Laskuvarjohyppy
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Laskuvarjohyppy on laskuvarjon kanssa tehtävä hyppy yleensä lentokoneesta. Jo Leonardo da Vinci piirsi luonnoksia laskuvarjosta, mutta keksintö lienee paljon vanhempi. Laskuvarjohyppyjä kokeiltiin kuumailmapalloista ennen ilmaa raskaamman lentokoneen syntyä. Ensimmäinen hyppy tapahtui 22. lokakuuta 1797 (katso André-Jacques Garnerin).
Laskuvarjohyppy tuli 1920-luvulla ilmailunäytösten suosikkiesitykseksi. Sen sotilaallinen käyttö alkoi 1930-luvulla.
1950-luvulta alkaen laskuvarjohyppy on kasvattanut suosiota harrastuksena.
Varsinaisena urheilulajina laskuvarjohyppy alkoi Suomessa v. 1960, kun Helsinkiin perustettiin ensimmäinen kerho, vieläkin Malmin lentokentällä toimiva Suomen Laskuvarjokerho ry. Vuonna 2005 toimivia laskuvarjokerhoja oli Suomessa 16 ja niissä hypättiin yhteensä 44 723 laskuvarjohyppyä.
Laskuvarjohyppääminen on eräs Suomen Ilmailuliitto ry:n (SIL ry) harrasteilmailulaji, ja hyppääviä SIL ry:n jäseniä oli v. 2005 2 381 kappaletta. Voimassa olevia itsenäisen hyppääjän kelpoisuuksia (C- tai D-luokka) oli vuoden lopussa 738 kappaletta.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sotilaallinen historia
Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa otti käyttöön lentäjien laskuvarjot, koska sen koneet yleensä pudotettiin sen omalle alueelle. Miehistö oli rajallinen resurssi, joka kannatti yrittää säästää koneen tuhoutuessa. Englanti ei ottanut laskuvarjoja käyttöön, koska niiden käytön arveltiin heikentävän sotilaslentäjien taistelumoraalia.
1920-luvun Yhdysvaltojen kiertävissä ilmasirkuksissa oli laskuvarjohyppyesityksiä.
1930-luvulla Neuvostoliitto otti käyttöön laskuvarjojoukot. Sieltä käyttö laajeni ensin Saksaan, joka Weimarin tasavallan aikana koulutti sotilaitaan, etenkin lentäjiä Neuvostoliitossa. Toisen maailmansodan aikana etenkin Saksan laskuvarjojoukot tulivat kautta maailman kuuluisiksi hyökkäyksissä Belgiaan (Eben Emalin tukikohdan vyörytys), Norjaan ja Kreetalle. Saksan laskuvarjojoukot menettivät kuitenkin pääosan vahvuudestaan Kreetan verisissä taisteluissa vuonna 1941 eivätkä koskaan palanneet samalle tasolle.
Suomen maavoimien laskuvarjojääkärien edelläkävijät olivat toisen maailmansodan aikaiset kaukopartiojoukot, joita aika-ajoin kuljetettiin lentokoneilla (vesikoneita tai suksin varustettuja koneita). Sodan aikana Suomi pudotti noin tusinan laskuvarjomiestä linjojen taakse, mutta neuvostotiedustelun onnistuneen operaation vuoksi suurin osa laskuvarjomiehistä sai surmansa ennen tehtäviensä suorittamista.
Toisen maailmansodan jälkeen etenkin Yhdysvaltojen maavoimien keskuudessa uskottiin laskuvarjojoukkojen määräänsä suurempaan vaikutukseen. Vihreät baretit-yksikkö luotiin Baijerissa, tästä johtui baretin värikin; baretit lainattiin Britannian merijalkaväeltä. Koulutusta antoivat saksalaiset laskuvarjojääkärit, sittemmin suomalaiset kaukopartiomiehet. Usko laskuvarjojoukkojen jalkaväkeä paljon suurempaan tehoon näkyi esimerkiksi Vietnamin konfliktissa ja viimeksi Afganistanin valloittamisessa vuonna 2003.
