Ero sivun ”Olavi Paavolainen” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
typofiksi
typofiksejä
Rivi 24: Rivi 24:
=== Lapsuus ja nuoruus ===
=== Lapsuus ja nuoruus ===


Olavi Paavolainen syntyi [[Karjala]]n Kivennavalla 17. syyskuuta 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Olavin isä, Pietari Paavolainen jota myös Pekaksi kutsuttiin oli lakimies ja kansanedustaja. Paavolaisen äidin nimi oli Alice Laura (os. Löfgrén) Paavolainen. Paavolaisella oli balttialaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen karjalainen taustansa on vaikuttanut hänen tuotantoonsa.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s. 15.</ref>
Olavi Paavolainen syntyi [[Karjala]]n Kivennavalla 17. syyskuuta 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Olavin isä, Pietari Paavolainen jota myös Pekaksi kutsuttiin oli lakimies ja kansanedustaja. Paavolaisen äidin nimi oli Alice Laura (os. Löfgrén) Paavolainen. Paavolaisella oli baltialaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen karjalainen taustansa on vaikuttanut hänen tuotantoonsa.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s. 15.</ref>
Koska hänen isänsä oli varatuomari ja kansanedustaja, Paavolainen asui myös Helsingissä, vaikka piti todellisena kotinaan Kivennavan Vienolaa, jossa hän asui todellisuudessa vain kesäisin. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsikin ajoittain olonsa syrjäiseksi siellä. Helsinki ja Kivennapa loivat yhdessä tälle taiteilijasielulle otollisen ja tasapainoisen ympäristön.
Koska hänen isänsä oli varatuomari ja kansanedustaja, Paavolainen asui myös Helsingissä, vaikka piti todellisena kotinaan Kivennavan Vienolaa, jossa hän asui todellisuudessa vain kesäisin. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsikin ajoittain olonsa syrjäiseksi siellä. Helsinki ja Kivennapa loivat yhdessä tälle taiteilijasielulle otollisen ja tasapainoisen ympäristön.
Olavi aloitti runojen kirjoittamisen jo 12-vuotiaana (Kurjensaari 1975, s.12).
Olavi aloitti runojen kirjoittamisen jo 12-vuotiaana <ref>Kurjensaari 1975, s. 12</ref>.
Kansakoulun Olavi aloitti 1909, mutta siirtyi oppikouluun [[Viipuri]]in 1910. Olavi osasi epäilemättä jo lukea ennen kouluun menemistään.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s. 21</ref>
Kansakoulun Olavi aloitti 1909, mutta siirtyi oppikouluun [[Viipuri]]in 1910. Olavi osasi epäilemättä jo lukea ennen kouluun menemistään.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s. 21</ref>


Opiskelu Viipurissa jäi tosin varsin lyhyeksi ja Paavolaiset muuttivatkin Helsinkiin jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muutoin syynä oli toinen sortokausi eli tsaari [[Nikolai II]]:n venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalassa. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, joka myös osaltaan pakotti perheen muuttamaan Helsinkiin.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s. 25.</ref>
Opiskelu Viipurissa jäi tosin varsin lyhyeksi ja Paavolaiset muuttivatkin Helsinkiin jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muutoin syynä oli toinen sortokausi eli tsaari [[Nikolai II]]:n venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalassa. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, mikä myös osaltaan pakotti perheen muuttamaan Helsinkiin.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s. 25.</ref>


Sisällissodan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sen päättymisen jälkeen takaisin Helsinkiin jolloin Olavi aloitti kuudennen luokan. Vuonna 1919 nuoreen 16-vuotiaaseen Olaviin iski kirjallinen luomisvimma ja saman vuoden kesän aikana syntyikin 400 runoa Paavolaisen omien sanojen mukaan. Saman vuoden toukokuussa Olavi oli päättänyt kääntyä katoliseen uskoon, joka oli ehkäpä Olavin omintakeinen tapa osoittaa teini-ikänsä kapinointia. 1919 elokuussa Olavi jätti ensimmäisen runokokoelmansa, ”Palava sydän”, Otavalle nimellä Marja Oulanko.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s.31–32.</ref>
Sisällissodan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sen päättymisen jälkeen takaisin Helsinkiin jolloin Olavi aloitti kuudennen luokan. Vuonna 1919 nuoreen 16-vuotiaaseen Olaviin iski kirjallinen luomisvimma ja saman vuoden kesän aikana syntyikin 400 runoa Paavolaisen omien sanojen mukaan. Saman vuoden toukokuussa Olavi oli päättänyt kääntyä katoliseen uskoon, joka oli ehkäpä Olavin omintakeinen tapa osoittaa teini-ikänsä kapinointia. 1919 elokuussa Olavi jätti ensimmäisen runokokoelmansa, ”Palava sydän”, Otavalle nimellä Marja Oulanko.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, ss. 31–32.</ref>
”Palava sydän” kuitenkin lähetettiin myöhemmin takaisin hylättynä.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s.46</ref> Olavin viimeinen lukuvuosi meni keskinkertaisesti vaikka poissaolojen määrä olikin luokan suurin ja hän suorittikin ylioppilastutkintonsa yleisarvosanalla cum laude. Vaikka Olavi kovasti puhuikin ja haaveili upseerinurasta, hän silti ilmoittautui yliopistoon syksyllä 1921 opiskelemaan estetiikkaa jolloin alkoi myös muotoutuminen runoilija-boheemiksi.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s.40–44.</ref>
”Palava sydän” kuitenkin lähetettiin myöhemmin takaisin hylättynä.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, s. 46</ref> Olavin viimeinen lukuvuosi meni keskinkertaisesti vaikka poissaolojen määrä olikin luokan suurin ja hän suorittikin ylioppilastutkintonsa yleisarvosanalla cum laude. Vaikka Olavi kovasti puhuikin ja haaveili upseerinurasta, hän silti ilmoittautui yliopistoon syksyllä 1921 opiskelemaan estetiikkaa jolloin alkoi myös muotoutuminen runoilija-boheemiksi.<ref>Jaakko Paavolainen 1991, ss. 40–44.</ref>


