Viiltäjä-Jack

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 5. kesäkuuta 2011 kello 13.45 käyttäjän Soppakanuuna (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
"Naapurivartioston mukana East Endissä: epäilyttävä hahmo", The Illustrated London News, 13. lokakuuta 1888

"Viiltäjä-Jack" (englanniksi 'Jack the Ripper') on nimi, jolla tunnistamattomaksi jäänyt, Lontoon köyhässä Whitechapelin kaupunginosassa vuonna 1888 toiminut sarjamurhaaja parhaiten tunnetaan. Nimi on peräisin kirjeestä, jonka uskotaan laajalti olleen huijausta. Sen kirjoittaja on mahdollisesti ollut toimittaja, jonka tarkoituksena on ollut kasvattaa kiinnostusta juttuun. Aikoinaan sarjamurhaaja tunnettiin myös nimillä "Whitechapelin murhaaja" ja "Nahkaesiliina".

Viiltäjän tekemiksi katsotuissa teoissa viiltäjä hyökkäsi naisprostituoitujen kimppuun, viilsi auki näiden kurkun ja silpoi alavatsaa. Ainakin kolmen uhrin tapauksessa uhreilta poistettiin sisäelimiä, minkä vuoksi ehdotettiin, että tekijällä oli anatomian tuntemusta tai kirurgista osaamista. Murhiin liittyvät huhut kiihtyivät syyskuussa ja lokakuussa 1888, ja lehdistö ja Scotland Yard saivat kirjeitä murhaajaksi itseään kutsuvalta kirjoittajalta tai kirjoittajilta. Whitechapelin naapurivartioston (engl. Whitechapel Vigilance Committee) jäsenelle George Luskille lähetetyn "Helvetistä"-kirjeen kylkiäisenä oli ihmisen munuaisen säilötty puolikas. Aiheen käsittely mediassa johti siihen, että yleisö uskoi surmien takana olevan yhden sarjamurhaajan, joka tunnettiin nimellä "Viiltäjä-Jack".

Aihetta käsiteltiin lehdissä laajalti, minkä johdosta Viiltäjä on yhä kansainvälisesti laajalti tunnettu pahamaineisena sarjamurhaajana. Vuoteen 1891 asti jatkuneissa Whitechapelin surmien tutkinnassa ei kyetty yhdistämään kaikkia tutkittuja surmia vuoden 1888 murhiin, mutta Viiltäjä-Jackin legenda lujittui. Koska murhia ei koskaan selvitetty, niihin liittyvistä kertomuksista on tullut aidon historiantutkimuksen, kansanperinteen ja näennäishistorian yhdistelmä. Termiä "ripperologia" käytetään kuvaamaan Viiltäjä-tapausten tutkimusta ja analysointia. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli yli sata teoriaa, ja murhat ovat inspiroineet monia fiktiivisiä teoksia.

Tausta

1800-luvun puolivälissä Englantiin virtasi irlantilaissiirtolaisia, joiden vuoksi Englannin suurimpien kaupunkien kuten Lontoon East Endin väkiluku paisui. Vuodesta 1882 alkaen samoille alueille muutti juutalaispakolaisia Itä-Euroopasta ja Venäjältä.[1] Whitechapelin alue alkoi olla tungokseen asti täynnä. Työ- ja asumistilanne huononivat, ja kehittyi merkittävä köyhä tuloluokka.[2] Ryöstely, väkivalta ja alkoholismi olivat yleisiä, ja jatkuva köyhyys ajoi monet naiset prostituution pariin. Vuonna 1888 Lontoon pääkaupunkiseudun poliisi arvioi Whitechapelissa olevat 1 200 prostituoitua ja noin 62 bordellia.[3] Taloudellisia ongelmia pahensivat erilaiset sosiaaliset jännitteet. Vuosien 1886 ja 1889 välillä useat mielenosoitukset johtivat poliisin väliintuloon ja yhä paheneviin levottomuuksiin.[4] Rasismi, rikokset, yhteiskunnalliset häiriöt ja riisto ruokkivat yleisön käsitystä siitä, että Whitechapelin oli pahamaineinen haureuden pesä.[5] Vuonna 1888 näitä käsityksiä vahvistivat entisestään "Viiltäjä-Jackin" tekemiksi lasketut julmat ja irvokkaat surmatyöt, joita käsiteltiin lehdistöstä ennennäkemättömän laajasti.[6]

Murhat

Lontoon kartta viktoriaaniselta ajalta, jossa surmapaikat näkyvät vain muutamien katujen päässä toisistaan
Ensimmäiset seitsemän Whitechapelin murhaa ja niiden tapahtumapaikat: Osborn Street (kesk. oik.), George Yard (kesk. vas.), Hanbury Street (ylh.), Buck’s Row (laitimmaisena oik.), Berner Street (alh. oik.), Mitre Square (alh. vas.) ja Dorset Street (kesk. vas.).

