Lockheed Martin F-35 Lightning II

Wikipedia
Ohjattu sivulta F-35 Lightning II
Loikkaa: valikkoon, hakuun
F-35 Lightning II
X-35.jpg
Tyyppi Hävittäjä
Valmistaja Lockheed Martin Aeronautics
Northrop Grumman
BAE Systems
Miehistö 1
Valmistumisvuosi 2003
Ensilento 15. joulukuuta 2006
Käyttöönottovuosi 2016 (suunniteltu)
Mitat
Pituus 15,37 m
Kärkiväli 10,65 m
Korkeus 5,28 m
Siipipinta-ala 42,7 m²
Nopeus 1 931 km/h
Lentomatka 2 220 km
Tyhjäpaino A; 13,170 kg B; 14,588 kg C; 14 547 kg
Voimanlähde
Koneisto Pratt & Whitney F135 -suihkumoottori jälkipolttimella
Teho 111 kN, jälkipolttimella 178+ kN
Aseistus
Aseistus Tykki:1 × 25 mm GAU-22/A-kanuuna, 180 panosta - F-35B:ssä ja F-35C:ssä 220:n panoksen lisävyö
Ohjukset: Sisäisesti; 4 ilmasta-ilmaan-ohjusta tai 2 ilmasta-ilmaan-ohjusta, ja 2 meritorjuntaohjusta Ulkoisesti; 6 ilmasta-ilmaan-ohjusta tai 4 ilmasta-maahan-ohjusta ja 2 meritorjuntaohjusta
Kiinnityspisteet: 6, yhteiskuorma 6 800 kg

Lockheed Martin F-35 Lightning II on Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan yhdessä suunnittelema viidennen sukupolven hävittäjälentokone, jonka on tarkoitus tulla palveluskäyttöön 2010-luvulla. Koneen nimi vahvistettiin 7. heinäkuuta 2006. Sitä ennen se tunnettiin nimellä Joint Strike Fighter (JSF). Konetta aiotaan valmistaa vuoteen 2035 saakka. [1]

Kevyeksi ja edulliseksi hävittäjäksi suunniteltu F-35 on lisäksi tarkoitettu sekä rynnäkköhävittäjäksi lähi-ilmatukeen että taktisiin pommituksiin. Yhdysvaltain asevoimat aikoo hankkia koneita noin 1700 kappaletta eri malleja. Sen on tarkoitus korvata etupäässä Yhdysvaltain ilmavoimien F-16 Fighting Falcon, Yhdysvaltain merijalkaväen ja Britannian laivaston Harrier II:t (AV-8 ja GR7/9 Sea Harrier) VTOL-koneet, Yhdysvaltain ilmavoimien panssarintorjuntaan erikoistunut maataistelukone A-10 Thunderbolt II ja Yhdysvaltain laivaston ja merijalkaväen käytössä olevat F/A-18 Hornet-koneet lukuun ottamatta uudempia F/A-18E "Super Hornet" -malleja. Konetta markkinoidaan korvaamaan Euroopan maiden F-16-koneet ja vanhemmat hävittäjät, kuten esimerkiksi F-4 ja Tornado.

Lockheed Martinin mukaan F-35 korvaa kolmella tyypillään 13 lentokonetyyppiä 11 valtiossa. [2]

Yhdysvaltain raskaaksi ilmaherruushävittäjäksi ja F-15:n korvaajaksi on taas tarkoitettu jo käyttöön otettu F-22 Raptor, jonka tuotantosarjat ovat pieniä, eikä sille ole annettu myyntilupaa ulkomaille.

Kehitysohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lockheed Martin X-35C ilmassa
F-35A: n ja F-35C: n aseistusta

Koneen kehitystyö alkoi 1990-luvun alussa. Vuonna 1996 Lockheed Martin ja Boeing saivat tehtäväkseen rakentaa kumpikin kaksi prototyyppiä, joista Lockheed Martin X-35 voitti 2001 kehityssopimuksen. F-35-hävittäjää kehittävät yhdysvaltalaiset Lockheed Martin, Northrop Grumman ja brittiläinen BAE Systems. Koneet valmistetaan Lockheed Martinin Fort Worthin osastolla Texasissa. Suunnitteluvaiheessa Lockheed-Martin konsultoi venäläistä Jakolevin suunnittelutoimistoa prototyypiksi jääneen, laivastolle tarkoitetun Jak 144 (NATO koodi "Freestyle") VTOL - koneen ratkaisuista.[3]. Samankaltaisia ratkaisuja ovat moottorin sijoittaminen puomien väliin kääntyvän suihkusuuttimen sijoittamiseksi sekä erillinen moottori tai puhallin pystysuoraa laskua varten.

