Kimalaisorho

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kimalaisorho
Ophrys insectifera flower.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko: Asparagales
Heimo: Kämmekkäkasvit Orchidaceae
Suku: Orhot Ophrys
Laji: insectifera
Kaksiosainen nimi
Ophrys insectifera
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kimalaisorho Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kimalaisorho Commonsissa

Kimalaisorho (Ophrys insectifera) on Euroopassa tavattava kämmekkälaji, joka tunnetaan parhaiten erikoisesta pölytystavastaan. Kimalaisorho on rauhoitettu Suomessa,[2] mutta maailmanlaajuisesti se on elinvoimainen.[1] Se on suuren Orhot-suvun (Ophrys) ainoa laji Suomessa.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kukkivia kimalaisorhoja.

Kimalaisorhon lehdet ovat sen tyvellä tai varren alaosassa. Maan alla kasvilla on kaksi pyöreää versojuurimukulaa. Varsi on 15–30 cm korkea. Kimalaisorhon varressa on 3–14 pientä, kukalle laskeutunutta pistiäistä muistuttavaa kukkaa. Yksittäisen kukan huuli on tummanruskea, neliliuskainen, hieman hyönteisen ruumista ja siipiä muistuttava. Siinä on myös sinistä "peilimäistä" kuviointia. Huulen yläpuolella olevat lankamaiset kehälehdet ovat kapeat ja tumman ruskeat, kuin tuntosarvet. Muut kehälehdet ovat kokonaan vihreitä. Kukinta-aika on kesä-heinäkuussa.[3]

Kimalaisorhon kukat houkuttelevat ulkomuodollaan ja feromonimaisella tuoksullaan velhopistiäisten (Argogorytes mystaceus ja A. fargei) mustakeltaisia koiraita parittelemaan kukan kanssa. Kimalaisorhon kukinta alkaa pistiäiskoiraiden kuoriuduttua ja ennen pistiäisnaaraiden kuoriutumista. Tämä "valeparittelu" voi sitten seuraavassa kukassa tapahtuessaan johtaa kukan pölytykseen. [4][5]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orhot (Ophrys) ovat levinneet laajalti Euroopassa ja Välimeren ympäristössä. Monista muista lajeista poiketen kimalaisorho karttaa kuumimpia Välimeren alueita, ja se on myös pohjoisimpana kasvava orholaji.

Kimalaisorhon päälevinneisyysalue on Keski- ja Länsi-Euroopassa Britteinsaarilta ja Ranskasta Saksaan ja Kroatiaan ulottuvalla alueella. Tämän alueen ulkopuolella kimalaisorhoa tavataan mm. Espanjassa, Romaniassa, Baltiassa, Venäjällä ja Fennoskandiassa. Norjan rannikolla lajia tavataan peräti napapiirin pohjoispuolella. Itämerellä laji kasvaa etenkin suurilla saarilla, kuten Gotlannissa, Öölannissa ja Hiidenmaalla.[6] Suomessa kimalaisorhoa tavataan alkuperäisenä tai muinaistulokkaana pariltakymmeneltä paikalta Ahvenanmaalta. Varsinais-Suomessa Paraisten kalkkialueelta tunnetaan yksi elinvoimainen tulokasesiintymä.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kimalaisorho on kalkinvaatija. Lajille tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kosteat niityt ja metsät, lettosuot ja joskus kuivemmat, runsaskalkkiset paikat. Tällaisesta esiintymispaikasta esimerkki on Parainen, jossa laji kasvaa tuoreella mäntykankaalla. Kimalaisorhon esiintyminen on oikullista ja kasvi saattaa piileskellä sienijuurensa turvin maan alla vuosikausia. Lajia uhkaavat elinympäristöjen umpeenkasvu ja tuhoutuminen sekä keräily.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ranta, Pertti: Kimalaisorho. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 201.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Teräs, Ilkka: Kimalaisorho. Teoksessa Luonnossa. Kasvit II. Toim. Piirainen, Mikko. WSOY, Porvoo 2008, s. 195.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ophrys insectifera IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. (englanniksi)
  2. Ympäristöministeriö: Luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitetut lajit Viitattu 13.1.2010.
  3. Retkeilykasvio 1998, s. 504.
  4. a b c Ranta 1997, s. 201.
  5. Teräs 2008, s. 195.
  6. Den virtuella floran: Flugblomster (ruots.) Viitattu 13.1.2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]