Keittiö

Keskieurooppalaiseen tapaan varustettu keittiö.

Keskiaikainen saksalainen keittiö kaakeliuunilla (1485/1505).

Keittiö on ruoan valmistukseen tarkoitettu huone tai tila. Nykyaikaisen asunnon keittiöstä löytyy jääkaappi, liesi, mikroaaltouuni, liesituuletin ja juokseva kuuma- ja kylmävesi astioiden pesua ja ruokien puhdistusta varten. Lisäksi yleisiä varusteita keittiöissä ovat astianpesukone, pakastin sekä erilaiset pienkoneet kuten tehosekoitin. Keittiössä on myös kaapistoja ruokailuvälineiden ja astioiden säilytystä ja kuivausta varten.

Varsinkin uudemmissa maalaistaloissa keittiön varustuksena on myös leivinuuni.

Keittiötyypit

Keittiöitä on monenlaisia. Pienimpiin ei mahdu ruokapöytää, jolloin tarvitaan erillinen ruokailutila. Ruokailutilana saattaa olla olohuone tai erillinen ruokasali. Jos keittiöön ei mahdu pöytää, puhutaan keittokomerosta. Pienimmillään keittön toiminnot tapahtuvat keittotilassa, joka yleensä on samassa huonetilassa kuin jokin asuinhuoneista.

Keittiö voi olla I:n, L:n, kahden vastakkaisen I:n, tai U:n muotoinen. Isoissa keittiöissä liesi työpöytineen saattaa sijaita keskellä huonetta saarekkeena.

Baarikeittiön toisella seinällä on ylä- ja alakaapiston välissä avoin tai avattava tila, josta on yhteys ruokailutilaan tai olohuoneeseen.^selvennä Avattua tilaa voidaan käyttää itse ruokailuun, jolloin keittiön tuolit saattavat olla pitkäjalkaisia baarituoleja.

Tupakeittiössä keittiö ja olohuone sijaitsevat samassa huonetilassa, ilman erottavaa seinää tai kaapistoa.

Toisinaan omakotitaloissa rakennetaan keittiön välittömään läheisyyteen ulko-ovi helpottamaan kulkua pihalle. Tällöin ei tarvitse kiertää koko taloa hakeakseen marjoja, vihanneksia ja yrttejä kasvimaalta, tai tarjotakseen ruokaa pihan puolella, patiolla tai terassilla.

Apukeittiö ei ole keittiö vaan pikemminkin kodinhoitohuone.

Keittiön suunnittelu

Keittiö tulisi suunnitella siten, että liesi, vesipiste ja jääkaappi muodostavat kolmion jossa yhden sivun pituus on sama,^selvennä ja korkeintaan neljä askelta. Suunnittelussa kannattaa huomioida myös riittävä kaappimäärä, jotta kaikille ruokailuvälineille on oma paikkansa. Kylmälaitteita ja uunia tai liettä ei ole suositeltavaa sijoittaa lähekkäin. Keittiökaappien välitila on yleensä noin 45–55 cm, vanhemmissa keittöissä jopa alle 40 cm. Keittiön materiaaleiksi kannattaa valita helppohoitoisia ja helposti puhtaana pidettäviä materiaaleja.

Nykyään keittiöissä käytetään usein paljon laatikostoja, jotka ovat helppokäyttöisiä ja parantavat kaappien hyötyastetta. Myös nurkkamekanismien käyttäminen on järkevää. Keittiövalmistajilla löytyy useita erilaisia kaappien käyttöä helpottavia mekanismeja.

Modernin keittiön historiaa

Nykyaikaisen keittiösuunnittelun lähtökohtana pidetään Frankfurtin keittiötä, joka suunniteltiin Saksassa 1920-luvulla työssäkäyvän perheenemännän kotiaskareiden helpottamiseksi ja tehokkaan asuntotuotannon edistämiseksi. Sen edeltäjänä, välivaiheena irtokalusteista ja avohyllyistä muodostuvan keittiön ja kiintokalustekeittiön välillä voidaan pitää Suomessakin yleistä vapaasti seisovaa, korkeaa astiakaappia, jonka ala- ja yläkaappien väliin jää työtaso ja noin 30 cm korkea välitila. Yhdysvalloissa tämän kaappityypin kehitti indianalainen The Hoosier Manufacturing Co. perinteisen leipurinkaapin pohjalta, ja se tuli tunnetuksi nimellä ”Hoosier cabinet”.

Frankfurtin keittiökoulukunnan rinnalla myös müncheniläiset arkkitehdit suunnittelivat 1920-luvulla sosiaalista asuntorakentamista, mutta piirsivät keittiöt isommiksi ja lasiseinällä yhteyteen olohuoneen kanssa. Näin perheenemäntä saattoi keittiötöitä tehdessään olla jatkuvassa yhteydessä muun perheen kanssa.