East Endissä tapahtuneiden monien naisiin kohdistuineiden hyökkäysten vuoksi on epävarmaa, kuinka monen uhrin surmasi sama tappaja.[7] Suur-Lontoon poliisilaitoksen tutkinnassa selvitettiin kaikkaan yhtätoista murhaa 3. huhtikuuta 1888 - 13. helmikuuta 1891 välisenä aikana ja poliisin juttuluettelossa ne tunnetaan yhteisnimellä "Whitechapelin murhat". [8][9] Mielipiteet siitä, mitkä murhat pitäisi niputtaa samalle syylliselle, vaihtelevat, mutta laajalti uskotaan, että viisi kaikkiaan yhdestätoista murhasta (ns. "varmat viisi", engl. canonical five) on Viiltäjän tekoa.[10] Asiantuntijat viittaavat kurkun viiltämiseen, alavatsan ja sukupuolielinten silpomiseen, sisäelimien poistamiseen ja kiihtyviin kasvojen silpomiseen Viiltäjä-Jackille tyypillisenä modus operandina.[11] Whitechapelin surmien arkiston kaksi ensimmäistä tapausta, Emma Elizabeth Smith ja Martha Tabram, eivät kuulu ns. varmoihin viiteen uhriin.[12]

Smith ryöstettiin ja pahoinpideltiin Osborn Streetillä Whitechapelissa 3. huhtikuuta 1888. Tylppä esine työnnettiin Smithin vaginaan, mikä repi vatsakalvon. Smithin vatsakalvo tulehtui (ns. peritoniitti), ja hän kuoli seuraavana päivänä London Hospitalissa.[13] Smith kertoi, että hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi tai kolme miestä, joista yksi oli teini-ikäinen.[14] Lehdistö yhdisti murhan myöhempiin tapauksiin[15], mutta useimmat kirjailijat päättelevät kyseessä olleen väkivaltaisen joukkion, jolla ei ole mitään tekemistä Viiltäjän kanssa[8][16][17].

Tabram tapettiin 7. elokuuta 1888. Häneen iskettiin 39 puukoniskua. Murhaajan julmuus, ilmeisen motiivin puuttuminen sekä surmapaikan eli George Yardin läheisyys myöhempiin tapahtumapaikkoihin saivat poliisin yhdistämään Tabramin tapauksen myöhempiin Viiltäjän surmiin.[18] Tekotapa erosi kuitenkin ns. viidestä varmasta uhrista siinä, että Tabramia oli puukotettu eikä hänen kurkkuaan ollut viilletty auki tai alavatsaa silvottu. Monet asiantuntijat eivät tänä päivänä pidä Tabramin tapausta Viiltäjän tekona, koska Tabramin vammat olivat erilaisia.[19]

Ns. varmat viisi uhria

Viiltäjän ns. varmat viisi uhria olivat Mary Ann Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine Eddowes ja Mary Jane Kelly.

Nicholsin ruumis löydettiin noin 3.40 perjantaina 31. elokuuta 1888 Buck’s Row’lta (nykyään Durward Street) Whitechapelista. Kurkku oli viilletty auki kahdella syvällä viillolla, ja alavatsan alaosa oli osin viilletty auki syvällä, rosoisella viillolla. Alavatsan useat viillot oli tehty samalla veitsellä.[20]

Chapmanin ruumis löydettiin noin klo 6.00 lauantaina 8. syyskuuta 1888 takapihalle vievän käytävän vierestä Hanbury Street 29:n takapihalta Spitalfieldsistä. Aivan kuten Nicholsin tapauksessa kurkku oli viilletty auki kahdella viillolla.[21] Alavatsa oli viilletty täysin auki, ja myöhemmin huomattiin, että kohtu oli poistettu.[22] Kuolinsyyntutkimuksessa yksi todistaja kertoi nähneensä Chapmanin tummahiuksisen, "nukkavierun tyylikkään" miehen seurassa noin klo 5.30.[23]

Stride ja Eddowes tapettiin aikaisin sunnuntaiaamuna 30. syyskuuta 1888. Striden ruumis löydettiin noin klo 1.00 Dutfield’s Yardin pihalta Berner Streetiltä (nykyään Henriques Street). Kuolinsyy oli yksi selvärajainen viilto, joka oli katkaissut päävaltimon niskan vasemmalla puolella. Se, oliko Stride Viiltäjän uhri tai keskeytettiinkö tämä surmatyön aikana, on epävarmaa siitä syystä, että Striden tapauksessa alavatsaa ei ollut silvottu.[24] Todistajat, jotka arvelivat nähneensä Striden miehen seurassa aiemmin illalla, antoivat miehestä erilaisia kuvauksia: joidenkin mielestä mies oli vaalea, toisten mielestä tumma, ja osa sanoi tämän olleen nukkavierusti ja osa hyvin pukeutunut.[25] Eddowesin ruumis löytyi Mitre Squarelta Lontoon Cityn alueelta neljkymmentäviisi minuuttia Striden jälkeen. Kaula oli leikattu ja alavatsa viilletty auki yhdellä pitkällä ja syvällä, rosoreunaisella viillolla. Vasen munuainen ja enin osa kohtua puuttuivat. Paikallinen mies, Joseph Lawende oli kulkenut aukion lävitse kahden ystävänsä kanssa ennen murhaa, ja hän kertoi nähneensä vaaleahiuksisen, nukkavierusti pukeutuneen miehen, jonka seurassa ollut nainen saattoi olla Eddowes.[26] Hänen seuralaisensa eivät kuitenkaan kyenneet vahvistamaan hänen kuvaustaan.[26] Eddowesin ja Striden murhia kutsuttiin myöhemmin "tuplatapaukseksi" (engl. double event).[27] Osa Eddowesin veristä esiliinaa löydettiin asuinrakennuksen sisäänkäynnin vierestä Goulston Streetiltä Whitechapelistä. Esiliinan kappaleen yläpuolella oli seinäkirjoitus, joka tunnettiin myöhemmin Goulston Streetin seinäkirjoituksena, tuntui syyttävän murhista juutalaista tai juutalaisia, mutta oli epäselvää, oliko murhaaja kirjoittanut tekstin pudottaessaan esiliinan palan vai oliko kyse vain sattumasta.[28] Suur-Lontoon poliisin komentaja Charles Warren pelkäsi seinäkirjoituksen saavan aikaan juutalaisvastaisia mellakoita ja määräsi sen pestäväksi pois ennen aamunkoittoa.[29]