=== Tulenkantajien muotoutuminen ===
=== Tulenkantajien muotoutuminen ===

Versio 28. syyskuuta 2008 kello 00.22

Olavi Paavolainen
Henkilötiedot
Syntynyt17. syyskuuta 1903
Kivennapa
Kuollut19. heinäkuuta 1964 (60 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus  Suomi
Ammatti kirjailija, esseisti, journalisti, runoilija
Kirjailija
SalanimiOlavi Lauri
Kirjallinen suuntausTulenkantajat
Esikoisteos Valtatiet (1928)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Olavi Paavolainen (17. syyskuuta 1903 Kivennapa – 19. heinäkuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, esseisti, journalisti ja runoilija, joka on vaikuttanut suurissa määrin maamme kirjallisuuteen. Paavolainen vaikutti Tulenkantajissa, nuorsuomalaisessa ja eurooppamielisessä kirjailijaseurassa jonka esikuvana tämä toimi. Paavolainen vaikutti kulttuurielämässä erityisesti maailmansotien välisenä aikana.[1]

Elämä

Lapsuus ja nuoruus

Olavi Paavolainen syntyi Karjalan Kivennavalla 17. syyskuuta 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Olavin isä, Pietari Paavolainen jota myös Pekaksi kutsuttiin oli lakimies ja kansanedustaja. Paavolaisen äidin nimi oli Alice Laura (os. Löfgrén) Paavolainen. Paavolaisella oli baltialaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen karjalainen taustansa on vaikuttanut hänen tuotantoonsa.[2] Koska hänen isänsä oli varatuomari ja kansanedustaja, Paavolainen asui myös Helsingissä, vaikka piti todellisena kotinaan Kivennavan Vienolaa, jossa hän asui todellisuudessa vain kesäisin. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsikin ajoittain olonsa syrjäiseksi siellä. Helsinki ja Kivennapa loivat yhdessä tälle taiteilijasielulle otollisen ja tasapainoisen ympäristön. Olavi aloitti runojen kirjoittamisen jo 12-vuotiaana [3]. Kansakoulun Olavi aloitti 1909, mutta siirtyi oppikouluun Viipuriin 1910. Olavi osasi epäilemättä jo lukea ennen kouluun menemistään.[4]

Opiskelu Viipurissa jäi tosin varsin lyhyeksi ja Paavolaiset muuttivatkin Helsinkiin jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muutoin syynä oli toinen sortokausi eli tsaari Nikolai II:n venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalassa. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, mikä myös osaltaan pakotti perheen muuttamaan Helsinkiin.[5]

Sisällissodan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sen päättymisen jälkeen takaisin Helsinkiin jolloin Olavi aloitti kuudennen luokan. Vuonna 1919 nuoreen 16-vuotiaaseen Olaviin iski kirjallinen luomisvimma ja saman vuoden kesän aikana syntyikin 400 runoa Paavolaisen omien sanojen mukaan. Saman vuoden toukokuussa Olavi oli päättänyt kääntyä katoliseen uskoon, joka oli ehkäpä Olavin omintakeinen tapa osoittaa teini-ikänsä kapinointia. 1919 elokuussa Olavi jätti ensimmäisen runokokoelmansa, ”Palava sydän”, Otavalle nimellä Marja Oulanko.[6] ”Palava sydän” kuitenkin lähetettiin myöhemmin takaisin hylättynä.[7] Olavin viimeinen lukuvuosi meni keskinkertaisesti vaikka poissaolojen määrä olikin luokan suurin ja hän suorittikin ylioppilastutkintonsa yleisarvosanalla cum laude. Vaikka Olavi kovasti puhuikin ja haaveili upseerinurasta, hän silti ilmoittautui yliopistoon syksyllä 1921 opiskelemaan estetiikkaa jolloin alkoi myös muotoutuminen runoilija-boheemiksi.[8]

Tulenkantajien muotoutuminen

Vuosia 1923–1924 väritti erityisesti tiivis kirjeenvaihtosuhde Katri Valan kanssa heistä tuli hyviä ystäviä ja myöhemmin heistä muodostui Tulenkantajien ydinjoukko.[9] Katri Vala olisi halunnut omien sanojensa mukaan olla Paavolaiselle muutakin kuin ”yksi kuudesta runoilijasta” ja ”runoilijatar”.[10] Samat vuodet olivat myös Paavolaiselle kuohunnan aikaa vaikka tämä olikin vuoteen 1924 mennessä saavuttanut jonkinlaisen henkisen tasapainon. Paavolainen oli jo sukeltanut nuoriin kirjallisiin piireihin ja kulttuurikriitikkojen maailmaan. Samana vuonna syntyi myös ”runoilijain alkusolu” johon tempaantui mukaan Paavolaisen lisäksi Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen, Onni Halla ja myöhemmin mukaan tullut Yrjö Jylhä joista muodostui modernismia ja uusia aatteita ihannoiva ryhmä, Tulenkantajat. ([11] Vuonna 1925 syntyi Tulenkantajien yhteisteos ”Hurmioituneet kasvot” ja se julkaistiinkin jo saman vuoden toukokuussa. Vastaanotto oli kuitenkin tyly ja lähes olematon vaikka kaikki Katri Valaa lukuun ottamatta olivat osallistuneet siihen innokkaasti.[12] Alkutalvella vietetty suuri juhla Vienolassa, Kivennavalla ei johtanut Valan ja Paavolaisen suhteen tiivistymiseen, päinvastoin. Sen sijaan Valan ja Yrjö Jylhän välille syntyi tulinen rakkaussuhde. Tosin näiden kahden runoilijan suhde jäi lyhyeksi, mutta se sinetöi kuitenkin Paavolaisen ja Valan mahdollisen suhteen ikiajoiksi.[13]

