VL Viima

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
VL Viima
VL Viima II, VI-17 (siviilissä OH-VIF) Oripään lentonäytöksessä 2013. Lentäjä on lentokapteeni Esa Passila.
VL Viima II, VI-17 (siviilissä OH-VIF) Oripään lentonäytöksessä 2013. Lentäjä on lentokapteeni Esa Passila.
Tyyppi Koulukone
Alkuperämaa Suomen lippu Suomi
Valmistaja Valtion lentokonetehdas
Ensilento 11. tammikuuta 1936
Poistettu käytöstä Toukokuu 1960 (Suomen ilmavoimat)
Status Museokone lentokunnossa (OH-VIF)
Pääkäyttäjät Suomen Ilmavoimat
Suomen ilmapuolustusliitto
Valmistusmäärä 23 kpl
Valmistusvuodet 1936–1939
Yksikköhinta ~200 000 mk (ilman moottoria)[1]

VL Viima oli suomalainen, Valtion lentokonetehtaan valmistama kaksitasoinen ja -paikkainen koulukone. Koneet olivat Suomen ilmavoimien palveluskäytössä 1930-luvun lopusta 1950-luvun loppuun, jolloin ne toimivat Ilmavoimien yhteyskoneina. Kirjailija Pauli Hirvosen mukaan parikin Viimaa oli vielä 1960-luvulla purjelentokerhojen hinauskoneina.

Konetyypin kehitys ja tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viima I (VI-1)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viiman suunnittelua alettiin valmistella ennen Tuiskun ensilentoa 1934 ja sitä lähdettiin suunnittelmaan vanhentuneiden Smolikeiden korvaajaksi. Lentokonetehdas esitteli 4. lokakuuta 1934 tarjouksensa puolutusministeriölle, mihin kuuluivat suunnittelu ja piirrustusten laatiminen (75 000 mk), kehittely ja muutostyöt (60 000 mk) sekä itse prototyyppi ilman moottoria ja mittareita (321 000 mk). Tehdas arvioi ensimmäisen koneen toimitusajaksi kymmenen kuukautta.[1]

Viiman suunnittelu oli syksyllä 1934 jo niin pitkällä, että koneen mallia päästiin testaamaan tuulitunneliin Prahaan. Konetyypin suunnitteluun oli kulunut lähes 10 000 tuntia. Puolustusministeri Arvi Oksala hyväksyi Viiman tilaamisen 7. helmikuuta 1935.[1]

Viiman piirrustukset valmistuivat joulukuussa 1935, ja nopeasti rakennettu prototyyppi VI-1 lensi ensilentonsa Laajalahden jäällä 11. tammikuuta 1936 ohjaajanaan Bo von Willebrand. Tehdas jatkoi koneen koelentoja helmikuun lopulle, jonka jälkeen kone luovutettiin ilmavoimille. Ilmavoimien lentäjä, lentomestari Urho Heiskala teki koneelle täydellisen koelento-ohjelman. Hän piti konetta siivekkeiltään ja sivuperäsimeltään tehottomana ja korkeusperäsimeltään herkkänä.[1] Lentokonetehdas teki muutoksia prototyyppiin saamansa palautteen perusteella, ja VI-1 luovutettiin lopullisesti ilmavoimille 13. huhtikuuta 1937. Prototyypin kehittämiseen ei enää päätetty laittaa lisää rahaa, sillä kone oli päätetty suunnitella uudelleen.[1]

Viima II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

VL tarjosi puolustusministeriölle 22. tammikuuta 1937 Viima I:n pohjalta kehitettyä paranneltua Viima II:ta, jonka prototyyppi päätettiin tilata 300 000 markalla. Viima II:seen tehtiin useita muutoksia: sen runko oli madallettu, välisiiven polttoainesäiliö poistettu ja sen siipiprofiili oli parempi. Konetyypin osittaiseen uudelleensuunnitteluun kului lähes 12 000 tuntia.[1] Ensimmäinen Viima II, VI-2 rakennettiin Tampereen uudessa lentokonetehtaassa, ja se lensi ensilentonsa 12. lokakuuta 1937 Jorma Visapään ohjaamana. Koelentäjän ensivaikutelma toisesta prototyypistä oli huomattavasti parempi kuin VI-1:stä. Visapää vertasikin konetta klassiseen taitolentokoneeseen, Bücker Bü 131:een. VI-2 luovutettiin Ilmailukoululle 17. marraskuuta 1937.[1]