Virallinen poliisivalokuva Mary Kellyn silvotusta ruumiista, joka löydettiin tämän asunnosta osoittessa 13 Miller’s Court[8]

Kellyn kauhistuttavalla tavalla silvottu ruumis löydettiin klo 10.45 perjantai-aamuna 9. marraskuuta 1888 sängystä Kellyn yksiöstä osoitteessa 13 Miller’s Court[8], Dorset Streetin sisäpihalla. Kurkku oli leikattu selkärankaan asti, ja alavatsasta oli käytännöllisesti katsoen poistettu kaikki elimet. Sydän puuttui.

Kaikki viisi uhria oli murhattu yöllä, viikonloppuna tai lähellä viikonloppua ja joko kuukauden lopussa tai noin viikko sen jälkeen.[30] Alavatsan silpominen paheni murhasarjan edetessä paitsi Striden tapauksessa, jossa murhaaja mahdollisesti keskeytettiin.[31] Nicholsilta ei puuttunut sisäelimiä, Chapmanin kohtu vietiin, Eddowesilta vietiin kohtu ja toinen munuainen ja hänen kasvojaan viilleltiin, ja Kellyn ruumiista oli poistettu sisäelimet ja kasvot oli käytännössä hakattu pois, vaikka rikospaikalta ei puuttunutkaan muita elimiä kuin sydän.

Uskomus siitä, että näiden viiden murhan tekijä oli sama mies, juontuu historiallisesti aikalaistodisteista, joissa liitetään yhteen juuri nämä viisi ja suljetaan muut pois.[32] Vuonna 1894 Suur-Lontoon poliisivoimien ja rikospoliisin (CID) apulaispoliisipäällikkö Sir Melville Macnaghten kirjoitti raportin, jossa sanottiin: "Whitechapelin murhaajalla oli 5 uhria—& vain 5 uhria."[33] Vastaavasti viisi uhria liitti toisiinsa poliisilääkäri Thomas Bondin Lontoon Cityn rikospoliisin päällikkö Robert Andersonille kirjoittama kirje 10. marraskuuta 1888.[34] Jotkut tutkijat uskovat, että vaikka osan murhista oli epäilemättä tehnyt yksi murhaaja, tuntematon määrä muita surmaajia oli vastuussa toisista.[35] Stewart P. Evans ja Donald Rumbelow ovat sitä mieltä, että ns. viiden varman uhrin tapauksessa kyseessä on "Viiltäjä-myytti" ja että vaikka kolmella tapauksella (Nichols, Chapman ja Eddowes) on selvä yhteys, Striden ja Kellyn tapauksissa selvää varmuutta ei ole ja vielä vähemmän Tabramin tapauksessa.[36] Toiset olettavat, että kaikkiaan kuusi murhaa Tabramista Kellyyn ovat yhden surmaajan käsialaa.[11] Tohtori Percy Clark oli tapauksia tutkivan kuolinsyyntutkija George Bagster Phillipsin assistentti, jonka mielestä vain kolme murhaa oli tehnyt sama tekijä ja jonka mukaan muut oli "heikkomielinen yksikö tai yksiköt jäljitelläkseen [Viiltäjän] rikosta".[37] Macnaghten liittyi poliisivoimiin vasta vuosi surmatöiden jälkeen, ja hänen muistiossaan on vakavia tosiasiallisia virheitä mahdollisten epäiltyjen tiedoissa.[38]

Myöhemmät Whitechapelin murhat

Kellyä pidetään yleisesti Viiltäjän viimeisenä uhrina, ja rikosten on oletettu päättyneen syyllisen kuoleman, vankeuden, laitoshoitoon joutumisen tai maastamuuton seurauksena.[16] Whitechapelin murhien arkistossa on kuitenkin tiedot vielä neljästä murhasta, jotka tapahtuivat kanonisten viiden urhin surmatöiden jälkeen: Rose Mylettin, Alice McKenzien, Pinchin Streetin torson sekä Frances Colesin tapaukset.

