Skandinavisen pronssikauden pitkätalo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Bauweisessa Pohjois-Saksassa oleva rekostruktio pronssikauden pitkätalosta (Alamannen-Museum).
Borum Eshøjn hautakumpujen yhteydestä löydetyn pitkätalon rekonstruktio.

Skandinavisen pronssikauden pitkätalo on lähinnä Skandinavisella pronssikaudella vallinnut rakennustraditio, jolla on vastineita etelässä Keski- ja Länsi-Euroopassa. Rakennustraditiolla on pitkät omakohtaiset juuret, mutta sen kehittymiseen vaikutti myös se, miten eteläisillä alueilla toimittiin. Tämä näkyy selvästi, kun pitkätalot muuttuivat äkisti kaksilaivaisuudesta kolmilaivaisiksi taloiksi koko eteläisessä Skandivaviassa.[1][2][3][4]

Traditioon kuuluu käsitteet kaksi- ja kolmilaivainen rakennustraditio. Tällä tarkoitetaan samaa, mitä on ollut tapana ilmaista kirkkojen rakenteista. Kaksilaivaisen talon kattorakenne nojasi harjan suuntaiseen kurkihirteen, jota kannattelivat lattian keskelle pystytettyt tolpat. Harjaa seuraavien tolppien rivi jakoi talon pituussuunnassaan kahteen ”laivaan”. Kun myöhemmin talon kattorakennetta muutettiin sellaiseksi, että sitä tukemaan tarvittiin kaksi rinnakkaista pylväsriviä, aletaan tästä variaatiosta käyttämään nimitystä kolmilaivainen talo.[1][2]

Pitkätalojen yleiskehitys Skandinaviassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikauden rakennustraditiot Skandinaviassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkätalot liittyviät Keski-Euroopassa nauhakeraamiseen kulttuuriin (noin 5400–4900 eaa.), joka oli varhainen kivikauden maatalouskulttuuri Euroopassa. Talot oli rakennettu niin, että katto tuettiin puunrungoista katkaistujen ja maahan kaivettujen pylväiden varaan ja seinät rakennettiin seipäistä ja risuista, jotka tiivistettiin savella. Talolla saattoi olla pituutta 15–45 metriä, leveyttä 6–8 metriä ja ne saattoivat olla jopa neljälaivaisia. Samassa talossa säilytettiin mahdollisesti ylisillä rehua ja sinne otettiin kotieläimet yöksi sisälle.[1][5]

Nauhakeraaminen kulttuuri hajosi maantieteellisesti erillisiin maanviljelyä harjoittaviin kulttuureihin, joista pohjoisinta kutsutaan suppilopikarikulttuuriksi. Tämä pohjoisiin osien ilmastoon sopeutunut väestö oli ensimmäinen, joka toi Skandinaviaan maatalouden ja karjanhoidon. Se levisi aluksi nykyiseen Itämeren etelärannikolle ja sitten 4000 eaa. alkaen sekä Tanskaan että Etelä- ja Keski-Ruotsiin, syrjäyttäen siellä pikku hiljaa (noin 4000–2350 eaa.) kivikautista pyyntiin ja kalastukseen nojaavien ryhmien elämäntyylin. Tunnetuin näistä oli Ertebøllen kulttuuri. Viljelijät rakensivat aluksi suorakulmion tai soikion muotoisia kaksilaivaisia taloja (tansk. midtsulehuse), jotka olivat aluksi 5–8 metriä leveitä ja korkeintaan 18 metriä pitkiä. Etelä-Ruotsissa vaikutti hetken myös nuorakeraaminen kulttuuri (noin 2800–2350 eaa.), jolla oli näiden kanssa samankokoisia pitkätaloja. Suppilopikarikulttuurin talot levisivät sitten viljelijöiden mukana koko Etelä-Skandinaviaan (noin 2350–1500 eaa.), jonka aikana ne olivat kasvaneet enimmillään 40–50 metriä pitkiksi.[1][5][6][3]

Myöhäiskivikautinen ja pronssikauden alun kaksilaivainen traditio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhäisellä kivikaudella ja pronssikauden alussa (2300–1500 eaa.) maatalouden asuminen pysyi samanlaisena. Voidaan pitää pääsääntönä, että asukkaat asuivat pitkätalossa, joka oli pihapiirin ainoa asuintalo. Talon ympärillä ei ollut muita rakennuksia ja talojen väliset etäisyydet olivat suuria. Usein esitetäänkin, että talo oli siihen kuuluvien peltojen, laidunmaiden ja juottopaikkojen keskellä. Harvaan asutulla seudulla talot sijaitsivat metsän keskelle raivatulla aukealla ja tiheästi asutulla seudulla harvaa puustoa esiintyi vain laidunalueilla ja muualla oli maasto puutonta. Pääsäännöstä poiketen tiedetään joissakin pihoissa olleen pieni maja tai katos. Majassa on voinut olla esimerkiksi paja ja katoksessa on voitu käsitellä eläimiä.[3]