Lentokonetehdas teki 18. tammikuuta 1938 puolustusministeriölle tarjouksen 20 Viiman sarjasta. Koneiden hinta oli 190 000 markkaa kappaleelta; hintaan ei kuulunut moottoreita tai puolustusministeriön hankkimia laitteita. Yksityiskohtainen tilaus allekirjoitettiin 4. kesäkuuta 1938 ja VL:n tilausvahvistus 16. marraskuuta 1938.[1]

Ensimmäisestä Viima-sarjasta käytettiin nimitystä VI-I, ja se käsitti 22 koneyksilöä, joista kaksi myytiin Suomen ilmapuolustusliitolle 220 000 markan kappalehintaan ilman moottoreita ja mittareita. Ensimmäinen sarjatuotettu Viima, VI-3, sai nimen ”Haijala” Suomen ensimmäisen lentomestarin Hannes Haijalan mukaan.[2] Sen hankintaan tarvittavat varat oli kerännyt puolustuslaitoksen alipäällystö. Vähittäiskauppiaat lahjoittivat ilmavoimille Viiman, joka sai nimekseen ”Pirkka” ja joka luovutettiin käyttöön tunnuksella OH-ILM.[1] Sen sisarkone, OH-ILN, joka oli tilattu ilmapuolustusliitolle, oli alusta lähtien käytännössä ilmavoimien käytössä tunnuksella VI-23, sillä ilmapuolustusliitto oli ilmoittanut maaliskuussa 1939 olevansa halukas luopumaan siitä.[2] Myös kansakouluopettajat päättivät sponsoroida yhtä konetta, joka sai nimekseen ”Kokko” koulu-, lehtimies ja kansanedustaja Väinö Kokon mukaan.[2] Ensimmäinen Viima-sarja luovutettiin vuoden 1939 aikana.[1]

Puolustusvoimat tilasi 1941 toisen Viima-sarjan, joka käsitti 16 konetta. Tilaus tosin peruttiin jo 1942, koska Tuuli-alkeiskoulukoneen kehitys oli aloitettu ja Viiman moottorien saanti heikkoa. Käyttöikänsä loppupuolella 1950-luvulla Viimoihin asennettiin kokolasitettu ohjaamo. Samassa yhteydessä koneen runkoa levennettiin, pääohjaamo siirrettiin takaa eteen ja moottoripukkia pidennettiin kymmenen senttimetriä.[1]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimat sijoitettiin pääasiassa Ilmasotakouluun, ja muutama yksilö meni Lentorykmentti 4:ään ja Erilliseen lentolaivueeseen. Jatkosodan alkaessa yksi Viima oli ehtinyt tuhoutua onnettomuudessa.[2] Yksittäisiä Viimoja palveli laivueiden yhteyskoneina. Sotien päätyttyä lentokunnossa oli 19 Viimaa, jotka olivat korvanneet yhdessä Stieglitzien kanssa vanhentuneet Smolikit. Lentosotakoulu ja sen seuraaja Ilmasotakoulu olivat edelleen konetyypin pääkäyttäjät. Viimoja oli lisäksi yhteyskoneina kaikissa ilmavoimien joukko-osastoissa.[2] Rauhan aikana poistettiin yhteensä kahdeksan konetta ja kymmenen myytiin 31. toukokuuta 1960 yksityisille lentokerhoille. Viimeinen ilmavoimien Viima-lento tehtiin 17. elokuuta 1962 koneyksilöllä VI-21, joka myytiin 10. huhtikuuta 1963 siviilitunnuksella OH-VII.[2]

Viimoilla lennettiin puolustusvoimissa noin 78 000 tuntia vuosina 1936-1963. Konetyypille sattui yhdeksän kuolemaan johtanutta onnettomuutta, joissa kuoli yhteensä yksitoista ihmistä. Kymmenisen Viimaa jatkoi vielä pitkälle 1960-luvulle ilmailukerhojen hinauskoneina.[1]

Museokoneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ilmailumuseon VL Viima II (VI-21, OH-VII)

Ilmavoimien VI-21 on nykyisin Suomen Ilmailumuseossa Vantaalla siviilitunnuksella OH-VII. Se poistettiin rekisteristä 1989 ja oli tuolloin Suomen viimeinen lentokuntoinen Viima.[3] Viima VI-1 on ollut vitriinissä Tampereella entisen Valtion lentokonetehtaan eli nykyisen Kalmar Oy:n tehtaan edessä vuodesta 1986.[3] Suomessa oli 2010 käynnissä useita Experimental-projekteja Viimojen saamiseksi lentokuntoon.[3]

Esa Passilan kunnostama Viima (rekisteritunnus OH-VIF[4]) esiintyi Turun päälentonäytöksessä 2011[5] ja Oripään lentonäytöksessä 2013[6].

Versiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • VL Viima I - prototyyppikone, kolme valmistettu.
  • VL Viima II - sarjatuotantokone, pienempi kuin Viima I, 20 valmistettu
  • VL Viima IIB - de Havilland Gipsy Major -rivimoottorilla varustettu koekone, yksi muunnettu Viima II:stä

Tekniset tiedot (Viima II)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde: [3]

Yleiset ominaisuudet

  • Miehistö: 2
  • Pituus: 0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”,”.0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”,”7 35 m
  • Kärkiväli: 0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”,”.0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”,”9 20 m
  • Korkeus: 0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”,”.0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”,”2 73 m
  • Siipipinta-ala: &&&&&&&&&&&&&020.&&&&0020 m²
  • Tyhjäpaino: &&&&&&&&&&&&0555.&&&&00555 kg
  • Lentopaino: &&&&&&&&&&&&0875.&&&&00875 kg
  • Voimalaite: 1 × Siemens Halske Sh14 A 7-sylinterinen tähtimoottori; &&&&&&&&&&&&0112.&&&&00112 kW (&&&&&&&&&&&&0150.&&&&00150 hv)

Suoritusarvot

  • Suurin nopeus: &&&&&&&&&&&&0186.&&&&00186 km/h
  • Matkalentonopeus: &&&&&&&&&&&&0167.&&&&00167 km/h
  • Lentomatka: &&&&&&&&&&&&0540.&&&&00540 km
  • Lentoaika: &&&&&&&&&&&&&&04.&&&&004 h
  • Lakikorkeus: 0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”&”.0Virhe lausekkeessa: tunnistamaton välimerkki ”&”3 700 m
  • Nousuaika: 15 min 2 000 m

Kuvia Viimasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma. Kuorevesi: Jukka Raunio, 1991.
  • Raunio, Jukka: Valtion lentokonetehtaan historia – Osa 2: Tampereella ja sodissa 1933–1944. Kuorevesi: Jukka Raunio, 2007. ISBN 978-951-96866-8-4.
  • Heinonen, Timo & Valtonen, Hannu: Albatrosista Pilatukseen, s. 104-107. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 2010. ISBN 978-952-99989-2-0.
  • Kalevi Keskinen & Kari Stenman: Koulukoneet – Suomen ilmavoimien historia 22. Espoo: Kustannusliike Kari Stenman, 2003. ISBN 951-98751-5-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l Raunio 2007: 188-191
  2. a b c d e f Keskinen & Stenman 2003: 28-47
  3. a b c d Heinonen & Valtonen 2010: 104-107
  4. Suomessa rekisteröidyt ilma-alukset (PDF) (Osa 1, sivu 41) 1.1.2014. Trafi. Viitattu 2.11.2014.
  5. Tuominen, Jorma: Turun lentonäytökseen odotetaan yli 30 000 katsojaa yle.fi. 3.5.2011. Yle. Viitattu 2.11.2014.
  6. Näytöskoneet turunlentokerho.fi. Turun Lentokerho ry. Viitattu 2.11.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta VL Viima.