Vuonna 1930 Frankfurtin keittiö esiteltiin näyttelyssä Tukholmassa. Tästä alkoi kehittyä ruotsalainen keittiöstandardi, ja toisen maailmansodan jälkeen Frankfurtin keittiö ikään kuin lanseerattiin uudelleen Saksassa nimellä ”ruotsalainen keittiö”. Standardimitoin toteutettavasta kiintokalustekeittiöstä tuli 1900-luvun loppuvuosikymmenten mittaan kotikeittiösuunnittelun perusratkaisu kaikkialla maailmassa.

Keittiökalustamisen historiaa Suomessa

Suomalaisen keittiön kehitys 1900-luvulla noudattaa etenkin kaupunkiasuntojen osalta pitkälti muiden länsimaiden tapahtumia.

1900–1920–lukujen suomalainen kaupunkikeittiö oli kooltaan suuri, 14–18 neliömetriä, mutta alkeellinen ja epäkäytännöllinen. Keskipisteen muodosti suuri muurattu puuhella höyrykupuineen. Usein samassa tilassa myös nukuttiin. Seinillä oli avohyllyjä astioille, ja tilassa oli vain yksi komero. Astiat pestiin läkkipeltisissä pesusoikoissa polttopuulaatikon tai pöytäkaapin päällä.

1930-lukua kohti keittiö pieneni, ja harvoin siellä enää nukuttiin. Kaasuliesi valtasi alaa puuhellalta keskiluokan keittiöissä. Lämmintä vettä astianpesuun ei enää tarvinnut lämmittää liedellä, vaan se hoitui kaasukäyttöisellä vedenlämmittimellä. Seinät maalattiin pesunkestävällä öljymaalilla ja työpöytien taustaseinät kosteussuojattiin kalliita kaakeleita jäljittelevällä lakkatapetilla.

1930–1940-luvuilla alkoi saksalaisesta Frankfurtin keittiöstä lähtenyt funktionaalisuus rantautua Suomeenkin. Keittiö pieneni, mutta yhä paremman suunnittelun ansiosta työ tehostui. Avohyllyjen tilalle tuli seinäkaappeja, ja kiinteiden alakaappien myötä lisääntyi myös työtasojen määrä. Työtasot olivat useimmiten koivurimalevyä. Kallis ruostumaton terästiskipöytä oli vielä harvinaisuus, vaikka kylmä ja lämmin vesi kuuluivat jo varustukseen. Jääkaappiin ei useimmilla ollut vielä varaa, joten ruokia säilytettiin viileään ulkoilmaan yhteydessä olevassa ruokakomerossa. Kalliita tuontitavaroita olivat myös yleiskone, leivänpaahdin, sähkökäyttöinen silitysrauta, pölynimuri ja pyykinpesukone Valaistus parani huomattavasti työpisteisiin asennettavien seinävalaisinten ansiosta. Keittiöiden yleisväritys oli vaalea, yleensä kermanvärinen tai vaaleanvihreä.

Keittiökalusteiden standardointi alkoi sotien jälkeisen jälleenrakentamisen myötä 1940-luvun lopulla. Ensimmäiset standardit julkaistiin RT-kortteina 1945. Työtehoseuran kehittämä tehdasvalmisteisin kiintokalustein toteutettu tyyppikeittiö otettiin käyttöön aravarakentamisessa. Tehdasvalmistus alensi kustannuksia ja toisiinsa kiinni asennettavat, yhteismitoitetut kiintokalusteet säästivät tilaa. Vaikka suomalaiskeittiöt ovat kasvaneet koossa niin, että olisi mahdollista käyttää monissa maissa ja ammattikeittiöissä suosittuja erillisiä, vapaasti seisovia tai pyörillä liikuteltavia keittiökalusteita, kiinteästi kalustetusta keittiöstä on tullut suomalaisille jonkinlainen ”saavutettu etu”.

Kalusteiden standardimittojen perustaksi otettiin suomalaisen naisen keskipituus. Keittiökalusteiden sijoittelusuositukset perustuivat kotitaloustyön eri vaiheissa tarvittavien liikkeiden analysointiin. Kalustus muodosti ruuan valmistukseen ja säilytykseen sekä astioiden pesuun tarvittavan kokonaisuuden, josta turhat askeleet ja liikkeet oli karsittu Työtehoseura piti välttämättömänä mahdollisuutta työskennellä myös istuen; näin yleistyivät korkea työtuoli tai tuolitikkaat, kansan suussa ”emännänjatkos”, joka auttoi myös usein kattoon asti ulottuvien yläkaappien käyttöä. 1950-luvulla yleistyivät yhä käytössä olevat keittiöiden pohjapiirrostyypit I, II, L ja U, joista L-tyyppi muodostui yleisimmäksi. Työtehoseuran Maiju Gebhardin ideoimasta astiankuivauskaapista tiskipöydän yllä tuli suomalaisen keittiökalustamisen erikoisuus.

