnes rakenne petti. Kokeissa löydettiin useita ilmiön mahdollistavia rajanopeus- ja korkeusyhdistelmiä. Flutter johdettiin pyrstön ja erityisesti korkeusohjaimen rakenteeseen. Lisäksi osoittautui, että siivekkeet alkoivat resonoida pahentaen vaikutuksia.[3]

Värähtelyilmiöitä ei saatu kokonaan poistettua tyypin käyttöaikana, mutta flutter saatiin hallintaan laajojen kokeiden jälkeen. Perimmäisenä syynä ilmiöön oli liiallinen kevennys rakenteen jäykkyyden kustannuksella[3]

Saksasta oli saatu hankittua Messerschmitt Bf 109 -hävittäjiä keväällä 1943 mutta vain yhden laivueen verran ja uusia koneita tarvittiin kipeästi. Myrsky-sarjatuotantokoneita (ns. Myrsky II) alkoi valmistua vasta joulukuussa 1943. Laatuongelmien vuoksi Ilmavoimat alkoi saada Myrskyjä vasta heinä-elokuussa 1944, joten niiden merkitys jatkosodassa jäi vähäiseksi.

Prototyypit mukaan lukien rakennettiin kaikkiaan 51 konetta. Viivästysten vuoksi kone ei vastannut ajan vaatimuksia hävittäjälentokoneelle. Silti se oli Messerschmitt Bf 109:n jälkeen Ilmavoimien nopein hävittäjäkone jatkosodassa. Myrskyjä ei otettu hävittäjäkäyttöön vaan niitä käytettiin tiedustelulennoilla.

Kymmenen koneen Myrsky III -sarja tilattiin keväällä 1943, mutta se ei koskaan valmistunut.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavoimien Myrsky ilmassa

Myrskyn neljäs prototyyppi luovutettiin laivuekokeisiin joulukuussa 1943. Myrskyn ensimmäiseksi käyttäjäksi määrättiin Tiedustelulaivue 12. Ohjaajien tyyppikoulutus alkoi heinäkuun puolessa välissä ja koneiden luovutukset laivueelle elokuussa 1944. Ennen jatkosodan loppua Tiedustelulaivueet 12 ja 16 ehtivät vastaanottaa yhteensä 30 Myrskyä.

Jatkosodassa kaikkiaan 15 Myrskyä teki yhteensä 68 sotalentoa, joista toisessa käytiin ratkaisematon ilmataistelu Jak-7-hävittäjää vastaan. Kahdella muulla Myrskyllä vaurioitettiin kahta venäläistä hävittäjää. Kuusi Myrskyä teki pommituslennon 3. syyskuuta 1944.

Lapin sodassa kuusi Myrskyä teki 2.–23. marraskuuta 1944 13 sotalentoa, jotka olivat kaikki tiedustelulentoja.

Myrskyä pidettiin miellyttävänä lentää ja sen rullaus- ja maakäsittelyominaisuudet olivat leveän laskutelineen ansiosta myös hyvät. Se oli nopea ja riittävän ketterä, että sillä saattoi taistella kaartotaistelua uusimpien venäläiskoneidenkin kanssa. Sen pahimmaksi viholliseksi osoittautui lopulta Suomen sää. Pakon sanelemat kompromissit koneen materiaalivalinnoissa kostautuivat erityisesti liiman heikkona laatuna. Liimauksista oli vaikea tehdä tasalaatuisia ja ne eivät kestäneet sateista syksyä, koneiden säilyttämistä ulkona tai varastoimista kylmissä tiloissa.[3] Liitokset aukeilivat ja niitä jouduttiin vahvistamaan ruuveilla tai jopa nauloilla.

Vuosina 1943–1947 kymmenen Myrskyä tuhoutui onnettomuuksissa, joissa kuoli neljä lentäjää. Myrskyjen käyttö lopetettiin toukokuussa 1947 yhden koneen hajottua ilmassa. Viimeisen lentonsa Myrsky lensi helmikuussa 1948. Lentotunteja tuli yhteensä 3 500 [1].

Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1-paikkainen
  • moottori 1 065hv Pratt & Whitney R-1830-SC3-G Twin Wasp
  • kärkiväli 11,00 m[1]
  • pituus 8,35 m[1]
  • korkeus 3,00 m
  • siipipinta-ala 18,00 m²
  • suurin lentoonlähtöpaino 3 213 kg[1]

Suoritusarvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • huippunopeus 515 km/h[1] 3 300 metrin korkeudessa
  • huippunopeus 470 km/h pinnassa
  • kohoamisnopeus 15 m/s pinnassa
  • lakikorkeus 9 500 m
  • lentomatka 500 km sisäpuolisella tankkauksella ja 1 100 km lisäsäiliöillä.

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Neljä kotimaista VKT 12,70 LKk/42-konekivääriä lentokoneen nokassa. Keskimmäisiin oli 225 ja ulompiin 270 patruunaa per ase.
  • Siipiin sai kaksi korkeintaan 100 kiloa pommia.

Museokoneita Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koneista on osin jäljellä kolme runkoa, jotka ovat Keski-Suomen ilmailumuseossa. Näiden lisäksi Keski-Suomen ilmailumuseossa on Myrskyn tuulitunnelimalli. Ilmailumuseoyhdistys, Keski-Suomen ilmailumuseo ja Suomen ilmailumuseo ovat käynnistäneet 16.3.2013 projektin, jonka tavoitteena on entisöidä yksi Myrsky museokuntoiseksi vuoteen 2019 mennessä.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kalevi Keskinen, Kari Stenman, Klaus Niska, Suomen ilmavoimien historia 14 - Suomalaiset hävittäjät, AR-Kustannus ky, 1990. ISBN 951-95821-0-X
  • Jukka Raunio, Valtion Lentokonetehdas Myrsky, Suomen Ilmailuhistoriallisen Lehden Erikoisnumero 1, Forssan Kirjapaino Oy, 2002. ISBN 951-96866-4-9
  • Jukka Raunio, Lentäjän näkökulma, Forssan Kirjapaino Oy, 1991.
  • Valtion "Tempest"

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Puolustusvoimat, viitattu 265.4.2012
  2. Raunio 1991 s. 110
  3. a b c Raunio Erikoisnumero 1 22,36,42
  4. http://www.vlmyrsky.fi/

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mauno O. Salo, "VL Myrskyn kehityshistoria" (jatko-osa), Suomen siivet -lehti, elokuu 1970.
  • Jorma Karhunen, Kotkia kuolinsyöksyissä, Otava, 1968. Kirjassa koelentäjä Esko Halme kertoo Myrskyn koelennoista.
  • Panu Nykänen, Kotimaisten hävittäjien rakentaminen Suomessa 1939-1945, Tekniikan akateemisten liitto, Helsinki, 1994.
  • Pauli Hirvonen: Mitä-Missä-Milloin (Nuorten Ilmailukirja), Otava, Keuruu, 1961 (s.86)