Mainilan laukaukset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mainila vuoden 1939 rajojen kartalla

Mainilan laukaukset oli Mainilan kylässä tapahtunut välikohtaus, joka johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen.

Neuvostoliiton mukaan 26. marraskuuta 1939 sen alueella sijaitsevassa Mainilan rajakylässä Valkeasaaressa oli kuollut neljä harjoituksissa ollutta rajajoukkojen sotilasta Suomen puolelta tulleeseen tykki- ja heitintuleen.[1][2]

Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet[3]lähde tarkemmin? kyseessä olleen Neuvostoliiton itse lavastama tykistöisku Mainilan kylään, jonka tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä talvisodassa. Mainila ei tuolloin ollut Suomen tykistön kantaman sisällä, koska tykit oli Mannerheimin nimenomaisesta käskystä vedetty kauaksi rajalta, sillä Neuvostoliiton odotettiin järjestävän jonkin tapahtuneen kaltaisen provokaation.

Suomi tarjoutui selvittämään tapausta yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto kuitenkin sanoi irti voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen.

Nootit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton ensimmäinen nootti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton ulko­ministeri Molotov lähetti 26. marraskuuta 1939 Suomen Moskovan-lähettiläs Yrjö-Koskiselle nootin, jonka mukaan Suomen puolelta olisi sanottuna päivänä klo 15.45 ammuttu seitsemän tykistön laukausta Neuvosto­liiton puolelle. Nootin mukaan ne olivat surmanneet kolme sotamiestä ja yhden aliupseerin sekä haavoittaneet seitsemää sotamiestä ja kahta päällystön jäsentä.[1] Nootissa sanottiin edelleen:

»Suomen alueelta tapahtuneen provosoivan ja neuvosto­joukkoihin kohdistuneen tykistö­ammunnan johdosta neuvosto­hallitus on pakotettu toteamaan, että suomalaisten joukkojen keskittäminen Leningradin läheisyyteen ei ainoastaan muodosta uhkaa Lenin­gradille, vaan itse asiassa on Neuvosto­liittoa vastaan viha­mielinen teko, joka jo on johtanut hyökkäykseen neuvostojoukkoja vastaan ja aiheuttanut uhreja.»

»Neuvosto­hallituksen tarkoituksena ei ole paisuttaa tätä, päällystön mahdollisesti huonosti johtamien Suomen armeijan joukko-osastojen suorittamaa inhottavaa hyökkäys­toimen­pidettä, mutta se haluaisi, ettei tällaisia inhottavia tekoja vastedes tapahtuisi. Tämän johdosta neuvosto­hallitus esittäen jyrkän vasta­lauseen tapahtumien johdosta, ehdottaa, että Suomen hallitus viipymättä siirtää joukkonsa Karjalan kannaksella kauemmaksi rajalta, 20–26 km:n päähän ja täten estää uudistuvien provokaatioiden mahdollisuudet.»

[1]

Suomen hallituksen vastaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton nootin vuoksi Suomen hallitus pani välittömästi toimeen tutkimuksen asiasta. Siinä todettiin, että Suomen puolelta oli kyllä kuultu tykin­laukauksia, mutta niitä ei ollut voitu ampua Suomen puolelta. Seuraavana päivänä Yrjö-Koskinen välitti Molotoville Suomen hallituksen vastaus­nootin, jossa tapahtumissa todettiin:

»Suomen puolelta on voitu nähdä räjähdys­paikka, Mainilan kyläa­ukea, joka sijaitsee vain noin 800 m rajasta aukean pellon takana. Äänien perusteella, jotka ovat aiheutuneet kuulluista seitsemästä laukauksesta, on voitu todeta, että ase tai aseet, joilla ammunta on suoritettu, ovat sijainneet noin 1 ½ – 2 km kaakkoon räjähdys­paikasta. Havainnot laukauksista oli merkitty asianomaisen rajavartioston päivä­kirjaan heti tapahtuman sattuessa.»