Saman vuoden kesällä Paavolaisen yksityiselämässä alkoi tapahtua, tämä tutustui nimittäin Minna Craucheriin Syvärannan lepokodissa. Kiintymys oli erilainen kuin Valan kanssa, joka oli ollut lähes platoninen. Craucher oli määrätietoinen ja tiesi mitä halusi Paavolaiselta ja suhde kestikin kaikissa eri muodoissaan aina vuoteen 1931 saakka.[14]

Maailmalle ensimmäistä kertaa

Vuonna 1927 Paavolainen lähti Pariisiin jossa Olavi asui aina huhtikuusta heinäkuun loppuun saakka. Pariisissa Paavolaisen kanssa aikaa vietti myös Mika Waltari ja Raoul af Hällström. Pariisin matkan vaikutuksena syntyi myös myöhemmin kirja ”Nykyaikaa etsimässä” (1929). Teos oli todellisuudessa julkaistu jo erillisinä artikkeleina jotka saivat paljon positiivista huomiota, mutta itse kirja julkaistiin kokonaisena vasta vuonna 1929.[15]

Vuoden 1928 merkkipaalu oli yhteinen runokokoelma Waltarin kanssa, ”Valtatiet”, joka oli tekniikan ja uusien ajatusten ihailemista ja puhdasta ylistystä runomuodossa. Vastaanotto oli kuitenkin taas kerran varsin mitäänsanomatonta vaikka sitä osittain kehuttiinkin. Useat lehdet jopa ylistivät runokokoelmaa, mutta mihinkään myyntiennätykseen se ei yltänyt. ([16]

Asepalvelus

Paavolainen aloitti asepalveluksensa 30. elokuuta 1928. Sotilasvalansa Paavolainen vannoi 25. tammikuuta 1929. Alokasajan jälkeen Paavolainen määrättiin aliupseerikouluun, jonka jälkeen hänet lähetettiin reserviupseerikouluun, jossa oli 7. maaliskuuta – 19. elokuuta 1929. 22. elokuuta Paavolaisesta tuli kersantti ja 27. marraskuuta hänet kotiutettiin 15 kuukauden palveluksen jälkeen reserviin. Paavolainen suhtautui myönteisesti asevelvollisuuteen ja armeijaelämään, mikä käy ilmi hänen kirjoittamistaan Pentti Haanpään armeijakriittisen "Kenttä ja kasarmi"-teoksen arvosteluista. [17]

Tulenkantajien lopun alku ja muuttuva maailma

Siviiliin palattuaan Paavolaiselta ilmestyi vuonna 1929 psykodraamallinen kirjallinen kokeilu ”Helsinki by Night". Kirjan tapahtumapaikkana oli "helsinkiläinen turistiautobussi” ja siinä oli äärimmäisen modernisti kuvien ja tekstien yhdistelmää.[18] Tulenkantajien joukossa oli alkanut kyteä erimielisyyksiä johtuen ainakin osittain poliittisesti eriävistä mielipiteistä vuosikymmenen vaihteessa. Suomen sisäpolitiikkaa jakoivat tuolloin talouskriisi, äärivasemmiston nousu ja kommunisminvastaisen Lapuan liikkeen vastaisku, johon liittyivät taistelu laillisuuden, laittomuuden ja isänmaallisuuden suhteista.[19] Tuhoa enteili Tulenkantajat lehden lopettaminen. Myös itse Tulenkantajat Oy lopetti toimintansa huhtikuussa 1930 Urho Kekkosen toimiessa jäämistön selvittäjänä[20]

Kivennavan kausi, ”Suursiivous” ja poliittinen herääminen

Olavi Paavolaisen isän kuoltua 13.1.1930 sydänsairauteen Olavi muutti takaisin Kivennavalle pitämään seuraa äidillensä jolle Vienola kävi ahdistavan yksinäiseksi. Aikaa jonka Olavi vietti Kivennavalla (1930–1933) voidaan kutsua ”Kivennavan kaudeksi” koska asuinympäristö ja taakka jonka se loi muovasi Olavin tyyliä valtavasti. Kausi oli Olaville rankka, mutta myös samalla karaiseva.[21]

Vuoden 1930 elokuussa alkoi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde tulla tiensä päähän. Craucher oli työskennellyt jo viisi kuukautta Lapuan liikkeelle ja ilmaisi halunsa käyttää kaikki tarmonsa tähän yhteiskunnalliseen työhön. Ideologiset eriäväisyydet ajoivat rakastavaiset erilleen[22]

Vuonna 1932 alkoi teos ”Suursiivous” valmistua Kivennavalla. Samaan aikaan Paavolaisen kustantaja aikoi julkaista runokokoelman ”Keulakuvat”. Samana vuonna tapahtunut Mäntsälän kapina ja edellisen naisystävän, Minna Craucherin, surma ei hetkauttanut Kivennavalla asuvaa Paavolaista. Kirja ”Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa” ilmestyi myös kauppoihin saman vuoden 23. päivä huhtikuuta. Kirjasta muodostui sensaatio ja vilkas puheenaihe kaikesta poliittisesta epävakaudesta huolimatta. Vaikka kirja saikin paljon negatiivista palautetta keräsi se silti enemmän positiivista arvostelua. Diktoniuksen haukkuessa teosta V.A. Koskenniemi kehui siitä, teos jakoi kriitikot kahteen leiriin. Kirja myös hajotti Tulenkantajat lopullisesti ja jakoi jopa nämä useaan eri leiriin.[23]

