51. Ylämaan divisioona

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
51. Ylämaan divisioona
51st (Highland) Division.jpg

tunnus vuodesta 1940
Toiminnassa 1939 - 1945
Valtio Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Puolustushaarat maavoimat
Aselajit jalkaväki
Lempinimi The Highway Decorators
Sodat ja taistelut Taistelu Ranskasta
El Alameinin toinen taistelu
Sisilian maihinnousu
Normandian maihinnousu
Ardennien taistelu
operaatio Veritable
operaatio Plunder
Komentajat
Tunnettuja komentajia Alan Cunnigham
Neil Ritchie
Douglas Wimberley
Thomas Rennie

51. Ylämaan divisioona oli Yhdistyneen kuningaskunnan territoriaaliarmeijan jalkaväkidivisioona, joka taisteli toisessa maailmansodassa. Divisioonan lempinimenä oli Highway Decorators, joka oli muodostunut yhtymän tunnuksesta HD.

Yhtymä muodostettiin toisen maailmansodan alkaessa osana brittiläistä siirtoarmeijaa ensimmäisenä komentajanaan kenraalimajuri Victor Fortune. Kaksi divisioonan prikaateista jäi saksalaisten vangiksi Ranskan taisteluiden lopulla, jolloin divisioona lakkasi olemasta. 9. Ylämaan divisioona numeroitiin uudelleen, jolloin syntyi uusi 51. Ylämaan divisioona. Uudelleen syntynyt divisoona osallistui Pohjois-Afrikan sotatoimiin, josta se siirtyi edelleen Sisilian ja Normandian maihinnousuihin.

Ranska 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioonan pääosat kutsuttiin palvelukseen 23. elokuuta 1939. Seitsemän päivää myöhemmin vakinainen armeija asetettiin liikekannalle ja territoriaaliarmeijan kokoontuminen aloitettiin. Divisioona olis sodan alkaessa alistettuna Skotlannin esikunnalle[1]. Joukkojen kokoamisen jälkeen ne siirrettiin Aldershotiin lopullista varustamista ja koulutusta varten ja samalla divisioona siirtyi Aldershotin esikunnan alaisuuteen [1]. Kuningas Yrjö VI ja kuningatar Elizabeth tarkastivat 18. tammikuuta 1940 Bordonissa 154. prikaatin ja kuningatar tarkasti lisäksi nimikkorykmentinsä Black Watch rykmentin.[2]

Kouluttauduttuaan kenraalimajuri Fortunen alaisuudessa 51. divisoona lähti tammikuun puolesta välistä alkaen Southamptonista rantautuen Le Havreen. Divisioona siirtyi 24. tammikuuta Brittiläisen siirtoarmeijan komentoon ja edelleen 29. tammikuuta osaksi II armeijakuntaa[1].153. prikaati kuljetettiin SS Ulster Monarchilla. Gordons rykmentin 6. pataljoona saapui Le Havreen 31. tammikuuta ja 154. prikaati vasta helmikuussa. Divisioona siirtyi III armeijakunnan komentoon 9. huhtikuuta[1]. Divisioona ryhmittyi puolustukseen Maginot-linjan Ouvragen Hackenberg -linnakkeen edustalle, jolloin se jäi erilleen Dunkerquen ympäristöön ryhmittyneestä muusta siirtoarmeijasta alistettuna Ranskan 3. armeijalle 22. huhtikuuta alkaen[1].[3]

Se ryhmitettiin uudelleen Sommen varteen, jossa se liitettiin Ranskan IX armeijakuntaan 31. toukokuuta [1]. Se joutui puolustautumaan jopa nelinkertaista ylivoimaa vastaan. Tämän aikana 154. prikaati siirrettiin niin kutsuttuun Arkforceen, joka kyettiin pelastamaan kotimaahan. Divisioonan kaksi muuta prikaatia (152. ja 153. prikaati) jäivät saksalaisten piirittämiksi Saint-Valéry-en-Cauxissa, jossa taistelut päättyivät antautumiseen 12. kesäkuuta. Vangittujen joukossa oli myös divisioonan komentaja, josta tuli samalla yksi korkeimpia sodan aikana vangittuja brittiupseereita. Divisioonan antautuminen päätti samalla brittien Ranskan taistelut.

