Venetsian biennaali

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Venetsian biennaalin pääsisäänkäynti Giardinissa vuonna 2005.

Venetsian biennaali (ital. La Biennale di Venezia, suomeksi myös Venetsian taidebiennaali) on merkittävä kansainvälinen nykytaidenäyttely. Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi (parittomina vuosina) Venetsiassa Italiassa.

Venetsian elokuvajuhlat ovat osa biennaalia, samoin vuodesta 1980 järjestetty Venetsian arkkitehtuuribiennaali, joka järjestetään parillisina vuosina.

Biennaalin kävijämääräksi on vakiintunut noin puoli miljoonaa vierailijaa. 58:s Venetsian biennaali järjestettiin 11. toukokuuta – 24. marraskuuta 2019, ja sen pääkuraattorina toimi Ralph Rugoff.[1] Vuoden 2021 biennaali siirrettiin järjestettäväksi vuonna 2022 COVID-19-pandemian vuoksi.[2] Suomen osallistumisesta Venetsian biennaaliin vastaa Frame Contemporary Art Finland.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkokuva Arsenalen alueelta.

Venetsian kaupunginhallituksen päätöksellä vuonna 1893 perustettiin ”kansallinen taiteellinen näyttely”, joka pidettäisiin Savoijin (eli Italian) kuninkaan Umberto I:n ja hänen vaimonsa Margheritan hopeahääpäivän kunniaksi. Näyttelyn suunnitteluun osallistui Venetsian silloinen pormestari Riccardo Selvatico menestyksellisesti. Biennaalin järjestämiseen saatiin vaikutteita Münchenin Secession-taideryhmistä. Mukaan päätettiin kutsua merkittävimpiä ulkomaisia ja italialaisia taiteilijoita sekä sallia mukaan myös kutsumattomien italialaisten taidemaalareiden ja kuvanveistäjien teoksia.[3]

Ensimmäinen näyttely järjestettiin vuonna 1895, jolloin siihen osallistui taiteilijoita 15 maasta. Ensimmäisessä "Venetsian kaupungin kansainvälisessä taidenäyttelyssä" kävi yli 200 000 vierailijaa. Se nimettiin myöhemmin biennaaliksi, koska se järjestettiin joka toinen vuosi.[3] Siitä lähtien biennaali on järjestetty lähes säännöllisesti joka toinen vuosi maailmansotien aiheuttamia katkoksia lukuun ottamatta.

Ensimmäisenä vuonna jaettiin kaksi ensimmäistä palkintoa. Näyttelyn skandaalin aiheutti Giacomo Grosson maalaus Korkein tapaaminen, jossa kuvattiin kuollut mies arkussa, jonka ympärillä oli neljä alastonta naishahmoa. Se voitti kuitenkin yleisöäänestyksen, mikä herätti vielä suuremman kohun.[3][4]

Toisen maailmansodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1974 näyttely omistettiin kokonaan Chilelle kulttuurisena protestina diktaattori Augusto Pinochetin vallankaappaukselle.[5]

Näyttelypaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biennaalin historiallinen pääpaikka on Giardini di Castello, puisto Venetsian keskustan läheisyydessä. Siellä sijaitsee 29 eri maiden rakentamaa ja omistamaa näyttelypaviljonkia, jotka edustavat yleensä kansallisromanttisia tai modernistisia tyylisuuntia eri ajoilta. Myös Italian paviljonki sijaitsee Giardinissa.[6] Toinen keskeinen näyttelypaikka on vuodesta 1980 biennaalikäytössä ollut vanha telakka-alue Arsenale.[7]

Biennaali on levittäytynyt vähitellen eri puolille kaupunkia kirkkoihin, gallerioihin, palatseihin, aukioille ja muualle ulkotiloihin. Nämä rinnakkaistapahtumat keräävät varsinaisen näyttelyn lisäksi myös paljon kävijöitä. Biennaalin aikana järjestetään kaupungin taidemuseoissa tavallisesti useita muita taidenäyttelyitä ja -tapahtumia.

Suomi Venetsiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoismainen paviljonki.