Mylett löydettiin kuristettuna Clarke’s Yardin pihalta High Streetiltä Lontoon Poparista 20. joulukuuta 1888. Koska kamppailun jälkiä ei ollut, poliisi uskoi hänen tukehtuneen vahingossa juovuspäissään tai tehneen itsemurhan.[39] Kuolinsyyntutkimuksessa valamiehistö oli kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä oli murha.[39]

McKenzie tapettiin 17. heinäkuuta 1889, ja kuolinsyy oli vasemman kaulavaltimon katkaisu. Ruumiissa, joka löydettiin Castle Alleyltä Whitechapelista, oli useita pieniä ruhjeita ja viiltohaavoja. Yksi tapausta tutkineista patologeista oli Thomas Bond, joka uskoi McKenzien olevan Viiltäjän uhri, kun taas toinen patologi, George Bagster Phillips, joka oli tutkinut myös kolmea aiempaa uhria, oli toista mieltä.[40] Myöhemmin aiheesta kirjoittaneiden mielipiteet jakautuvat sen suhteen, oliko kyseessä murhaaja, joka matki Viiltäjän modus operandia johtaakseen epäilyt pois itsestään[41], vai oliko kyseessä Viiltäjä.[42]

Ns. "Pinchin Streetin torso" oli tunnistamattomaksi jääneen naisen ruumis, jolla ei ollut päätä eikä jalkoja ja joka löydettiin rautatiesillan alta Pinchin Streetiltä Whitechapelista 10. syyskuuta 1889. Murha oli tehty todennäköisesti muualla ja paloitellun ruumiin osat hävitetty eri paikkoin.[43]

Coles tapettiin 13. helmikuuta 1891 rautatiesillan alla Swallow Gardensissa Whitechapelissa. Hänen kurkkunsa leikattiin auki, mutta ruumista ei silvottu. Hänen seurastaan oli aiemmin nähty mies nimeltä Thomas Sadler, joka pidätettiin ja syytettiin Colesin murhasta. Jonkin aikaa Sadleria pidettiin Viiltäjänä.[44] Sadler vapautettiin kuitenkin todisteiden puutteessa 3. maaliskuuta 1891.[44]

Muut väitetyt uhrit

Yhdentoista Whitechapelin murhan lisäksi Viiltäjän hyökkäyksiin on liitetty muitakin uhreja. "Fairy Fayn" tapauksessa on epäselvää, oliko koko tapaus tottakaan vai keksitty osana Viiltäjän traditiota[45] "Fairy Fay" oli lempinimi, joka annettiin oletettavasti 26. joulukuuta 1887 löydetylle uhrille sen jälkeen, kun tämän "alavatsan läpi oli isketty keppi".[46][47], mutta Whitechapelissa ei rekisteröity yhtään murhaa joulun tienoilla 1887.[48] "Fairy Fay" on voinut olla lehdistön sekaannus, jossa vuonna 1887 tapahtunut, tuloksettomaksi jäänyt hyökkäys on sekoittunut Emma Elizabeth Smithin murhaan.[45] Useimmat kirjailijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei "Fairy Faytä" ollut koskaan olemassakaan.[45][49]

Annie Millwood, jolla oli viiltohaavoja jaloissa ja alavatsassa, otettiin sisään Whitechapelin köyhäintalon sairaalaan 25. helmikuuta 1888.[50] Hänet kotiutettiin sairaalasta, mutta hän kuoli ilmeisesti luonnollisista syistä 38-vuotiaana 31. maaliskuuta 1888.[49] Hänen on myöhemmin uskottu olleen Viiltäjän ensimmäinen uhri, mutta sitä ei ole voitu kiistatta todistaa.[51] Toinen aikaisempana pidetty uhri on Ada Wilson[52], joka selvisi ilmeisesti kahdesta puukoniskusta niskaan 28. maaliskuuta 1888.[53] Annie Farmer, joka asui samassa vuokratalossa kuin Martha Tabram[54], teki ilmoituksen hyökkäyksestä 21. marraskuuta 1888. Hänellä oli pintahaava kaulassa, mutta se oli mahdollisesti itse aiheutettu.[55]

Piirros kolmesta miehestä, jotka löytävät naisen torson, ns."Whitehallin mysteeri" lokakuussa 1888