Arkeologisilla kaivauksilla, joista on Ruotsissa kokemusta satojen pitkätalojen kaivauksilta, pitkätalot ja pihamaat esiintyvät tasaisilla alueilla. Kun kaivauksissa on ruohoturpeet ja peltojen kynnöskerros kuorittu ensin pois, paljastuu niiden alta usein koskemattoman ja tasavärinen maankerros. Pitkätalon paljastaa maanpinnassa näkyvät tolpansijat, jotka näkyvät tummina läiskinä erottuen muusta ympäröivästä maa-aineksesta. Tummat läikät muodostavat säännöllisiä pisteitä talon pituuden matkalla ja kaksilaivaisella pitkätalolla tolpanreiät muodostavat kolme riviä. Talon keskirivin tolpat ovat vahvimpia ja niitä on harvemmassa kuin ulkoseinissä, jossa tolpanreikiä on tiheämmässä mutta ne ovat pienemmät. Talojen rekonstruktioita rakennettaessa on keskitolppien ajateltu kannattelevan kurkihirttä ja samalla keskitolpat ottavat kantaakseen suurimman osan katon painosta. Talon katosta ei ole jäänyt jälkiä, mutta yleisesti arvellaan niiden olleen kaislakattoja.[3]

Talon lattiat olivat maalattioita, jotka olivat joko maanpinnan tasalla tai lattia oli kaivettu maanpintaa alemmaksi. Maanpinnalle tallattuja lattioita löytyy Ruotsissa Uplannista, Itägötanmaalla ja Blekingessä ja niin sanottuja laskettuja lattioita suosittiin Etelä-Ruotsissa Skånen alueilla. Laskettuja lattioita on käytetty pitkissä pitkätaloissa myös niin, että vain asutussa osassa taloa oli laskettu lattia. Talon lattia-ala tulisikin mitata tolpanreikien avulla. Pronssikauden alkupuoliskon talot olivat kaikki 9–35 metriä pitkiä ja 4–10 metriä leveitä. Niiden pituus oli yleensä 15–20 metriä. Ne olivat yleensä itä–länsi-suuntaisia ja niiden sisäänkäynnit sijaitsivat pitkällä seinillä vastakkaisilla sivuilla samoissa kohdissa. Ovi sijaitsi yleenä kohdassa, joka jakoi talon pitkään läntiseen osaan ja lyhyeen itäiseen osaan. Talon liesi sijaitsi länsipäässä ja tolppien sijainnin mukaan on taloissa päätelty olleen kaksi tai kolme osastoa. Maaperän fosfaattianalyysit osoittavat, että teurastus- ja muut jätteet hävitettiin talon itäpäässä.[2][3]

Talon elinkaaren pituudeksi on arveltu olleen noin 100 vuotta. Sen pitempään ei uskota kaislakaton kestäneen edes korjaamalla ja maahan upotettujen tolppien lahoaminen heikensi talon kattorakenteita. Monissa kaivauksissa on havaittu, että tolppia on korvattu uusilla, mikä näkyy tummien tolppakuvioiden rytmissä. Pitkätalo, joka on 14 metriä pitkä ja 6 metriä leveä, kestää 12 työmieheltä kolme viikkoa rakentaa. Uusi talo rakennettiin arkeologien havaintojen mukaan vanhan talon läheisyyteen. Se aloitettiin kaivamalla maahan kuopat keskitolpille ja laittamalla kuoppaan votiivilahjoina pronssikirveitä tai piitikareita. Tämän jälkeen keskitolpat nostettiin pystyyn. Kun suku rakensi uusia taloja 100 vuoden välein, näkyy tämä kaivauksissa maassa esiintyvinä usean talon jälkinä. Vaikka kuvio muistuttaa kylää, kyseessä ei välttämättä ollut aito kylä. Yhtään pronssikautista kylää ei toistaiseksi ole varmuudella löytynyt.[3]

Mikään talo ei ole ollut aivan samanlainen kuin toinen. Siinä asui joukko ihmisiä, jotka harjoittivat maanviljelyä ja hoitivat karjaa. Karja yöpyi tutkijoiden mukaan talon itäpäässä ja ne laidunsivat päivisin ulkona. Talvella karjan pitäminen sisällä lisääntyi, jolloin sen rehua säilytettiin talon ylisillä. Länsipään tulisija toimi lämmityksen ja ruuanlaiton keskuksena. Joissakin taloissa oli myös uuni. Kesällä valmistettiin ruoka ilmeisesti ulkona.[2][3]