Ensimmäiset biennaaleissa mukana olleet suomalaistaiteilijat olivat Keski-Euroopassa tai Italiassa työskennelleitä taiteilijoita, jotka saivat tiedon näyttelystä taiteilijaystäviltään ja saattoivat esiintyä eri maista olevien taiteilijoiden joukossa riippuen siitä, missä maassa he työskentelivät. He eivät siis edustaneet Suomen suurruhtinaskuntaa biennaaleissa.lähde tarkemmin? Akseli Gallen-Kallelalla oli biennaalissa oma sali vuonna 1914.[8] Virallisesti ja säännöllisesti Suomen osallistuminen alkoi vasta vuonna 1954, jolloin taiteilijavalinnat teki Suomen Taideakatemia. Näyttelyssä oli esillä Wäinö Aaltosen ja Tyko Sallisen teoksia. Wäinö Aaltosen osallistumista Venetsian biennaaliin oli harkittu jo aiemmin 1930- ja 1940-luvulla. Myös Suomen omasta paviljongista biennaalissa haaveiltiin 1930-luvulla.[8]

Alvar Aalto suunnitteli Suomelle puurakenteisen paviljongin, jota kutsutaan nimellä Aalto-paviljonki, ja joka valmistui vuonna 1956. Ensimmäisessä Aalto-paviljongissa pidetyssä näyttelyssä oli esillä Helene Schjerfbeckin teoksia. Vuodesta 1962 lähtien vuoteen 2009 Suomi esittäytyi yhteispohjoismaisessa Sverre Fehnin suunnittelemassa paviljongissa Ruotsin ja Norjan kanssa. Vuonna 2011 siirryttiin vuorottelujärjestelmään. Pohjoismaisessa paviljongissa nähtiin vuonna 2011 Ruotsin näyttely, vuonna 2013 Suomen ja vuonna 2015 Norjan näyttely.[9] Yhteisnäyttelyihin palataan jälleen vuonna 2017, jolloin Pohjoismaisen paviljongin kuraattorina toimii ruotsalainen Mats Sjernstedt.[10] Suomi eroaakin biennaalissa esittäytyvistä muista maista siten, että sillä on nykyään mahdollisuus esittää teoksia kahdessa kansallisessa paviljongissa: sekä Aalto-paviljongissa että Pohjoismaisessa paviljongissa.

Vuonna 2017 Suomea biennaalissa ja Aalto-paviljongissa edustavat Erkka Nissinen ja Nathaniel Mellors. Näyttelyn kuratoi hollantilainen De Hallen Haarlem -museon kuraattori Xander Karskens.[11]

Aalto-paviljonki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen paviljonki oli Alvar Aallon ensimmäinen Italiaan toteutettu työ, ja se oli tarkoitettu alun perin väliaikaiseksi rakennelmaksi. Paviljonkia ei kuitenkaan purettu näyttelyn jälkeen. Vuodesta 1962 vuoteen 2007 asti Suomen paviljonkia vuokrattiin Islannille, Argentiinalle ja Portugalille. Vuonna 2007 paviljongissa esittäytyi jälleen suomalainen taiteilija, Maaria Wirkkala.[12] Siitä lähtien Aalto-paviljonki on ollut jälleen Suomen näyttelykäytössä.

Pohjoismainen paviljonki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biennaalihistoriansa aikana Suomi on ollut kuitenkin useammin esillä Pohjoismaisessa paviljongissa kuin Aalto-paviljongissa. Vuonna 1962 valmistuneen Pohjoismaisen paviljongin suunnitteli norjalainen Sverre Fehn, ja suunnittelu järjestettiin kutsukilpailuna vuonna 1958. Betonirakenteinen paviljonki sijaitsee keskeisellä paikalla Giardini-näyttelypuistossa ja rakennus suunniteltiin ympäröivän puiston ja kasvillisuuden ehdoilla.[13]