Ns. "Whitehallin mysteeri" viittaa 2. lokakuuta 1888 löydettyyn päättömän naisen torson. Torso löydettiin Suur-Lontoon poliisin Whitehalliin rakenteilla olevan talon kellarista. Ruumiiseen kuuluva käsi oli löydetty aiemmin Thames-joesta, ja toinen jaloista löydettiin myöhemmin haudattuna läheltä torson löytöpaikkaa.[56] Muita jäseniä tai päätä ei koskaan löydetty, eikä ruumista tunnistettu. Ruumiin silpominen muistutti Pinchin Streetin tapausta, jossa jalat ja pää oli irrotettu, mutta ei käsiä. Whitehallin mysteeri ja Pinchin Streetin tapaus saattoivat olla osa laajempaa murhasarjaa, jota on kutsuttu "Thamesin mysteeriksi" ja jonka tekijä on "Torsosurmaajaksi" kutsuttu sarjamurhaaja.[57] On kiistanalaista, olivatko Viiltäjä-Jack ja "Torsosurmaaja" sama henkilö vai kaksi erillistä sarjamurhaajaa, jotka toimivat samalla alueella.[57] Koska Torsosurmaajan modus operandi eroaa Viiltäjästä, poliisi ei tuohon aikoinaan uskonut heidän välillään olevan yhteyttä.[58] Elizabeth Jackson -nimisen prostituoidun ruumiinosia löydettiin Thames-joesta kesäkuun 2. ja 25. päivän välillä 1889, ja hän on mahdollisesti ollut "Torsosurmaajan" uhri.[59]

Seitsemänvuotias John Gill löydettiin murhattuna Manninghamista Bradfordista 29. joulukuuta 1888. Hänen jalkansa oli leikattu irti ja sisälmykset vedetty ulos, minkä lisäksi sydän ja toinen korva oli otettu pois. Samankaltaisuudet pojan ja Mary Kellyn surmen välillä saivat lehdistön spekuloimaan, että Viiltäjä oli tappanut pojan.[60] Pojan työnantaja, maitomies William Barrett pidätettiin kahdesti murhasta aihetodisteiden vuoksi, mutta hänet vapautettiin.[60] Ketään ei koskaan syytetty murhasta.[60]

Carrie Brown, jota kutsuttiin "Shakespeareksi" koska hän lausui mielellään Shakespearen sonetteja, kuristettiin vaatekappaleella, minkä jälkeen hänen ruumistaan silvottiin veitsellä 24. huhtikuuta 1891 New Yorkissa.[61] Hänen ruumissaan oli suuri repeämä nivusissa ja pintahaavoja jaloissa ja selässä. Mitään sisäelimiä ei ollut poistettu, vaikka munasarjat, jotka oli joko poistettu tahallaan tai vahingossa, löydettiin sängyltä.[61] Murhaa vertailtiin aikoinaan Whitechapelin murhiin, mutta Suur-Lontoon poliisi tuli lopulta johtopäätökseen, ettei surmilla ollut mitään yhteyttä.[61]

Tutkimus

Komisario Frederick Abberline, 1888

Nykypäiviin säilyneet tiedostot Whitechapelin murhien aineistosta antavat yksityiskohtaisen kuvan viktoriaanisen ajan tutkimusprosessista.[62] Suuri joukko poliisimiehiä teki kotietsintöjä Whitechapelin alueella. Todistusaineistoa kerättiin kuolinsyyntutkijaa varten. Epäiltyjä nousi esiin, minkä jälkeen heidät jäljitettiin, tutkittiin tarkemmin tai hylättiin. Poliisityö noudattelee nykyaikana melko lailla samaa kaavaa.[62] Yli 2 000 ihmistä kuulusteltiin, reilua 300 henkilöä tutkittiin ja 80 ihmistä vangittiin.[63]

Alun perin tutkimuksista vastasi Suur-Lontoon poliisin H-divisioona, rikospoliisi (CID), jota veti rikoskomisario Edmund Reid. Nicholsin murhan jälkeen Scotland Yard lähetti rikoskomisariot Frederick Abberlinen, Henry Mooren ja Walter Andrewsin avustamaan tutkimuksissa. Eddowesin murha tapahtui Lontoon Cityssä, ja sen jälkeen tutkimuksissa oli mukana myös Cityn poliisi rikoskomisario James McWilliamin johdolla.[8] Kokonaisvastuuta tutkinnan johtamisesta hankaloitti se, että vastikään nimitetty CID:n päällikkö Robert Anderson oli lomalla Sveitsissä 7. syyskuuta ja 6. lokakuuta välisenä aikana, jolloin Chapman, Stride ja Eddowes tapettiin.[64] Tämä johti siihen, että Suur-Lontoon poliisikomentaja Charles Warren nimitti ylikomisario Donald Swansonin Scotland Yardista koordinoimaan tutkimuksia.[65]

"Hippaa": Punch-lehden pilapiirros 22. syyskuuta 1888 kritisoi poliisin epäpätevyyttä. Se, että poliisi ei onnistunut saamaan tappajaa kiinni, vahvisti radikaalien mielipiteitä siitä, että poliisilaitos oli kyvytön ja huonosti johdettu.[66]

Joukko vapaaehtoisia eastendiläisiä perusti eräänlaisen naapurivartioston, "Whitechapel Vigilance Committeen" osittain siksi, että he olivat tyytymättömiä poliisin toimintaan. Komitea partioi kadulla ja piti silmällä epäilyttäviä tyyppejä, anoi hallitukselta rahaa tappajan kiinnisaamiseksi johtavien ilmiantojen palkitsemiseen ja palkkasi yksityisetsiviä kuulustelemaan todistajia.[67]

