Juolavehnä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Juolavehnä
Juolavehnä rantakivikossa. Kuva: Miika Silfverberg, 2009.
Juolavehnä rantakivikossa. Kuva: Miika Silfverberg, 2009.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko: Poales
Heimo: Heinäkasvit Poaceae
Suku: Villivehnät Elymus
Laji: repens
Kaksiosainen nimi
Elymus repens
(L.) Gould
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Juolavehnä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Juolavehnä Commonsissa

Juolavehnä (Elymus repens, synonyymi Agropyron repens, Elytrigia repens) on yleinen, heinäkasvien heimoon kuuluva tuulipölytteinen villivehnälaji. Juolavehnä on myös hankala viljelysten rikkakasvi.

Suomessa lajilla on ollut useita kansanomaisia nimiä, kuten valkojuuri, juolaheinä, juolas ja juoliainen. Elias Lönnrot kutsui kasvia nimellä ruparuoho.[1][2]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juolavehnä kuvattuna Franz Eugen Köhlerin teoksessa Köhler's Medizinal-Pflanzen (1897).
Kukkiva juolavehnä.

Juolavehnän korsi kasvaa 50–100 cm korkeaksi. Koko kasvi on väriltään yleensä vihreä, joskus sinertävän- tai harmaanvihreä. Lehdet ovat varressa vuoroittain. Lehtien kannat ympäröivät vartta tuppena, jotka vaihtelevat kaljuista karvaisiin. Lehtituppien korvakkeet ovat pitkiä ja käyriä. Lehtilapa on litteä, 5–12 mm leveä, pitkasuippuinen, päältä kalju tai harvakarvainen ja sileäsuoninen. Kukinto on 6–16 cm pitkä, kokonaisena säilyvä, hoikka kerrannaistähkä. Tähkylät ovat 10–15 mm pitkiä ja 5–9-kukkaisia. Ne sijaitsevat leveä sivu tähkärankaa vasten yläviistoon osoittaen, vuorotellen rangan eri puolilla. Ulkohelpeen vihne on korkeintaan 0,8 mm pitkä. Kukan heteen ponsi on yli puolet ulkohelpeen pituudesta. Suomessa juolavehnä kukkii kesä-heinäkuussa.[3][4] Tähkään kehittyy noin 50 jyvää, joiden itävyys säilyy kymmenisen vuotta.[2]

Juolavehnän juurakko on suikerteleva, pitkähaarainen ja valkoinen. Maavartensa avulla kasvi leviää nopeasti laajalle alueelle. Laji on monivuotinen.[4][5]

Suomessa kasvaa juolavehnän kotoperäisen alalajin lisäksi muualta Euroopasta levinneitä alalajeja. Alalajit eroavat hieman toisistaan lähinnä koon, värin, lehtien muodon sekä kasvin karvaisuuden osalta. Suomessa kotoperäisenä tavataan matalakasvuista ja tavallisesti sinertävänsävyistä rantajuolavehnää (E. repens ssp. arenosus). Tulokkaana tavataan monirotuista, kookaskasvuista ja vihertävänsävyistä rikkajuolavehnää (E. repens ssp. repens).[6]

Juolavehnä voi risteytyä lähisukulaisensa merivehnän (E. farctus) kanssa.[7]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juolavehnää tavataan koko Euroopassa arktisimpia alueita lukuun ottamatta, Pohjois-Afrikasta, Lähi-idästä, Keski-Aasiasta sekä Etelä- ja Keski-Siperiassa aina Tyynelle valtamerelle saakka. Juolavehnä on levinnyt viljansiemenen mukana myös suurimpaan osaan Pohjois-Amerikkaa Alaskaa ja Kanadan arktisia alueita lukuun ottamatta. Lajia tavataan myös Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.[8]