Pronssikauden keski- ja loppuvaiheen pitkätalot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pronssikaudella jatkuessa tapahtui rakennustraditiossa kaksi selvää muutosta. Ensimmäinen tapahtuma oli talojen kaksilaivaisuuden vaihtuminen varsin lyhyessä ajassa kolmilaivaiseksi. Tämä tapahtui Monteliuksen periodien I ja II vaihteessa eli noin 1500 eaa. ja se koski Tanskan aluetta ja Ruotsissa aluetta Skånesta Uplantiin ja Bohusläniin. Kolmilaivaisuus syntyi ilmeisesti kattorakenteen muuttumisessa ja silloin tarvittiin seinätolppien väliin kaksi keskitolppariviä. Kolmilaivaiset pitkätalot jaettiin edelleen kolmeen osastoon. Keskimmäiseen osastoon tultiin sisälle ja kummassakin päässä taloa oli omat osastot. Tulisija sijaitsi edelleen talon länsipäässä.[4]

Talojen pituudessa ja leveydessä ei tapahtunut muutoksia kolmilaivaisuuteen siirryttäessä. Pronssikauden edetessä, alkoivat pitkätalot lyhentyä 9–22 metrisiksi, jolloin niiden keskipituus lyheni samalla viisi metriä. Lyhentyminen tapahtui vaivihkaa, mutta se näkyy selvästi, kun verrataan pitkätaloja ajalta 1500–1000 eaa. ja 1000–500 eaa. Tämän vuoksi vuosilukua 1000 eaa. (periodi IV) pidetään rakentamisessa muistamisen arvoisena.[2][4]

Esimerkki hyvin säilyneestä pitkätalosta Apallen kaivauskohtesta Uplannista valottaa pitkätaloa ennen 1000 eaa. Kaivauksilla havaittiin länsipään ja keskiosan välissä tukeva väliseinä, jonka molemmilla puolilla oli asuinhuone. Toisessa huoneessa oli sisällä liesi. Ruokaa laitettiin ulkona olevissa kuoppaliesissä. Talon ulko-ovet johtivat omaan huoneeseensa, jonka itäpuolella sijaitsi päätyhuone, jossa oli maalattia ja kalkilla slammatut seinät.[4]

Länsi-Ruotsissa oli tavallista, että talot olivat pian 1000 eaa. jälkeen kaksiosaisia niin, että asuinosasto oli talon länsipäässä. Talo oli vieläpä rakennettu puolisuunnikkaan muotoiseksi. Länsipääty oli pari metriä leveämpi kuin talon itäpääty. Läntisellä asumispuolella saattoi olla lieden lisäksi myös uuni, kuoppaliesi tai kellarikuoppa. Joissakin taloissa kellarikuoppa saattoi olla metrin syvä, kaksi metriä leveä ja viisi metriä pitkä.[4]

Toinen esimerkki pienemmästä pitkätalosta on ajalta jälkeen 1000 eaa. Siinä oli vain yksi huone, jonka keskellä sijaitsi lämmittämiseen ja ruuanlaittoon soveltuva liesi. Kotieläimille ei ollut talossa erikseen tilaa, vaan ne pidettiin muualla ja siihen oli käytössä toinen rakennus tai suojakatos. Suojan suuruus oli yleensä 12–25 neliömetriä ja sen kattoa kannatteli neljä neliön muotoon pystytetyä tolppaa. Skånessa suojat olivat joko neliön tai ympyrän muotoiset.[2][4]

Pronssikaudan edetessä pitkätalot lyhenivät ja niiden yhteyteen pihamaalla tuli lisäksi käyttöön varastorakennuksia ja karjasuojia. Näistä on kuitenkin jäänyt vain satunnaisesti jälkiä tutkittavaksi. Esimerkiksi eläinten siirtäminen ulkosuojaan pienensi pitkätalon tilantarvetta. Pitkätalojen replikoita kokeiltaessa on huomattu, että niiden lämmittämiseen kuluu 2–3 kuutiometriä puuta viikossa. Tämä voisi olla yksi motiivi talojen lyhenemiseen. Kun siirryttiin rautakaudelle, johti kehitys kohti päätalojen suuria halleja.[1][5][6][4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Nielsen, Poul Otto: langhus, Den Store Danske, Gyldendal, viitattu 4.5.2018 (tanskaksi)
  2. a b c d e f Jensen, Jørgen: Langhuse og haller, Den Store Danske, Gyldendal, viitattu 4.5.2018 (tanskaksi)
  3. a b c d e f g Welinder, Stig: ”9”, Gård och by, s. 109–120. julkaisusta: Det svenska jordbrukets historia: band 1. Kungliga skogs- och lantbruksakademi, 1998–2001. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 4.5.2018). (ruotsiksi)
  4. a b c d e f g Welinder, Stig: ”9”, Gård och by, s. 120–132. julkaisusta: Det svenska jordbrukets historia: band 1. Kungliga skogs- och lantbruksakademi, 1998–2001. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 4.5.2018). (ruotsiksi)
  5. a b c Nielsen, Poul Otto: båndkeramisk kultur, Den Store Danske, Gyldendal, viitattu 4.5.2018 (tanskaksi)
  6. a b Jensen, Jørgen: stridsøksekultur, Den Store Danske, Gyldendal, viitattu 4.5.2018 (tanskaksi)