1960-luvulle asti suomalaisia keittiökalusteita valmistivat enimmäkseen kirvesmiehet mittatilaustyönä paikan päälle, vaikka standardit suosivatkin tehdasvalmistusta Rungot ja ovet tehtiin massiivipuusta ja kimpi- eli rimalevystä, työtasot useimmiten ”IKI-levystä” eli tuon ajan korkeapainelaminaatista. Ala- ja yläkaappien välitilan taustaseinässä käytettiin joko keraamisia laattoja tai 1950-luvulla markkinoille tullutta edullista Enso-levyä, lakkapintaista kovalevyä, jonka kiilto ja raidat saivat sen muistuttamaan saumattua laattaseinää. 1960-luvulla keittiökaappien kiinteistä hyllyistä siirrettiin korkeudeltaan säädettäviin irtohyllyihin.

1970-luvulla keittiökalusteet tehtiin jo pääosin niihin erikoistuneissa yrityksissä. Keittiöistä alkoi tulla merkkituotteita, joita olivat muiden muassa Enso-Gutzeitin Ensolux-keittiöt, Kurikan puunjalostustehtaan Kabyssi-keittiöt, G. A. Serlachius -yhtiön Serla-keittiöt, R. Saarinen Ky:n Marcello-keittiöt ja Vilkan Domus-keittiöt.

Mitoituksissa otettiin Suomessa käyttöön standardimitat vuonna 1974, mutta mitat kuitenkin vaihtelivat yritysten välillä ja niitä jouduttiin muuttamaan kodinkoneiden kehityksen ja yleistymisen myötä jatkuvasti. Runkojen ja ovien raaka-aineena käytettiin tuolloin jo pääasiallisesti lastulevyä, aluksi maali- ja sittemmin melamiinipinnoitteisena.

1980-luvun vaurastumisen myötä ovimalleihin tuli lisää vaihtoehtoja ja koristeellisuutta, ja työtasomateriaalien valikoima laajeni halvemman pään melamiinitasoista kalliisiin kivitasoihin. 1980-luvulla työtason vakiokorkeutta nostettiin 850 mm:stä 900 mm:iin. Samalla yläkaappeja nostettiin ylemmäs niin, että työtason ja yläkaappien välitila kasvoi. Saranat katosivat näkyvistä piilosaranoinnin ansiosta. 1980-luvun kodinkoneuutuuksia olivat etenkin astianpesukone ja mikroaaltouuni.

1990-luvulla kalusterunkoja ja erityisesti ovia alettiin tehdä MDF-levystä, mikä antoi uusia pinnoitus- ja muotoilumahdollisuuksia, kuten maalaus, vinyylipinnoitus ja kuviojyrsintä. Tuotantoa alettiin myös siirtää Suomea halvempiin maihin. Työtasoja alettiin tehdä myös massiivipuusta liimalevynä. Yhä käytössä olevat uudet keittiöstandardit valmistuivat vuonna 1994. Tällöin muun muassa keittiökalusteiden edessä tarvittava tila kasvoi 110:stä 130 senttimetriin. Keittiökaapit standardoitiin jo 1989, ja niiden leveydet ulottuvat 30 cm kapeasta kaapista 10 senttimetrin välein aina 140 cm asti.

2000-luvulla CNC-tietokoneohjaus alkoi nopeasti vähentää käsityön tarvetta keittiökalustetehtaissa, kun levystä syntyi valmis runko tai ovi nappia painamalla. Selvä trendi on ollut alakaappien vetolaatikkojen yleistyminen, niiden koon kasvaminen ja monipuolinen käyttö. Nykyisin jopa jääkaappi voi olla integroitu vetolaatikoiden sisälle. Pienissä keittiöissä jopa sokkeleihin voidaan sijoittaa vetolaatikoita. Toinen isoihin vetolaatikoihin liittyvä trendi on olohuoneeseen avautuvat tai sen kanssa samassa tilassa olevat keittiöt, jolloin keittiökalusteilta vaaditaan erityistä tyylikkyyttä ja huonekalumaisuutta.

Aiheesta muualla

• Sisustusarkkitehti Esa Vesmanen: Keittiön tunnelma on yksityiskohtiensa summa

Kirjallisuutta

• Castrén, Irmeli: Nykykeittiön niksit. Helsinki: Gummerus, 2011. ISBN 978-951-20-8648-1.