Hävittäjästä on suunniteltu kolme eri versiota: F-35A Usan Ilmavoimille, F-35B STOL, lyhyen nousumatkan malli Yhdysvaltain merijalkaväelle, RAF:lle sekä Royal Navylle ja lentotukialuskäyttöön F-35C Yhdysvaltain laivastolle. Kone hyödyntää täysimittaisesti häiveominaisuuksia ja elektroniikkaa. Se ei kuitenkaan pysty lentämään yliääninopeudella ilman jälkipoltinta eli ns. supercruise - lentoon.

Yhdistynyt kuningaskunta maksaa koneen kehitystyöstä yli kaksi miljardia Yhdysvaltain dollaria. Lisäksi koneen kehitystyössä ovat mukana Italia yhdellä miljardilla ja Alankomaat 800 miljoonalla dollarilla. Muita kehitysohjelmaan kuuluvia rahoittajia ovat Turkki (175 miljoonaa dollaria), Australia (144 miljoonaa dollaria), Norja (122 miljoonaa dollaria), Tanska (110 miljoonaa dollaria) ja Kanada (100 miljoonaa dollaria). Israel ja Singapore ovat yhteistyökumppaneita.

Vuoteen 2004 kehitysbudjetti oli ylittynyt 23 prosentilla kaikkiaan 244 miljardiin dollariin. F-35A-mallin peruuttamisesta spekuloitiin vuonna 2005 - tällöin panostus riittäisi kalliimpien ja monimutkaisempien F-35B- ja F-35C-mallien valmiiksi saattamiseen. Tällöin Yhdysvaltain ilmavoimat joutuisi kuitenkin karsimaan haluamansa tuhannen koneen lukumäärästä, koska B- ja C-mallit ovat kalliimpia rakentaa.

Kehitysohjelman suurimpia epävarmuuksia ovat aikataulu, kyky toimia kaikissa suunnitelluissa rooleissa sekä kohoava yksikköhinta. Vuonna 2001 perusmallin hinnaksi arvioitiin 37 miljoonaa dollaria, joka saavutettaisiin ison voluumin myötä.[4] Vuonna 2008 Yhdysvaltain Government Accountability Office arvioi hinnaksi n. 100 miljoonaa dollaria. Israelilainen sotilaslähde arvioi hinnan kohoavan tämänkin yli.[5]

Marraskuussa 2011 julkisuuteen tuli raportti, jossa yksilöitiin kehitystyössä esiin tulleita ongelmia. Näitä olivat suurten nopeuksien ennustettua suurempi värinä, huonosti toimiva kypäränäyttö ja epävarma varavoimajärjestelmä ohjaamoa ja avioniikkaa varten. Koneen rungosta on löydetty halkeamia ja ennenaikaista väsymistä. Ongelmien ratkaisua ei pidetty ylivoimaisina, mutta ne nostavat kehitystyön ja siten kokonaishintaa.[6]

Ongelmien lähtökohtana pidetään kolmen eri aselajin vaatimien versioiden kompromissia. Suunnittelussa on uhrattu aerodynaamista suorituskykyä häiveen eduksi, mutta F-22:n tasoa häivekyvyssä ei ole saavutettu. Koneen kiihtyvyys ja kaarto-ominaisuuksien tavoite-spesifikaatioista on jouduttu tinkimään koelentojen tulosten perusteella. Koneen käyttöiäksi on suunniteltu 8000 tuntia.[7]

Alkuvuoteen 2013 mennessä testilento-ohjelmasta oli suoritettuna n. 35-40%. Kesäkuussa 2013 Michael Gilmoren raportti varoitti kehitysohjelman edelleen viivästymisestä, joka on seurausta lukuisista teknisistä ongelmista ja ohjelmistokehityksen hitaudesta.[8]

Joulukuussa 2013 julkistetussa Congressional Research Service raportissa halvimman F-35A-mallin kappalehinta vuodelle 2014 on n. 180 miljoonaa dollaria.[9] Tammikuussa 2014 Michael Gilmoren raportoi teknisistä luotettavuusongelmista, ennakoitua suuremmasta huollon tarpeesta, ALIS-diagnostiikkatyökalun toimimattomuudesta, sekä ongelmista sensorien ja asejärjestelmien ohjelmiston integroinnissa, joka on aiheuttamassa vuoden viivästymisen käyttöönotossa. Koneen paino on lähellä maksimirajaa.[10] Aerodynaamisia ongelmia ei ole kyetty ratkaisemaan ja uusia murtumia havaittiin rakenteissa.