Vuosi 1933 oli Paavolaiselle murroksen vuosi jonka jälkeen tämän kirjoitukset muuttuivat varsin poliittisiksi ja ennen niin nihkeästi politiikkaan suhtautunut Paavolainen tempautui täysillä mukaan sen ihmeelliseen maailmaan. Paavolaisella oli tosin vaikeuksia valita puoltaan kahtiajakautuneessa maailmassa ja niinpä hän tyytyikin olemaan vilpitön sivustakatsoja ja puskasta huutelija sekä samalla radikaalisti kantaaottava reportteri. Toisinaan Paavolainen ihaili Neuvostoliittoa ja taas toisinaan Hitlerin Saksa herätti Paavolaisessa suuria tunteita.[24]

Vuonna 1934 Paavolainen muutti Helsinkiin jolloin hänen suhteensa Liisa Tanneriin oli parhaimmillaan. Suhde Tanneriin oli Paavolaiselle tärkeä ja tämän omien sanojen mukaan tämä tarvitsi Liisaa ”vaimona, rakastajana, toverina ja konekirjoittajana”. Huonoksi onneksi muualla asuvalla Liisalla ei ollut aikaa käydä useinkaan Helsingissä minkä johdosta Paavolainen kärsi yksinäisyydestä. Kesällä toteutettu pyöräretki halki Suomen paransi rakastavaisten suhdetta ja syksyllä sekä Liisa, että Olavi muuttivat molemmat Turkuun. Olavi ottaakseen paikan mainospäällikkönä ja Liisa koska oli alun alkujaan kotoisin Turusta.[25]

Aikaisempana vuonna maailma oli alkanut kuohua, Hitler nousi Saksassa valtaan ja Neuvostoliitossa kansanrintamapolitiikka lisääntyi. Nämä maailmanpoliittiset uudistukset ja skandaalit saivat myös Paavolaisen jaloilleen.[26]

1936 Kolmannen valtakunnan vieraana

Turusta Helsinkiin palattuaan Paavolainen päätti lähteä spontaanisti, osittain kustantajansa kehotuksesta, matkalle kansallissosialistien johtamaan Saksaan, joka oli sen ajan Euroopan "elävintä todellisuutta". Toisaalta taas toisten tietojen mukaan Paavolainen joutui lähtemään Saksaan sattumalta varamiehenä varsinaisen ehdokkaan jäätyä pois. Tämän takia Paavolainen saapuikin perille vasta viimeisenä.[27] Matkan tarkoitus oli osallistua Travemünden Dichterhausin (Kirjailijatalon) pohjoismaiselle kirjavierailulle. Paikalle olleita pohjoismaalaisia Paavolaisen lisäksi olivat hänen maanmiehensä Göran Stenius, ruotsalainen Sven Stolpe, norjalainen Eyvind Mehle ja tanskalainen Erik Bertelsen. Dichterhaus oli Saksan keino vaalia "pohjoista ajatusta", jota Paavolainen analysoikiin varsin tarkasti matkakertomuksessaan "Kolmannen valtakunnan vieraana".[28]

Paavolainen saapui Travemündeen 14. elokuuta myöhästyen juuri historiallisista Berliinin olympialaisista, joita muut vieraat olivat lähteneet seuraamaan. Muut pohjoismaalaiset vieraat saapuivat kuitenkin takaisin Dichterhausiin jo 15. päivä täynnä intoa ja riemua.[29] Kaikeksi onneksi vieraiden omasta toivomuksesta he pääsivät ihailemaan yhtä Saksan suurimmista ja mahtavimmista kunnianosoituksista, Nürnbergin ”Kunnian puoluepäiviä”, joita Paavolainen kuvaa kirjassaan innostuneeseen sävyyn.[30]

Paavolaisen suhdetta kansallissosialismiin on pohdittu vuodesta 1936 lähtien, mutta sen monimutkaisuuden takia siitä ei ole saatu selkoa Kansallissosialismissa Paavolainen ihaili tekniikkaa, Hitleriä, mahtipontisuutta ja saksalaista tarmoa rakentaa valtakunta tyhjästä. Suurimmat syyt siihen, miksei Paavolainen lähtenyt kansallissosialistiseen toimintaan mukaan oli sen harjoittama rotuteoriointi ja chauvinismi, joita molempia Paavolainen vastusti jyrkästi. Toisaalta Paavolaisen oli myös vaikea hyväksyä kansallissosialismiin kuuluvaa täydellistä kurinalaisuutta.[31]

Paon vuosi ja Neuvostoliiton matka

Vuotta 1937 voidaan kutsua Paavolaisen paon vuodeksi. Paavolaisen aikeena oli kirjoittaa samanlainen matkapäiväkirja Neuvostoliitosta, mutta hänelle ei myönnetty viisumia jonka jälkeen Paavolainen suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan. Matka kohti uutta mannerta alkoi 6.3 samaa vuotta. Samoihin aikoihin suhde Liisa Tanneriin katkesi.[32] Itse kirjan kirjoittamisen Paavolainen aloitti vasta saavuttuaan takaisin Suomeen, tarkemmin sanottuna 11.10 Tuusulan Gustavelundissa. Loppuun kirja saatettiin Jyväskylän matkailijakoti Sampsassa. Se julkaistiin 1938 ja sai hyvän vastaanoton vaikka sitä kritisoitiinkin fasismin ihailusta. Kirja käännettiin myös ruotsiksi ja se saikin loistavan vastaanoton myös Ruotsissa jossa jopa eräs kuningashuoneen jäsen, prinssi Wilhelm, innostui ylistämään Paavolaista.[33]