[muokkaa] Koulutus
1990-luvulta lähtien laskuvarjohyppy on voinut olla yhden kerran elämässä tehtävä huvitus – tällöin tulivat käyttöön tandemhypyt, joissa hyppääjä hyppää yhdessä kouluttajan eli tandemhyppymestarin kanssa.
Laskuvarjohyppykoulutus ja -toiminta jakautuu kelpoisuusluokkiin, joita ovat A, B, C, ja D. Oppilasluokkia ovat A- ja B-luokat, mikä tarkoittaa että kouluttaja (hyppymestari) valvoo oppilaan suorituksia ja varmistaa turvallisuuden. Itsenäisen hyppääjän luokkia ovat C- ja D-luokat. Laskuvarjohyppyluokkaan D kuuluvalla hyppääjällä on vähintään 500 hyppyä.
Alkeiskurssin aikana harrastus alkaa pakkolaukaisuhyppyinä 1 000 metrin korkeudesta. Pakkolaukaisuhyppyjä tehdään vähintään kuusi, joista kolmella harjoitellaan varjon avaamista harjoituskahvan avulla ns. harjoitusvetohyppyinä (HV-hyppyinä). Onnistuneiden HV-hyppyjen jälkeen seuraa oppilaan uralla merkittävä suoritus, eli ensimmäinen itseaukaisuhyppy ("itsari"). Kahden lyhyen vapaapudotushypyn ja hyväksytyn kokeen jälkeen oppilas saa A-luokan. Peruskoulutuksessa hyppykorkeus nousee vähitellen, ja oppilas oppii ennen kaikkea vapaapudotustaitoja; käännöksiä, voltteja ja hyppyjä toisen ihmisen kanssa sekä uloshyppypaikan määritystä. Myös laskuvarjon käsittelytaito paranee, sillä on harjoiteltava myös tarkkuushyppyä eli osumista laskuvarjolla mahdollisimman lähelle määrättyä laskeutumisalueen kohtaa. Parinkymmenen hypyn ja hyväksytyn kokeen jälkeen oppilas saa B-luokan.
Jatkokoulutuksessa hiotaan jo opittuja taitoja ja opetellaan varsinkin FS- eli kuviohyppyjä kouluttajan kanssa (FS = Formation Skydiving), mutta myös freestylehyppyjä yksin. Hyväksytyn kirjallisen kokeen ja käytännön näytteiden jälkeen oppilas voi hakea Suomen Ilmailuliitto ry:ltä C-luokkaa. C-luokkaan vaaditaan vähintään 38 hyppyä, mutta yleensä hyppyjä kertyy enemmän.
Suomessakin on mahdollista aloittaa laskuvarjohyppykoulutus nova-alkeiskurssilla (nova = nopeutettu vapaapudotus). Tällöin pakkolaukaisuhyppyjä ei ole lainkaan, ja oppilas hyppää alusta alkaen itseaukaisuhyppyjä yleensä 4 000 metrin korkeudesta ensin kahden ja pian vain yhden kouluttajan (novahyppymestarin) kanssa. Nova-alkeiskoulutus jakautuu seitsemään hyppyyn eli tasoon. Tasohypyillä oppilas oppii kaikki vapaan pudotuksen perustaidot (varjon avaamisen, käännökset, voltit, liukumisen ja toisen ihmisen kanssa hyppäämisen alkeet) sekä varjon käsittelyn. Kokeen jälkeen voi hakea A-luokkaa.
Novaoppilaan B-luokkaan eli peruskoulutukseen kuuluu seitsemän hyppyä, joilla opitaan mm. matalammista korkeuksista hyppääminen. Jatkokoulutus on pakkolaukaisuohjelman kaltainen, mutta hyppyjä on vähemmän. Novaoppilaalta vaaditaan C-luokkaan vähintään 20 laskuvarjohyppyä.
[muokkaa] Kilpailulaji
-
Pääartikkeli: laskuvarjourheilu
Laskuvarjohypyssä on harrastus- ja kilpailutoimintaa. Kilpailulajeina on mm. tarkkuus- ja muodostelmahyppy.