Kesäkuussa 2014 tapahtui moottoripalo, joka asetti rajoituksia lentotoiminnalle ja hidasti kehitystyötä.[11] Syyskuussa 2014 GAO esitti huolensa koneen epäselvistä immateriaalioikeuksista, joka voi estää esim. huollon ja varaosien vapaan kilpailuttamisen.[12]

F-35A[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmataisteluohjukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koneeseen mahtuu kaksi noin 450 kilon painoista ilmasta-ilmaan-ohjusta (tutkaohjus AIM-120 AMRAAM tai infrapunaohjus AIM-132 ASRAAM) tai vaihtoehtoisesti ilman niitä kaksi ilmasta-maahan-pommia (BRU-68).

Konetykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen F-35A-prototyyppi valmistui 19. helmikuuta 2006. Ensimmäinen sarjatuotantomalli valmistui testattavaksi 18. joulukuuta 2007.[13] Sen tykkiaseistuksena on 25 mm:n GAU-12 Equalizer, joka upotetaan runkoon ja johon mahtuu näin sijoitettuna 180 ammusta.

F-35B[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: F-35B

F-35B Lightning II on STOVL-lentokone (nykyaikainen VTOL-lentokone), joka on ensisijaisesti tarkoitettu Yhdysvaltain merijalkaväen käyttöön. Sen tarkoituksena on korvata myös Kuninkaallisten merivoimien Harrier-hävittäjät ja muuta kalustoa. Yhdysvaltain merijalkaväki suunnittelee hankkivansa 609 kappaletta F-35B-hävittäjälentokonetta. Budjettileikkaukset kuitenkin voivat vähentää merijalkaväen ja laivaston hankkimien koneiden määrää 1089:stä 680:een, jolloin tukevan ilmavoiman koneiden määrä vähenee. Yhdysvaltain merijalkaväki voi vähentää ostosuunnitelmaansa 259 lentokoneella ja laivasto 50:llä, jolloin niiden suunnittelemaksi hankkimien F-35B-koneiden määrä voi jäädä 350:een.[14]

Rungon sisäiset ohjukset ja pommit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmataisteluohjuksiksi F-35B:hen voidaan laittaa rungon sisään kaksi AIM-120 AMRAAM-tutkaohjusta tai kaksi AIM-132 ASRAAM-infrapunaohjusta tai vaihtoehtoisesti kaksi ilmasta-maahan-pommia BRU-67.

Tykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

F-35B:n tykkiaseistuksena on 25 mm:n GAU-12 Equalizer, joka asennetaan rungon ulkopuolelle telineeseen ja johon mahtuu näin sijoitettuna 220 ammusta, 40 enemän kuin F-35A:han, jossa tykki asennetaan rungon sisäpuolelle. Rungon ulkopuolelle sijoitetulla telineellä sanotaan olevan häiveominaisuuksia.

F-35C[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmataisteluohjukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koneeseen mahtuu kaksi noin 450 kilon painoista ilmasta-ilmaan-ohjusta (tutkaohjus AIM-120 AMRAAM tai infrapunaohjus AIM-132 ASRAAM) tai vaihtoehtoisesti ilman niitä kaksi ilmasta maahan pommia (BRU-68).

Tykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

F-35C:n tykkiaseistuksena on 25 mm:n GAU-12 Equalizer, joka asennetaan rungon ulkopuolelle telineeseen ja johon mahtuu näin sijoitettuna 220 ammusta, 40 enemmän kuin F-35A:han, jossa tykki asennetaan rungon sisäpuolelle. Rungon ulkopuolelle sijoitetulla telineellä sanotaan olevan häiveominaisuuksia.

Kilpailijoita markkinoilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun alussa käytiin NATOn puitteissa suuri standardihävittäjän tarjouskilpa. Sen voitti F-16. Nyt sekä F-16, A-10, Tornado että Harrierit halutaan vaihtaa uuteen hävittäjämalliin.

F-35:n kanssa kilpailevia koneita ovat Eurofighter Typhoon, JAS 39 Gripen ja Dassault Rafale.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta F-35 Joint Strike Fighter.