Nootissa todettiin edelleen, että Suomessa ei tykistöä ollut sijoitettu niin lähelle rajaa, että niillä olisi edes voitu ampua Neuvosto­liiton puolelle. Kuitenkin Suomen hallitus oli valmis neuvottelemaan siitä, että molemmin puolin joukot siirrettäisiin tietyn matkan päähän rajasta. Nootissa ehdotettiin myös, että molempien maiden raja-asiamiehet yhdessä selvittäisivät tapauksen sen mukaan kuin asiasta oli sovittu vuonna 1928 tehdyssä, raja-asiamiehiä koskevassa sopimuksessa.[1]

Neuvostoliiton vastausnootti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Molotov jätti 28. marraskuuta Yrjö-Koskiselle uuden nootin, jossa Suomen hallituksen vastaus­nootin katsottiin kuvastavan ”Suomen hallituksen syvää viha­mielisyyttä Neuvosto­liittoa kohtaan” ja johtavan ”molempien maiden välisten suhteiden äärimmäiseen kärjistymiseen”. Nootissa sanottiin edelleen:

»Sitä tosiseikkaa, että Suomen hallitus kieltää suomalaisten joukkojen ampuneen neuvosto­joukkoja tykistö­tulella, josta aiheutui uhreja, ei voida selittää muuksi kuin yleisen mielipiteen harhaanjohtamiseksi ja ammunnan uhrien ivaamiseksi. Ainoastaan vastuun­tunnon puute ja halveksiva suhtautuminen yleiseen mieli­piteeseen ovat voineet sanella tämän yrityksen selittää tämä inhottava tapaus neuvosto­joukkojen tykistö­ammunta­harjoitukseksi aivan raja­linjalla suomalaisten joukkojen näkyvissä.»

»Suomen hallituksen kieltäytyminen poistamasta joukkojaan, jotka ovat suorittaneet viha­mielisen neuvosto­joukkoihin kohdistuvan ammunnan, sekä hallituksen vaatimus suomalaisten ja neuvosto­joukkojen saman­aikaisesta siirtämisestä, joka edellytetään tasa­vertaisuuden peri­aatteesta johtuvaksi, paljastaa Suomen hallituksen viha­mielisen halun pitää Lenin­gradia uhan alaisena. Itse asiassa tässä ei ole kysymys suomalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen asemien saman­kaltaisuudesta. Neuvosto­venäläiset joukot eivät uhkaa Suomen elin­keskuksia, sillä nämä joukot ovat satojen kilo­metrien päässä niistä, kun taas suomalaiset joukot sijaitsevat 32 kilometrin päässä Sosialististen Neuvosto­tasavaltojen Liiton elin­keskuksesta Lenin­gradista, jonka väki­luku lasketaan 3,5 miljoonaksi, ja ovat sille välittömänä uhkana. On turhaa korostaa sitä, että neuvostojoukkoja ei oikeastaan voida siirtää minnekään, koska neuvosto­joukkojen siirto 20–25 kilo­metrin päähän rajasta merkitsisi niiden sijoittamista Lenin­gradin esi­kaupunkeihin, mikä olisi aivan järjetöntä Lenin­gradin turvallisuuden kannalta.»

Samassa nootissa Neuvosto­liitto ilmoitti myös irti­sanovansa vuonna 1934 tehdyn hyökkäämättömyys­sopimuksen, vaikka sitä ei sopimuksen mukaan olisi voitu edes irtisanoa ennen vuotta 1945.[1]

Suomen hallituksen toinen vastausnootti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö-Koskinen välitti Molotoville vielä 29. marraskuuta uuden nootin, jossa vedottiin hyökkäämättömyyssopimuksen 5. artiklaan. Sen mukaan kaikki Suomen ja Neuvosto­liiton väliset riidat, olivatpa ne mitä laatua tahansa, oli ratkaistava oikeuden­mukaisuuden hengessä ja yksinomaan rauhallisin keinoin. Nootissa ehdotettiin erityisen sovittelu­lautakunnan kutsumista koolle käsittelemään syntynyttä eri­mielisyyttä tai vaihto­ehtoisesti alistamaan ratkaisu ulkopuolisen puolueettoman välittäjän suoritettavaksi. Suomi ilmoitti myös olevansa valmis siirtämään Karjalan­kannaksella olevat joukot, raja- ja tullivartio­joukkoja lukuun ottamatta, ”sellaiselle etäisyydelle Leningradista, ettei voida väittääkään niiden uhkaavan sen turvallisuutta.”[1]

Neuvostoliiton viimeinen nootti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen hallituksen 29. marraskuuta lähettämään noottiin ei vastattu. Mutta ennen kuin Yrjö-Koskinen oli saattanut sen perille, hän joutui vastaan­ottamaan Neuvosto­liitolta vielä yhden nootin:

»Kuten tunnettua suomalaisten joukko-osastojen hyökkäykset neuvosto­joukkoja vastaan jatkuvat ei ainoastaan Karjalan kannaksella, vaan myös neuvostoliittolais-suomalaisen rajan muissakin kohdissa. Neuvostohallitus ei voi kauempaa sietää tällaista tilannetta. Muodostuneen tilanteen johdosta, josta vastuu lankeaa yksinomaan Suomen hallitukselle, Neuvostoliiton hallitus ei voi enää ylläpitää normaaleja suhteita Suomeen ja on pakotettu kutsumaan pois Suomesta poliittiset ja taloudelliset edustajansa.»