Vuonna 1939 Paavolainen päätti taas yrittää lähteä Neuvostoliittoon saaden tällä kertaa viisumin kolmen vuoden odottamisen jälkeen. 19.5 samaa vuotta Paavolainen aloitti matkansa Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon. Paavolaisen tarkoitus oli palata samaa reittiä takaisin jo 17.7, mutta hän sai pidennettyä viisumiaan kolme kertaa ja palasi loppujen lopuksi Odessan, Konstantinopolin ja Ateenan kautta takaisin 22.9. (Jaakko Paavolainen 1991, s. 158–159.) Ensimmäiset 10 vuorokautta Paavolainen vietti Leningradissa jonka jälkeen tämä jatkoi matkaa Moskovaan, joka sai jopa itse Paavolaisen mykistymään sen kauneudella ja loistolla. Kolme päivää juhannuksen jälkeen Paavolainen lähti risteilylle Volgaa pitkin Gorkista käyden koko maailman kohtalon ratkaisseessa Stalingradissa jatkaen aina Tbilisiin saakka. Palattuaan retkeltään Moskovaan Paavolainen haki viisumin pidennystä ja pääsi Moskovan urheilujuhlien yhteydessä näkemään itse Stalinin, Molotovin ja Vorošilovin.[34] Kun paluun aika koitti eikä viisumia enää saanut pidennettyä Paavolainen päätti toteuttaa vanhan unelmansa ja käydä paluumatkalla Konstantinopolissa ja Ateenassa. Paavolaisen saavuttu Ateenaan alkoi toinen maailmansota Saksan hyökkäyksellä Puolaan jonka seurauksena kaikki laivavuorot Välimerellä peruttiin. Paavolainen tosin pääsi konsuli Gröndahlin avulla Ranskaan ja sieltä miinakenttien läpi Göteborgiin ja lopulta Turkuun 22.9.[35]

Sota-aika

Tiedosto:Olavi karjalassa.jpg
Olavi Paavolainen Karjalassa.

Talvisota puhkesi 30.11.1939 Neuvostoliiton ampumien Mainilan laukauksien myötä, Suomi oli sodassa. Paavolaisen osalta sota alkoi samana päivä kello 9:16 tämän herättyä asunnossaan Helsingissä ilmahälytykseen. Paavolainen kutsuttiin palvelukseen ja tämän ensimmäinen tehtävä oli valvoa lentolehtisten painatusta Munkkiniemessä jossa toimi Puolustusministeriön Sanomalehtitoimisto. 4. päivä joulukuuta Paavolainen komennettiin Mikkeliin Otavan kansanopistolle jonne oli sijoitettu Päämaja propagandaosasto. 8. joulukuuta Paavolainen komennettiin kirjeenvaihtajaksi Kannakselle. 16. joulukuuta Paavolainen komennettiin kenraali Martin Wetzerin adjutantiksi kunniamerkkejä jakamaan. Paavolainen jatkoi samassa toimenkuvassa aina 5. tammikuuta 1940 saakka jolloin tämä määrättiin takaisin Päämajaan. Ensimmäisten neuvostokoneiden pommittaessa Mikkeliä loppiaisaattona 1940 vähän ennen yhtätoista kaupunkiin saapunut Paavolainen haavoittui jonka seurauksena tämä oleili sairaalassa aina talvisodan loppuun saakka. [36]

Kesäkuun 17. päivänä 1941 Paavolainen kutsuttiin palvelukseen Vilppulaan jossa muodostettiin Päämajan tiedustelukomppaniat. Taustalla oli Suomen johdon tietoisuus operaatio Barbarossan alkamisesta 22. kesäkuuta 1941, jonka suunnitteluun suomalaiset upseerit olivat osallistuneet jo kuukausia aikaisemmin. Paavolainen sai vapaat kädet tiedustelukomppaniassa, joka tunnetaan myös propagandajaostona eikä tämä ollut vastuussa kenttäupseereille vaan suoraan Päämajalle. Tämä antoi Paavolaiselle mahdollisuuden tutustua karjalaiseen kulttuuriin, jonka pohjalta hän loi teoksensa Karjalaseuralle. Karjalainen kulttuuri muodosti myös pohjan Paavolaisen tulevalle teokselle, Synkälle yksinpuhelulle (1946). Yhteistyö Saksan kanssa ja Suur-Suomi-aate ei saavuttanut Paavolaisen luottamusta vaan tämä suhtautui asiaan varsin skeptisesti. Kesäkuun 30. päivänä 1941 Paavolainen siirrettiin Ilomantsiin, jossa Paavolainen kävi lyhyillä tiedusteluretkillä. Heinäkuun 19. päivänä Paavolainen vieraili Issakan vankileirillä josta tämä sai myönteisen kuvan ja joka vaikutti hetkellisesti tämän skeptisyyden vähenemiseen. Heinäkuun 25. päivä Tolvajärvellä Paavolainen sai tulikasteen suomalaisten yrittäessä hyökkäystä. Elokuun 27. päivänä 1941 Paavolainen siirrettiin joukko-osastonsa kanssa Tšalkiin, vanhan rajan tuolle puolen josta Paavolainen sai uutta pontta kirjoittamiseen.[37]