Suomessa juolavehnää tavataan koko maassa Lapin pohjoisimpia erämaa-alueita lukuun ottamatta. Laji on erittäin yleinen tai yleinen Oulun korkeudelle saakka.[9] Alalajeista rantajuolavehnää tavataan koko rannikkoalueella itäiseltä Suomenlahdelta Pohjanlahden perukoille saakka. Rikkajuolavehnä on levinnyt koko maahan.[5][6] Juolavehnän ja merivehnän risteymää (E. farctus x repens) on tavattu Suomessa ainoastaan Hankoniemellä.[7]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rikkajuolavehnä on hyötynyt suuresti ihmisen toiminnasta ja se suosii runsastyppisiä maita.[2] Rikkajuolavehnää tavataan pelloilla, puutarhoissa, pientareilla, joutomailla ja kylä- ja venerannoilla. Kotoperäinen rantajuolavehnä on merenrantojen laji, jossa sitä kasvaa usein laajoina yhtenäisinä kasvustoina rantasoraikoilla.[6]

Juolavehnä rikkakasvina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juolavehnän juurakkoa.

Rikkakasvina juolavehnä on hankala laji. Maan muokkauksen yhteydessä juurakot ja maavarret silpoutuvat, mikä edistää lajin leviämistä. Hävittäminen on hankalaa, koska maavarret leviävät laajalle alueella ja multavassa maassa myös syvälle. Erityisen hankala rikkakasvi laji on perunamailla, joissa osa palstoista jää kesannolle ja siten lajin helposti valtaamaksi.[2] Juolavehnää voi torjua kemiallisesti.[10]

Luonnonmukainen torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonmukaisessa viljelyssä juolavehnää torjutaan usein maanmuokkausmenetelmillä, jotka nostavat juurakon pintaan kuivumaan. Myös viljelytoimien oikea ajoittaminen auttaa.[11] Toinen myrkytön torjuntatapa tapahtuu tulen avulla. Liekitys tehdään tyynellä säällä, tuulen ollessa alle 2 m/s. Käsikäyttöinen liekitin muistuttaa kasvinsuojeluruiskua. Ammattitiloilla käytetään traktorikäyttöisiä liekittimiä.[12]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juolavehnä on erinomainen rehukasvi, sillä sen ravintoarvo on korkea. Juurakkoa on käytetty sikojen ravintona.[13] Runsaasti hiilihydraatteja sisältävänä juurakkoa on käytetty myös siirapin ja viinan valmistuksessa. Pula-aikoina jauhettua juurakkoa on lisätty leipätaikinoihin ja paahdettuna sitä on käytetty kahvin korvikkeena.[14]

Juolavehnä on myös vanha rohdoskasvi, jota on myyty apteekeissa. Sitä on käytetty muun muassa edistämään ruoansulatusta, lisäämään virtsaneritystä, ulostuslääkkeenä ja irrottamaan limaa. Kansanlääkinnässä kasvia on käytetty hyvin moniin vaivoihin, muun muassa reumaan, kihtiin ja veren puhdistamiseen.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämet-Ahti, Leena, Kurtto & Arto, Lampinen, Raino & Piirainen, Mikko & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti & Väre, Henry. Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. Lutukka 21/2005, s. 41–85.
  • Laine, Lasse J.: Suomen luonto-opas. WSOY, 2000. ISBN 951-0-23942-9.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Helsinki 1982.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yrttitarha: Juolavehnä, kansaperinne Viitattu 5.5.2013.
  2. a b c d Oulun kasvit 2005, s. 318.
  3. Retkeilykasvio 1998, s. 576, 598–599.
  4. a b Laine 2000, s. 108.
  5. a b Retkeilykasvio 1998, s. 599.
  6. a b c Lutukka 21/2005, s. 82.
  7. a b Retkeilykasvio 1998, s. 600.
  8. Den virtuella floran: Kvickrot (myös levinneisyyskartat) Viitattu 5.5.2013. (ruotsiksi)
  9. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Juolavehnän levinneisyys Suomessa Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 5.5.2013.
  10. K-maatalous: Juolavehnä Viitattu 5.5.2013.
  11. Esa Partanen: Viljelysuunnitelma – juolavehnän torjuntasuunnitelma Maatilan Pellervo. Viitattu 5.5.2013.
  12. Liekitys Marjaosaamiskeskus. Viitattu 5.5.2013.
  13. Yrttitarha: Juolavehnä Viitattu 5.5.2013.
  14. a b Suomen terveyskasvit 1982, s. 106.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]