Teurastajia, kirurgeja ja lääkäreitä epäiltiin tappoihin liittyneiden silpomisten vuoksi. Lontoon Cityn poliisin virkaatekevän komentajan, majuri Henry Smithin mukaan paikallisten teurastajien alibeja tutkittiin, jotta heidät voitiin sulkea pois tutkinnasta.[68] Komisario Donald Swansonin raportti sisäasianministeriölle vahvistaa, että poliisi jututti 76 teurastajaa ja että tutkinnat kattoivat myös teurastajien kaikki työntekijät edelliseltä kuudelta kuukaudelta.[69] Jotkut Viiltäjän aikalaiset, mukaan lukien kuningatar Viktoria, uskoivat murhien kaavan viittaavan siihen, että syyllinen oli teurastaja ja karjanajaja karjalaivalta, joita kulki Lontoon ja manner-Euroopan välillä. Whitechapel oli lähellä Lontoon satamaa[70], ja laivat saapuivat usein torstaisin tai perjantaisin ja lähtivät lauantaisin tai sunnuntaisin.[71] Karjalaivoja tutkittiin, mutta murhien päivämäärät eivät sopineet yhdenkään aluksen tulo- ja lähtöpäiviin, ja se mahdollisuus, että työntekijä olisi siirtynyt laivalta toiselle, voitiin myös sulkea pois.[72]

Profilointi

Lokakuun lopussa Robert Anderson pyysi poliisilääkäri Thomas Bondia antamaan mielipiteensä murhaajan kirurgisista tiedoista ja taidoista.[73] Bondin mielipide on varhaisin "Whitechapelin murhaajasta" tehty profilointi.[74] Bondin arvio perustui paitsi siihen, että hän oli itse tutkinut pahiten silvotun uhrin, myös neljästä aiemmasta kanonisesta uhrista tehtyjen ruumiinavausten muistiinpanoihin.[34] Bond kirjoitti:

»Kaikki viisi murhaa on epäilemättä tehnyt sama henkilö. Neljässä ensimmäisessä tapauksessa kurkku on ilmeisesti leikattu vasemmalta oikealle, ja viimeisessä tapauksessa laajamittaisen silpomisen takia on mahdotonta sanoa, mihin suuntaan kuolemaan johtanut viilto on tehty, mutta valtimoverta löytyi roiskeina seinältä läheltä paikkaa, jossa naisen pään on täytynyt olla.
Kaikki murhien olosuhteet saavat minut tekemään sen johtopäätöksen, että naiset ovat olleet makuulla, kun heidät on murhattu, ja kaikissa tapauksissa kurkku on leikattu ensin.[34]»

Bond vastusti jyrkästi sitä, että murhaajalla olisi ollut mitään tieteellistä tai anatomista osaamista tai edes "teurastajan teknistä osaamista".[34] Hänen mielestään tappaja oli mies, jolla oli erakkomaisia tapoja ja joka sai "toisinaan murhanhimoisia kohtauksia tai kärsi eroottisesta maniasta", ja hän arveli silpomisten luonteen viittavaan "hyperseksuaalisuuteen".[34] Bond sanoi myös, että "kimmoke murhaamiseen saattoi kehittyä kostonhimoisesta tai asioita hautovasta mielestä, ja että alun perin saattoi olla kyse uskonnollisesta maniasta, mutta en pidä kumpaakaan hypoteesia todennäköisenä".[34] Vaikka mistään seksuaalisesta kanssakäymisestä yhdenkään uhrin kanssa ei ole todisteita[11][75], psykologit olettevat, että veitsen työntäminen uhriin ja "ruumiiden jättäminen seksuaalisesti halventaviin asentoihin kaikki haavat näkyvillä" viittaa siihen, että tekijä sai murhista seksuaalista mielihyvää.[11][76] Jotkut pitävät tällaisia hypoteeseja olettamuksina, joille ei löydy todellista tukea.[77]

FBI:n vuonna 1988 tekemän profiloinnin mukaan Viiltäjä-Jack oli valkoinen mies, joka oli lähtöisin alemmista yhteiskuntaluokista, todennäköisesti rikkinäisestä kodista. Murhaajan arveltiin olevan joko teurastaja tai lääkärin apulainen. Murhaaja oli selvityksen mukaan myös sosiaalisesti kyvytön.[78]

Epäillyt

Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli erilaisia spekulaatioita: Puck-lehden kansi 21. syyskuuta 1889 esittää veristä veistä pitelevää miestä, joka katsoo halveksuen puolta tusinaa oletettua epäiltyä, kaikki täysin erinäköisiä