Pääosa vangeista sijoitettiin vankileirille Stalag XX-A:han Toruńiin, josta heidät siirrettiin jalan vuoden 1945 alussa Stalag XIB/357:ään Bad Fallingbosteliin.

Uudelleen muodostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen linjan territoriaaliarmeijan yhtymä 9. Ylämaan divisioona nimettiin 7. elokuuta 1940 51. Ylämaan divisioonaksi. Samalla yhtymän prikaatit nimettiin uudelleen. Divisioona viipyi kotimaassa seuraavat pari vuotta sijoitettuna etelärannikolle ja Skotlannin koillisrannikolle.

Välimerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona siirtyi kesä-elokuussa 1942 Pohjois-Afrikkaan, jossa se alistettiin XIII armeijakunnalle 10. syyskuuta siirtyäkseen 9. lokakuuta XXX armeijakunnan komentoon[1]. Divisioona sai tulikasteensa El Alameinin taistelussa loka-marraskuun vaihteessa. Sen jälkeen yhtymä oli tärkeässä asemassa operaatio Lightfootissa, jonka pohjoiseen iskeneen jalkaväkikeskustan yhtymä muodosti. Divisioonaa vastassa oli Saksan 21. panssaridivisioona sekä joitakin erillisiä Italian maavoimien yksiköitä. Miinakentät läpäistiin, mikä oli operaation Superchargen edellytys.

Divisioona osallistui huhtikuun alussa 1943 Wadi Akaritin taisteluun Tunisiassa, jolloin se läpäisi miinakentät ollessaan hyökkäyksen oikeassa sivustassa. 7th Argylls pataljoonan komentaja everstiluutnantti Lorne Campbell palkittiin ansioistaan taistelun aikana Viktorian ristillä. Divisioona liitettiin 21. huhtikuuta X armeijakuntaan, palatakseen jälleen 8. toukokuuta XXX armeijakuntaan[1].

Yhtymä osallistui Sisilian maihinnousuun osana XXX armeijakuntaa heinäkuussa 1943. Kenraali Montgomeryn toivomuksesta siirrettiin 51. Ylämaan divisioona, 7. panssaridivisioona sekä 50. Northumbrian divisioona kotimaahan valmistautumaan Normandian maihinnousuun. Divisioona kuljetettiin meritse marraskuussa 1943 ja se siirtyi I armeijakunnan komentoon 1. helmikuuta 1944[1].

Salernon kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioonassa palvelleiden miesten, jotka olivat haavoittuneet ja joutuneet Pohjois-Afrikassa sotilassairaalaan, saapuessa Italiaan heidät sijoitettiin muihin yhtymiin pieninä osastoina. Osa miehistä piti tätä hallinnon avuttomuutena ja kieltäytyi annetusta käskystä. Miehet kuitenkin lopulta hajasijoitettiin ja kapinajohtajat vangittiin.

Normandian maihinnousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

51. Ylämaan divisioona nousi maihin Normandiassa 7. kesäkuuta I armeijakunnan osana. Yhtymä tuki aluksi Kanadan 3. divisioonaa ennen kuin se lähetettiin Orne-joen ylimenoon. Nyt se tuki sillanpään muodostanutta 6. laskuvarjodivisioonaa. Yhtymä koki useita vaikeita taisteluita, kuten Breville 11.-12. kesäkuuta ja Colombelles 11. heinäkuuta. Montgomery katsoi divisioonan epäonnistuneen sille annetuissa tehtävissä, joten sen komentaja kenraalimajuri D. C. Bullen-Smith luovutti tehtävänsä kenraalimajuri Thomas Rennielle.

Divisioona liitettiin 1. elokuuta 1944 I armeijakunnan mukana uudelleen aktivoituun Kanadan 1. armeijaan ja käväisi muutaman päivän Kanadan II armeijakunnan komennossa. Se jatkoi taistelua armeijan mukana operaatio Totalizessa ennen etenemistään Lisieuxiin. Se jatkoi itään Seinen yli ja edelleen Saint-Valéry-en-Cauxiin, missä divisioona oli joutunut kesäkuussa 1940 antautumaan edenneille saksalaisille joukoille. Divisioona järjesti ohimarssin miehitettyään kaupungin, mihin osallistui myös divisioonassa 1940 palvelleita sotilaita.