Tämä nootti merkitsi siis Neuvosto­liiton ja Suomen välisten diplomaattisten suhteiden katkaisemista.[1]

Myöhempiä tutkimuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin historioitsijoiden mukaan Mainilan laukauksia ei koskaan edes ollut: esimerkiksi Pietarin valtionyliopiston uuden historian professori Vladimir Baryšnikov julkaisi vuonna 2004 artikkelin, jonka mukaan Mainilan laukauksia ei ammuttu. Baryšnikovin mukaan kysymys oli vain Moskovan radiossa esitetystä väitteestä, jolla ei ollut todellisuuspohjaa. Tätä Baryšnikov perustelee monella seikalla: väitettyjen laukausten uhrien henkilöllisyys ja heidän hautapaikkansa eivät ole tiedossa, eikä Suomen arkistoista löydy yhteneviä ja selviä silminnäkijähavaintoja tapahtumasta. Sodan perusteeksi Moskovan radio esitti tekaistun väitteen Mainilan laukauksista. Baryšnikovin mukaan Suomen viranomaiset ryhtyivät etsimään todisteita Neuvostoliiton itse ampumista laukauksista. Tuloksena oli kokoelma epäselviä todistajanlausuntoja.

Historoitsija Pavel Aptekar (ven. Павел Аптекарь) kävi läpi myöhemmin salauksesta vapautuneita dokumentteja, eikä löytänyt merkkejä ihmishenkien menetyksistä alueella, josta hän päätteli, että Mainilan laukaukset oli lavastettu [4]. Myös muiden lähteiden mukaan Neuvostoliittolaisista arkistoista ei ole löytynyt raportteja Mainilan laukausten uhreista, joten ketään ei tiettävästi kuollut [5].

On esitetty, että Suomen rajavartioston tähystystornista kuultiin ja havaittiin viisi tykinlaukausta kello 14.30–15.00 ja kaksi heittimen laukausta kello 15.00–15.05., ja että rajavartijoiden todistuksen mukaan pystyttiin varmentamaan, että kranaatit tulivat Neuvostoliiton puolelta[5]. Neuvostoilmavoimissa lentäjänä ollut Mikko Kopra kertoi nähneensä harjoituslennolla 26. marraskuuta 1939 seuraavaa: ”...lennon aikana osastosta havaittiin Kirjasalon mutkassa Inkerin alueella neuvostojoukkojen tykkitulta. Putkien suunta oli jokseenkin 240 astetta. Maalit olivat omalla puolella Mainilassa. Ammukset lensivät Suomesta työntyvän maakaistaleen yli. Raja ei ollut maastossa viivasuora. Mainilasta katsottuna laukaukset tulivat kuin Suomen alueelta. Päivä oli 26. marraskuuta 1939 ja kello oli jokseenkin tarkalleen 15.”[6]

Mainilan laukausten juoni mahdollisesti kopioitiin vuoden 1939 maaliskuun puna-armeijan strategisen sotapelin alkuasetelmasta. Sen lähtökohtana oli Saksan, Puolan, Suomen, Viron ja Latvian liitto Neuvostoliittoa vastaan. Asetelmaan kuului, että Karjalankannaksella oli Mainilan alueella tapahtunut rajakahakoita, jotka johtaisivat pian avoimeen sotaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Väinö Tanner: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 122-124. 8. painos. KK Kirjapaino, 1979. ISBN 951-30-4813-6.
  2. YLE Elävä arkisto: Mainilan laukaukset Yleisradio. Viitattu 2.12.2011.
  3. Mainilan laukauksista 70 vuotta Yle Uutiset. Viitattu 10.6.2014.
  4. http://www.rkka.ru/analys/mainila/mainila.htm
  5. a b Leino, Petteri: Zhdanovin provokaatio - Mainilan laukaukset Ammattisotilas. 2009. Viitattu 12.12.2014. (suomeksi)
  6. Kumpulainen, Armas: Punaupseeri Mikko Kopran päiväkirja, s. 79. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6170-8.
  7. Leskinen, Jari: Veljien valtiosalaisuus – Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918–1940, s. 327–328. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23828-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]