Seutu lumosi täysin Paavolaisen ja sen vaikutuksia voi huomata Paavolaisen teoksissa siltä ajalta. Paavolainen määrättiin 19.9 1941 Martti Haavion tiedosteluosastoon jossa palvellessaan Paavolaisen kirjoitti paljon, mm. teos Synkkä yksinpuhelu muotoutui ja Paavolainen kirjoitti lyyrisen kuvauksen nimeltä Aunus harmaasilmä. Kierrellessään Karjalaa Paavolainen alkoi Sakari Pälsin kanssa karjalaista esineistöä ja ikoneja Kansallismuseolle, jossa ei ollut ainuttakaan ikonikokoelmaa. Paavolainen otti tehtäväkseen alkuperäisesineiden pelastamisen ja taltioimisen. Saman vuoden loppupuoliskolla Paavolaisen pitkäaikainen suhde kirjailija Helvi Hämäläiseen katkesi Paavolaisen kieltäydyttyä avioliitosta. Paavolaisen omien sanojen mukaan Hämäläinen oli ainoa nainen, joka uskalsi jättää tämän. Marraskuussa valmistui ’Syvärin virsi’, Paavolainen muokkasi jo valmistunutta Aunus Harmaasilmää ja joulukuussa valmistui ”Taistelun melskeen tauottua”.[38] Huhtikuussa 1942 Paavolainen sai käskyn palata takaisin Päämajaan Mikkeliin, johon tämä kuitenkin pettyi. Asian voi huomata Synkän yksinpuhelun kohdasta "Nyt kuvitellaan, että kaikki 'lähinnä vanhemmat' miehet ovat autuaita päästessään Mikkelin lihapatojen ääreen. Lamassa ja masentunut koko päivän. Aunuksen odotettu kevät ja kesäkin jäävät nyt näkemättä."[39]

Kesällä 1942 Paavolainen työsti neljää teosta, ”Karjala - muistojen maa” jatko-osa, ”Rakas entinen Karjala”, ”Korpisoturit kertovat” ja ”Jännittävin sotaelämykseni”. Paavolainen oli erityisen huolissaan Suur-Suomi propagandasta ja sen vaikutuksesta nuorisoon ja suhtautuikin tämän takia varsin skeptisesti Suomen valtiojohdon käskyihin tuottaa propagandaa. Paavolainen ei omien sanojensa mukaan osannut luoda propagandaa, koska oli liian rehellinen eikä tahtonut valehdella. Vuoden 1943 suurin työ oli runokokoelma ”Täältä jostakin”, joka käsitti 80 eri kirjoittajan 140 runoa. Keväällä ja kesällä hän työskenteli Finlandia-Kuvan elokuvan parissa jota ei loppujen lopuksi toteutettu koska se nähtiin liian realistisena sota-ajalle.[40]

Vuosi 1944 kului pääosin Päämajassa, joka siirrettiin lähestyvän puna-armeijan takia pois Mikkelin keskustasta. 20.6 samana vuonna Paavolainen osallistui saksalaisten järjestämään juhlaan jossa saksalaiset upseerit avautuivat rehellisesti suomalaisten sota-ongelmista ja ahdingosta. Tämä pahensi entisestään Paavolaisen suhtautumista natsi-Saksaan ja sen ideologiaan. Aselevon tullessa ajankohtaiseksi alkoi Paavolainen luonnostella aselepopäiväkäskyä Arvi Kivimaan kanssa.[41]

Sodanjälkeinen Suomi ja Paavolainen

Paluu yhteiskuntaan sodan jälkeen oli Paavolaiselle suuri haaste ja sanotaan, että Paavolainen ei koskaan toipunut lopullisesti kotinsa ja kotiseutunsa menetyksestä (Jaakko Paavolainen 1991, s.203). Enää ei eletty kultaista ja huoletonta 1930-lukua vaan synkkää sodanjälkeistä 1940-lukua. Suomi oli korviaan myöten veloissa sotakorvausten muodossa ja maa piti Lappia myöten rakentaa uudestaan.[42] Oli myös pystyisikö sodan runtelemassa Suomessa enää elämään kirjoittamalla. Pääministerinrouva Sylvi Kekkonen kannusti samaan aikaan Paavolaista kirjoittamaan Paavolaisen Neuvostoliitosta kokoaman materiaalin kirjaksi, johon hän sai 60 000 markan apurahan. Paavolaista oli kuitenkin alkanut kiinnostaa sotapäiväkirjojen hyödyntäminen eikä apurahaa käytetty toivottuun tarkoitukseen. Näin alkoi kirja ”Synkkä yksinpuhelu” muotoutua. (Jaakko Paavolainen 1991, s.203–204.) Paavolainen meni myös naimisiin välittömästi sodan jälkeen 1945 maisteri Sirkka-Liisa Virtamon kanssa. Avioliitto kuitenkin päättyi vuonna 1953[43]

Suurin osa vuodesta 1946 kului ”Synkän yksipuhelun” luomiseen. Samaan aikaan tämä valmisteli toisaalta myös juuri kuolleen Katri Valan muistoteosta. Kun Paavolainen vihdoin sai pitkään työn alla olleen ”Synkän yksinpuhelun” valmiiksi se herätti valtavan kohun. Se sai osakseen sekä paheksuntaa, että ihailua ja se jakoi Suomen kulttuuriset sekä poliittiset piirit kahtia.[44] Vuonna 1947 Paavolainen sai Hella Wuolijoen kautta työkseen radion oman lehden päätoimittajuuden. Vaikka Paavolainen lähti projektiin täysin sydämin hanke epäonnistui. Sen sijaan Paavolainen alkoi työskennellä teatteriosaston päällikkönä jonka johdossa tämä toimi aina kuolemaansa saakka.[45]