Normandian jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona osallistui operaatio Astoniaan eli Le Havren valtaukseen lähdettyään St. Valerystä. Kaupungin valtauksen jälkeen se osallistui XII armeijakunnalle alistettuna lokakuussa Scheldtin taisteluun, minkä jälkeen divisioona siirrettiin reserviin. Yhtymä sijoitettiin varuskunnaksi Meuseen Ardennien taistelun riehuessa. Samalla se liitettiin XXX armeijakuntaan. Divisioona ei kuitenkaan osallistunut taistelun alkuun, vaan se muodosti tulpan saksalaisten etenemiselle.

Tammikuussa 1945 divisioona armeijakunnan loppuosien kanssa eristi Saksan tasangon pohjoiskärjen ottaen 14. tammikuuta Nisramontissa yhteyden Yhdysvaltain 84. jalkaväkidivisioonaan. Joukot puhdistivat operaatio Veritablessa Reininmaan saksalaisista joukoista ja ylittivät myöhemmin Reinin. Divisioona oli sodan päättyessä Bremerhavenissa.

Maihinnousussa ja sen jälkeen divisioonan tappiot olivat 19524 miestä haavoittuneina, kaatuneina ja kadonneina.

Kokoonpanot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelu Ranskasta 1939 - 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

152. prikaati

  • Seaforth Highlanders 2. pataljoona
  • Seaforth Highlanders 4. pataljoona
  • Queen's Own Cameron Highlanders 4. pataljoona

153. prikaati

  • Black Watch 4. pataljoona
  • Gordon Highlanders 1. pataljoona
  • Gordon Highlanders 5. pataljoona

154. prikaati

  • Black Watch 1. pataljoona
  • Argyll and Sutherland Highlanders 7. pataljoona
  • Argyll and Sutherland Highlanders 8. pataljoona

Divisioonajoukot

  • Lothians and Border Yeomanry 1. pataljoona
  • 75. Kenttätykistörykmentti
  • 76. Kenttätykistörykmentti
  • 77. Kenttätykistörykmentti
  • 51. Panssarintorjuntarykmentti
  • 236. Pioneerikomppania
  • 237. Pioneerikomppania
  • 238. Pioneerikomppania

1940 - 1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

152. prikaati (aiemmin 26. jalkaväkiprikaati)

  • Seaforth Highlanders 2. pataljoona
  • Seaforth Highlanders 5. pataljoona
  • Queen's Own Cameron Highlanders 5. pataljoona

153. prikaati (aiemmin 27. jalkaväkiprikaati)

  • Black Watch 5. pataljoona
  • Gordon Highlanders 1. pataljoona
  • Gordon Highlanders 5/7. pataljoona

154. prikaati (aiemmin 28. jalkaväkiprikaati)

  • Black Watch 1. pataljoona
  • Black Watch 7. pataljoona
  • Argyll and Sutherland Highlanders 7. pataljoona

Divisioonajoukot

  • Middlesex Regiment 1/7. pataljoona
  • Panssarijoukkojen Derbyshire Yeomanry 2. pataljoona
  • 126. Kenttätykistörykmentti
  • 127. Kenttätykistörykmentti
  • 128. Kenttätykistörykmentti
  • 61. Panssarintorjuntarykmentti
  • 274. Pioneerikomppania
  • 275. Pioneerikomppania
  • 276. Pioneerikomppania

Komentajat[1][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Doherty, Richard: None Bolder - The History of the 51st Highland Division in the Second World War. Gloucestershire: Spellmount, 2006. ISBN 1-86227-317-0. (englanniksi)
  • Innes, Bill (ed.): St. Valery the Impossible Odds. Edinburgh: Birlinn, 2007. ISBN 978-1-84341-039-3. (englanniksi)
  • Delaforce: Monty's Highlanders - 51st Highland Division in the Second World War. South Yorkshire: Pen & Sword, 2006. ISBN 1-84415-512-9. (englanniksi)
  • Reid, Brian A.: No Holding Back - Operation Totalize, Normandy, August 1944. Mechanicsburg, Pennsylvania: Stackpole Books, 2004. ISBN 978-0-8117-0584-4. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Joslen, H. F.: Orders of Battle: Second World War 1939-1945, s. 83-84. [1960]. Naval & Military Press Ltd, 2003. ISBN 978-1843424741.
  2. Doherty, Richard s. 9
  3. Doherty, Richard s. 10