Suomalaiset taiteilijat Venetsian biennaalin Aalto-paviljongissa ja Pohjoismaisessa paviljongissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Merkinnän syy: Suomalaiset taiteilijat osallistuivat biennaaliin vuosina 1909 ja 1914, sekä säännöllisesti 1954 alkaen.
Vuosi Aalto-paviljonki Pohjoismainen paviljonki muuta
1970 Juhani Linnovaara[14]
1972 Harry Kivijärvi, Pentti Lumikangas[15]
1974
1976 Mikko Jalavisto, Tapio Junno, Kimmo Kaivanto, Ulla Rantanen
1978 Olavi Lanu[16]
1980 Matti Kujasalo
1982 Juhana Blomstedt[17]
1984 Kain Tapper, Carl-Erik Ström[18]
1986 Olli Lyytikäinen, Silja Rantanen, Osmo Valtonen[19]
1988 Jukka Mäkelä[20]
1990 Kari Cavén[21]
1993 Jussi Niva[22]
1995 Nina Roos[23]
1997 Marianna Uutinen[24]
1999 Eija-Liisa Ahtila[25]
2001 Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen[26]
2003 Liisa Lounila[27]
2005 Päänäyttelyssä Eija-Liisa Ahtila[28]
2007 Maaria Wirkkala Adel Abidin[29]
2009 Jussi Kivi Jani Leinonen[30]
2011 Vesa-Pekka Rannikko[31]
2013 Antti Laitinen Terike Haapoja[32]
2015 IC-98[33]
2017 Erkka Nissinen ja Nathaniel Mellors[34]
2019 Miracle Workers Collective (Maryan Abdulkarim, Khadar Ahmed, Hassan Blasim, Sonya Lindfors, Outi Pieski, Leena Pukki, Martta Tuomaala, Lorenzo Sandoval, Christopher L. Thomas, Suvi West, Giovanna Esposito Yussif, Christopher Wessels, Bonaventure Soh Bejeng Ndikung)[35]
2022 Pilvi Takala[36]
2024 Pia Lindman, Vidha Saumya ja Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen[37]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ 58th International Art Exhibition BIENNALE ARTE 2019 MAY YOU LIVE IN INTERESTING TIMES www.labiennale.org. Viitattu 16.4.2021. (englanniksi)
  2. ↑ Sutton, Benjamin: The 2021 Venice Biennale has been postponed to 2022 artsy.net. 18.5.2020. Viitattu 16.4.2021.
  3. ↑ a b c Origin of the Venice Biennale Chinese Pavilion. 2003. Ministry of Culture, P.R.China. Arkistoitu 4.12.2014. Viitattu 23.2.2011. (englanniksi)
  4. ↑ History of Biennale Art, The Grosso case la Biennale di Venezia. 2010. la Biennale di Venezia. Viitattu 23.2.2011. (englanniksi, italiaksi)
  5. ↑ La Biennale di Venezia – The 1970s la Biennale di Venezia. la Biennale di Venezia. Viitattu 11.5.2016.
  6. ↑ La Biennale di Venezia - The Giardini www.labiennale.org. Arkistoitu 25.2.2016. Viitattu 18.2.2016.
  7. ↑ La Biennale di Venezia - Arsenale www.labiennale.org. Viitattu 18.2.2016.
  8. ↑ a b Hanna-Leena Paloposki: Taidenäyttelyt Suomen ja Italian julkisissa kuvataidesuhteissa 1920-luvulta toisen maailmansodan loppuun, s. 183. Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto, 2012.
  9. ↑ The Nordic Commission announces rotation of the Nordic Pavilion 2011-2017 in Venice. | Biennial Foundation www.biennialfoundation.org. Viitattu 27.1.2016.
  10. ↑ Mats Stjernstedt valittiin Pohjoismaisen paviljongin kuraattoriksi - Frame Finland Frame Finland. Viitattu 24.2.2016.
  11. ↑ Erkka Nissinen ja Nathaniel Mellors edustavat Suomea Venetsian biennaalissa 2017 - Frame Finland Frame Finland. Viitattu 10.5.2016.