Olavi Paavolainen oli työnarkomaani: hän ähisi ylenmääräisen itse kokoon haalimansa työtaakan alla - mutta kukaan ei tarjonnut hänelle kahta kertaa apua: jokaisesta tarjouksesta seurasi hirmuinen vihanpurkaus, koska Paavolainen halusi ehdottomasti olla korvaamaton[46]

Vuonna 1948 Paavolainen osallistui Suomi-Neuvostoliitto-seuran toimikuntaan, joka päätti mitä kirjallisuutta tulisi kääntää suomesta venäjään. Paavolaisen vastuulla oli runous. Samaan aikaan Paavolaisen elämän täytti radioteatteri. Jokaista viikkoa varten oli saatava vähintään kaksi radioteatteriesitystä. Vuotta 1949 leimasi Hella Wuolijoen erottaminen Yleisradion johdosta uuden hallintoneuvoston toimesta.[47]

Lopun alku

Vuonna 1951 Paavolaisen elämään tuli uusi nainen, Hertta Kuusinen. Paavolainen oli oletettavasti tuntenut Hertta Kuusisen jo vuodesta 1945 lähtien, mutta vuosi 1951 lähensi heitä huomattavasti ja Hertta Kuusisen kirjeiden perusteella muuttui jopa intiimiksi.[48] Hertan puolue SKDL kuitenkin asettui tiivistyneen suhteen avioliittoaikeita vastaan alkuvuodesta 1953. Hertan ja Olavin suhteesta muotoutui muutenkin varsin hankala, Olavilla oli nimittäin samaan aikaan suhde Marja Rankkalaan. Naisongelmien lisäksi äiti Alice kuoli 94-vuotiaana 10. elokuuta samaa vuotta.[49] Samana vuonna Paavolainen täytti 50 ja niitä juhlistettiin kansalaispäivällisinä Kämpin peilisalissa. Tilaisuuteen saapui kaikki aina vanhoista tulenkantajista Yleisradion väkeen (Jaakko Paavolainen 1991, s.257–258).

Hertan ”kirjetulva” Olaville näyttää loppuvan vuonna 1956. Tosin on epävarmaa ovatko kirjeet vaan hävinneet vai onko kyseessä todellakin kirjeiden lähettämisen vähentyminen. Vuonna 1960 Paavolainen sai Leino-palkinnon ja Otava ryhtyi julkaisemaan Paavolaisen valittuja teoksia. Paavolainen sai myös tuohon aikaan yllättävän viesti yllättävältä taholta, joka kuuluu seuraavasti: ”Pane tuulta puseroon ja lopeta kirjallinen hiljaisuutesi. Veljellisin terveisin Urho Kekkonen.”[50]

Viimeiset vuodet

60-vuotispäivänsä Paavolainen vietti koruttomasti ilman juhlallisuuksia. Muutenkin Paavolaisen viimeiset vuodet ovat jäänet huomiotta. Vuonna 1962 Paavolainen sai Pro Finlandia–palkinnon. Vuosi 1963 kului lähinnä Olavin ja Hertan yhteisessä kodissa Albertinkadulla. Paavolainen kuoli lopulta maksakirroosiin 19.7.1964 Helsingissä, Kivelän sairaalassa kello 20:15. Paavolainen siunattiin ja haudattiin Hietaniemen uurnalehtoon ja tilaisuuteen oli kutsuttu vain pieni joukko lähiomaisia tämän toivomusten mukaisesti.[51]

Paavolainen ja uskonto

Paavolainen suhtautui varauksellisen neutraalisti kirkkoon, uskoon ja uskontoon. Paavolainen oli kuitenkin nuoresta pitäen ihaillut jollakin tapaa roomalaiskatolista kirkkoa, ei kuten harras katolinen, vaan lähinnä turistimaisesti. Paavolaista kiehtoi erilaisuus, mannermaisuus ja eurooppalaisuus. Suomalaisten kansanuskonto luterilaisuus oli liian tavallinen aikansa kosmopoliitille ja uusien sekä valtavirrasta poikkeavien ajatusten ihailijalle. Paavolainen ei lähestynyt uskoa moraalin kannalta, vaan tapansa mukaan taiteen kautta. Paavolainen ihaili suuresti varsinkin kirkkojen freskoja, joita ei Suomen luterilaisissa kirkoissa juurikaan ollut.

Hän ihaili erityisesti erästä pariisilaista esikaupunkikirkkoa, Pyhän Kristoforoksen kirkkoa, joka oli betonisen moderni. Paavolainen ihaili tätä uudistumista konservatiivisen katolisen kirkon taholta. Freskojen sisältö oli Paavolaisen mukaan ”vallankumouksellisin ja nerokkaimmin ajateltu”. Paavolaisen mukaan Pyhä Kristoforos oli niissä tuotu keskelle ”kahdennenkymmenennen vuosisadan kiihkon, savun ja koneiden ryskeen maailmaa. - - - Näemme hänen hahmonsa autonkuljettajan takana, joka nahkatakissaan, katseessa jännitys, syöksyy vaunuineen eteenpäin; hän estää kuolemankauhun jäykistämän lentäjän rikkoutuneen koneen putoamisen; hän siunaa kädellään öljyisissä vaatteissaan tähystävää veturinkuljettajaa, miestä, jonka käsissä päivän jokaisena tuntina on satojen huolettomien kohtalo…” Paavolainen ei suinkaan tarkastellut uskontoa maailmankatsomuksellisena tai vastauksena ikuisiin kysymyksiin vaan hän kiinnitti huomiota siihen mitä näki sen tuomassa taiteessa ja mitä se kuvasti.