Koska tapot osuivat kaikki viikonloppuihin ja kaikki kadut sijaitsivat lähellä tosiaan, monet ovat ajatelleen sen merkitsevän, että Viiltäjä oli töissä viikolla ja asui Whitechapelissa.[79] Toisten mielestä tappaja oli koulutettu yläluokan jäsen, mahdollisesti lääkäri, joka tuli Whitechapeliin paremmilta alueilta[80]: tällaiset ajatukset kertovat sellaisista kulttuurisista käsityksistä kuin lääkärin ammattia kohtaan tunnetusta pelosta, epäluottamuksesta nykytiedettä kohtaan ja rikkaiden harrastamasta köyhien hyväksikäytöstä.[81] Kirjailija Stephen Knight esitti kirjassaan Jack the Ripper: The Final Solution (1976) hienon teorian vapaamuurarien salaliitosta, johon kuului yläluokan jäseniä ja lääkäri, mutta monet kirjailijat pitävät teoriaa mielikuvituksen tuloksena.[82] Murhien jälkeen vuosien mittaan syyllisiksi esitettiin käytännössä jokaista, joka oli aikalaisdokumenttien mukaan jotenkin sivunnut tapausta, sekä lukuisia kuuluisuuksia, joita poliisitutkinnassa ei missään vaiheessa epäilty. Koska kaikki noihin aikoihin eläneet ovat jo kuolleet, nykykirjailijat voivat syyttää ketä tahansa "ilmaan mitään tarvetta esittää historiallista todistusaineistoa".[83] Poliisin tiedostoiden nimeämien epäiltyjen joukossa on kolme nimeä, jotka mainitaan sir Melville Macnaghtenin muistiossa vuodelta 1894, mutta todistusaineisto näitä kolmea vastaan on parhaillaankin vain aihetodisteita.[84]

Huolimatta siitä, että Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä ja ammatista on esitetty monia ja vaihtelevia teorioita, yhdestäkään ratkaisusta ei ole yksimielisyyttä, ja epäiltyjen lukumäärä on noussut yli sataan.[85][86]

Montague Druitt

Pääartikkeli: Montague Druitt

Brittiläinen lakimies, jota pidetään yhtenä pääepäillyistä Viiltäjä-Jackiksi. Sir Melville Macnaghtenin muistiossa Druitt mainitaan yhtenä kolmesta epäillystä. Todistusaineistoa Druittia vastaan oli kuitenkin varsin vähän. Viiltäjä-Jackin veriteot tapahtuivat Lontoon alueella loppuvuodesta 1888, ja Druitt löytyi saman vuoden viimeisenä päivänä Thames-joesta ilmeisesti hukuttautuneena.

Aaron Kosminski

Pääartikkeli: Aaron Kosminski

Puolanjuutalainen parturi, joka oli poliisin yksi vahvimmista epäillyistä. Viiltäjä-Jackin tapauksia tutkinut ylikomisario Donald Swanson kirjoitti käsin esimiehensä omaelämäkerran marginaaliin Kosminskin nimen. Swanson lisäsi yhteyteen myös motiivit, jotka hänen mielestään ajoivat Kosminskin veritekoihin. Vuonna 1919 kuollut Kosminski vihasi naisia ja oli juttua aikanaan tutkineiden poliisien mielestä murhanhimoinen[87]. Kosminski mainitaan myös yhtenä epäiltynä Sir Melville Macnaghtenin muistiossa.

Thomas Cutbush

Pääartikkeli: Thomas Cutbush

Cutbush oli pääepäilty yhteensä 11 naismurhasta Lontoossa vuosina 1888-1891. Hänet julistettiin mielisairaaksi vuonna 1891 ja suljetiin Broadmoorin sairaalaan, jossa hän vuonna 1903 kuoli. Cutbush oli Viiltäjä-Jackin tekemien murhien aikaan nähty usein Itä-Lontoossa, ja hänen kerrottiin palanneen yöllä kotiin mudan ja veren tahrimana. Raa´at naissurmat loppuivat hänen jouduttua mielisairaalaan. Cutbushin potilaskertomuksen mukaan hän oli mieleltään hyvin sairas ja suhtautui epäilevästi kaikkiin ihmisiin. Hän oli uhkaillut repivänsä muut potilaat ja hoitajat kappaleiksi. Hän oli myös purrut sairaalassa vieraillutta äitiään kasvoihin. Cutbush oli Viiltäjä-Jackin murhien aikaan 24-vuotias.[88]

George Chapman

Pääartikkeli: George Chapman

Puolalaissyntyinen sarjamurhaaja, joka myrkytti Englannissa kolme naista. Chapman oli koulutukseltaan kirurgi, mutta Lontooseen saavuttuaan hän työskenteli parturina. Chapmanin uhrit olivat hänen omia rakastajattariaan. Motiivi jäi hämäräksi, eikä Chapman koskaan solminut avioliittoa yhdenkään surmaamansa naisen kanssa. Chapmanin kiinnijäämisen jälkeen on syntynyt huhu että hän olisi ollut myös Viiltäjä-Jack, mutta väittämää ei ole voitu osoittaa paikkansapitäväksi. Epätodennäköiseksi teorian tekee muun muassa se, että Viiltäjä-Jackin teot eivät sovi Chapmanin modus operandiin eikä mikään seikka ole yhdistänyt Chapmania tekoihin.

Thomas Cream

Pääartikkeli: Thomas Cream

Sarjamurhaaja, joka murhasi ihmisiä myrkyttämällä Yhdysvalloissa ja Englannissa. Koulutukseltaan Cream oli lääketieteen tohtori. Creamin kerrotaan viimeisinä sanoinaan väittänyt olleensa Viiltäjä-Jack, mikä on ilmeisen epätotta, sillä Cream oli vankilassa Viiltäjä-Jack-murhien aikana. Tästä tosiseikasta huolimatta väite on saanut paljon julkisuutta. Creamin tiedetään vihanneen naisia.