  12. ↑ Marja-Terttu Kivirinta: Suomen taide taas Aalto-paviljongissa. Helsingin Sanomat, 11.12.2006.
  13. ↑ Arkkitehtuurimuseo: Biennaali Arkkitehtuurimuseo. Arkistoitu 23.3.2012. Viitattu 11.5.2016.
  14. ↑ Linnovaara, Juhani (1934 - ) | Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura www.kansallisbiografia.fi. Viitattu 11.5.2016.
  15. ↑ Muistot: Pentti Lumikangas HS.fi. Arkistoitu 13.5.2016. Viitattu 11.5.2016.
  16. ↑ Olavi Lanun ympäristöveistokset kuvasivat luonnon ja ihmisen yhteyttä yle.fi. Viitattu 11.5.2016.
  17. ↑ Blomstedt, Juhana (1937 - 2010) | Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura www.kansallisbiografia.fi. Viitattu 11.5.2016.
  18. ↑ Muistot: Kain Tapper HS.fi. Arkistoitu 13.5.2016. Viitattu 11.5.2016.
  19. ↑ Kiasma-lehden arkisto 1997-2012 www.kiasma.fi. Arkistoitu 3.6.2016. Viitattu 11.5.2016.
  20. ↑ Arvio: Haaleilla "keittiöväreilläkin" voi maalata HS.fi. Arkistoitu 13.5.2016. Viitattu 11.5.2016.
  21. ↑ Cavén Kari | Himmelblau – taivas kattona himmelblau.fi. Viitattu 11.5.2016.
  22. ↑ Venetsian biennaali avaa ovensa 45. kerran. Helsingin Sanomat, 11.6.1993.
  23. ↑ Marja-Terttu Kivirinta: Venetsian biennaali täyttää sata vuotta Suomalaiset jännittivät viime hetkiin, saako Henrietta Lehtosen videoteos pitää paikkansa kirkon seinässä. Helsingin Sanomat, 11.6.1995.
  24. ↑ Timo Valjakka: Venetsian biennaali nuortuu Biennaalin johtaja Germano Celant haluaa tilaa nuorille ja naisille. Helsingin Sanomat, 17.2.1997.
  25. ↑ Venetsian biennaali avautuu 48:nnen kerran www.hs.fi. Arkistoitu 13.5.2016. Viitattu 11.5.2016.
  26. ↑ Marja-Terttu Kivirinta: Suomi näkyy tänä kesänä Venetsian biennaalissa. Helsingin Sanomat, 4.6.2001.
  27. ↑ Marja-Terttu Kivirinta: Venetsian 50. biennaali avautuu sunnuntaina. Helsingin Sanomat, 12.6.2003.
  28. ↑ Anu Uimonen: Venetsia on taas täynnä taidetta. Helsingin Sanomat, 11.6.2005.
  29. ↑ Marja-Terttu Kivirinta: Maaria Wirkkala ja Adel Abidin edustavat Suomea Venetsiassa. Helsingin Sanomat, 31.1.2007.
  30. ↑ Anu Uimonen: Venetsian biennaali houkutteli ennätysyleisön. Helsingin Sanomat, 25.11.2009.
  31. ↑ Kuvataiteilija Rannikko edustaa Suomea Venetsiassa ts.fi. Viitattu 27.1.2016.
  32. ↑ Venetsian biennaali 2013 - Frame Finland Frame Finland. Arkistoitu 8.4.2016. Viitattu 27.1.2016.
  33. ↑ Venetsian biennaali 2015 - Frame Finland Frame Finland. Arkistoitu 1.2.2014. Viitattu 27.1.2016.
  34. ↑ Suomea edustaa nykytaiteen paraatipaikalla puhuva muna – Venetsian biennaalissa juhlitaan, ihaillaan ja paheksutaan Yle Uutiset. 14.5.2017. Viitattu 28.12.2023.
  35. ↑ Heli Peltoniemi: Venetsian biennaalissa Suomea edustaa vuonna 2019 Miracle Workers Collective, taiteilijoiden ja aktivistien ryhmä ts.fi. 8.5.2018. Viitattu 28.12.2023.
  36. ↑ Kuvataide | Vuodella siirtynyt Venetsian biennaali tarjoilee ”Unelmien maitoa” ja juhlii naistaiteilijoita Helsingin Sanomat. 5.2.2022. Viitattu 28.12.2023.
  37. ↑ Taiteilijat Frame Contemporary Art Finland. Viitattu 28.12.2023.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venetsian_biennaali&oldid=22074730”