Paavolainen ei ollut itse uskonnon puolella, muttei myöskään sitä vastaan, silti ihaillen sitä kaikesta katolisen kirkon harjoittamasta valtapolitiikasta huolimatta.[52]

Teokset

  • Valtatiet, 1928 (nimellä Olavi Lauri yhdessä Mika Waltarin kanssa)
  • Nykyaikaa etsimässä, 1929
  • Keulakuvat, 1932
  • Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, 1932
  • Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936
  • Lähtö ja loitsu, 1937
  • Risti ja hakaristi, 1938
  • Karjala - Muistojen maa, 1940 (toim.)
  • Rakas entinen Karjala, 1942 (toim.)
  • Synkkä yksinpuhelu I–II, 1946

Kirjallisuutta

  • Kuusinen, Hertta, Hamlet ystäväni : kirjeitä Olavi Paavolaiselle / Hertta Kuusinen ; toimittanut Marja-Leena Mikkola, Helsinki : Tammi, 1999
  • Kurjensaari, Matti, Loistava Olavi Paavolainen : henkilö- ja ajankuva / Matti Kurjensaari, Helsinki : Tammi, 1975
  • Paavolainen, Jaakko, Olavi Paavolainen - keulakuva / Jaakko Paavolainen, Helsinki : Tammi, 1991
  • Paavolaisen paikat : kohtaamisia Olavi Paavolaisen kanssa / toimittanut Henri Terho, Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003
  • Riikonen, Hannu, Sota ja maisema : tutkimus Olavi Paavolaisen 1940-luvun tuotannosta, Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995

Lähteet

  • Ahtiainen Marketta, Aromaa Vuokko, Haapala Pertti, Hentilä Seppo, Kauppinen Sirkka 2005/2007. Suomen historian aikakirja, kahdeksas – kymmenes painos, Helsinki : Edita.
  • Haapamäki-Niemi Heljä, Julin Anita, Kauppinen Anneli, Koskela Lasse, Mikkola Anne-Maria,

Kurjensaari, Matti 1975. Loistava Olavi Paavolainen, Helsinki : Tammi

  • Nuolijärvi Pirkko, Valkonen Kaija 2005. Käsikirja, Helsinki : WSOY.
  • Nettiradio Mikaeli, <http://mikaeli.mikkeliamk.fi/mikaeli/>, luettu 10.10. 2007.
  • Paavolainen, Jaakko 1991. Olavi Paavolainen – Keulakuva, Helsinki : Tammi.
  • Paavolainen, Olavi 1936. Kolmannen valtakunnan vieraana, seitsemäs painos, Helsinki : Otava.
  • Turun arkkihiippakunta, <http://www.arkkihiippakunta.fi>, luettu 13.10. 2007.

Viitteet

  1. ↑ Anne-Maria Mikkola, Lasse Koskela, Heljä Haapamäki-Niemi, Anita Julin, Anneli Kauppinen, Pirkko Nuolijärvi, Kaija Valkonen 2003, s.411–414.
  2. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 15.
  3. ↑ Kurjensaari 1975, s. 12
  4. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 21
  5. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 25.
  6. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, ss. 31–32.
  7. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 46
  8. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, ss. 40–44.
  9. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 49–67
  10. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.65
  11. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 63.
  12. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.69–70.
  13. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 70.
  14. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 70.
  15. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.78–82.
  16. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.82–84.
  17. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 90–91.
  18. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 96
  19. ↑ Marketta Ahtiainen, Vuokko Aromaa, Pertti Haapala, Seppo Hentilä, Sirkka Kauppinen 2005/2007, s.106–112
  20. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 95–99
  21. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 100
  22. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 101–102
  23. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 106–110.
  24. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 113–119.
  25. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 123–124.
  26. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.124.
  27. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.138.
  28. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.138.
  29. ↑ Kurjensaari 1975, s.166.
  30. ↑ Kurjensaari 1975, s.169–172
  31. ↑ Kurjensaari 1975, s.170–172
  32. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 143–144
  33. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 147–148.
  34. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 159–160
  35. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s. 160–161
  36. ↑ Nettiradio Mikaeli, http://mikaeli.mikkeliamk.fi/mikaeli/arkisto/tutkimus/aunus/talvisota.htm
  37. ↑ Nettiradio Mikaeli, http://mikaeli.mikkeliamk.fi/mikaeli/arkisto/tutkimus/aunus/jatkosota.htm
  38. ↑ Nettiradio Mikaeli, http://mikaeli.mikkeliamk.fi/mikaeli/arkisto/tutkimus/aunus/aunus.htm
  39. ↑ 1946, s.328–329
  40. ↑ Nettiradio Mikaeli, http://mikaeli.mikkeliamk.fi/mikaeli/arkisto/tutkimus/aunus/paamajassa.htm
  41. ↑ Nettiradio Mikaeli, http://mikaeli.mikkeliamk.fi/mikaeli/arkisto/tutkimus/aunus/tuiskuharju.htm
  42. ↑ Ahtiainen, Aromaa, Haapala, Hentilä, Kauppinen, s.145–147
  43. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.245
  44. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.213–220
  45. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.233–235
  46. ↑ Kurjensaari
  47. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.237–239
  48. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.246
  49. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.254–256
  50. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.266–267
  51. ↑ Jaakko Paavolainen 1991, s.266–278
  52. ↑ Turun arkkihiippakunta, http://www.arkkihiippakunta.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00011501

Katso myös

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Olavi_Paavolainen&oldid=5549528”