Walter Sickert

Pääartikkeli: Walter Sickert

Taidemaalari, joka yhdistettiin Viiltäjä-Jackiin 1970-luvulla Stephen Knightin kehittelemän teorian kautta. Toisaalta on esitetty epäilyjä, jonka mukaan Sickert vihjasi erään teoksensa yksityiskohdalla prinssi Albert Victorin olleen Viiltäjä-Jack. Sittemmin Jean Overton Fuller ja Patricia Cornwell ovat teoksissaan yhdistäneet Sickertin Viiltäjä-Jackin tekoihin.

James Kenneth Stephen

Pääartikkeli: James Kenneth Stephen

Englantilainen runoilija, joka toimi Englannin prinssi Albert Victorin opettajana. Stephenin tiedettiin vihanneen naisia ja kärsineen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kirjeet

Viiltäjän murhien aikana poliisi, sanomalehdet ja muut saivat satoja tapaukseen liittyviä kirjeitä.[89] Jotkut kirjeistä olivat hyvää tarkoittavia neuvoja tappajan kiinnisaamiseksi, mutta useimmat olivat hyödyttömiä.[90]

"Hyvä pomo"-kirje

Tappajan itsensä on väitetty kirjoittaneet satoja kirjeitä[91], ja kaikista kirjeistä tunnetaan parhaiten kolme: "Hyvä pomo" -kirje (engl. "Dear Boss"), "Hävytön Jacky" -postikortti (engl. "Saucy Jacky"), ja "Helvetistä" -kirje (engl. "From Hell").[92]

"Hyvä pomo" -kirje on päivätty 25. syyskuuta ja leimattu 27. syyskuuta 1888. Tuona päivänä sen vastaanotti Lontoon keskusuutistoimisto (engl. "Central News Agency"), mistä se toimitettiin edelleen Scotland Yardiin 29. syyskuuta 1888.[93] Aluksi sitä pidettiin huijauksena, mutta kun Eddowes löydettiin kolme päivää kirjeen postileiman jälkeen kuolleena ja toinen korva osittain leikattuna irti, kirjeen lupaus "leikata naisen korvat irti" herätti huomiota.[94] Tappaja oli kuitenkin ilmeisesti viiltänyt Eddowesin korvaa vahingossa surman aikana, eikä kirjeen kirjoittajan uhkaus lähettää korvat poliisille koskaan toteutunut.[95] Nimeä "Viiltäjä-Jack" käytettiin ensimmäisen kerran tässä kirjeessä allekirjoituksena, ja kirjeen julkaisemisen jälkeen se oli maailmanlaajuisesti pahamaineisena tunnettu nimi.[96] Useimmat seuraavista kirjeistä matkivat tämän ensimmäisen kirjeen sävyä.[97] Joidenkin lähteiden mukaan toisessa, 17. syyskuuta 1888 päivätyssä kirjeessä olisi ensimmäisen kerran käytetty Viiltäjä-Jackin nimeä, mutta useimmat asiantuntijat pitävät kirjettä uudempana väärennöksenä, joka on pantu poliisin arkistoihin 1900-luvulla kauan sen jälkeen, kun surmatyöt tehtiin.[98]

Tiedosto:SaucyJackPostcard.jpg
"Hävyttömän Jackyn" postikortti

"Hävytön Jacky" -postikortti on leimattu 1. lokakuuta, jolloin se vastaanotettiin keskusuutistoimistossa. Käsiala oli samantapaista kuin "Hyvä pomo" -kirjeessä.[99] Postikortissa mainitaan, että kaksi uhria tapettiin lähellä toisiaan, "tuplatapaus tällä kertaa", minkä ajateltiin viittaavan Striden ja Eddowesin murhiin.[100] Postikortti on väitetty postitetun ennen kuin tieto murhista oli julkinen, jolloin olisi epätodennäköistä, että pilailijalla olisi ollut tietoa rikoksesta[101], mutta kortti on leimattu yli 24 tuntia surmien jälkeen, jolloin toimittajat ja alueen asukkaat tunsivat jo surmien yksityiskohdat.[100]

"Kirje helvetistä" on kirjoitettu harakanvarpain ja vilisee kirjoitusvirheitä: "Helvetistä – Herra Lusk – sir lähetän teille puolikkaan munuisen jonka otin yhdeltä naiselta säilyin sen teille tosen palan paistoin ja soin se oli tosi mielusa Ehkä lähetän teille verisen veisen joka leikkasi sen irti jos vaan ootatte viel hetken – (allekirjoitus) Ottakaa kiinni jos saatte hera Lusk
"Helvetistä"-kirje

"Helvetistä"-kirje oli lähetetty naapurivartioston komitean johtaja George Luskille (engl. "Whitechapel Vigilance Committee") 16. lokakuuta 1888. Kirjeen käsiala ja tyyli on erilaista kuin "Hyvä pomo" -kirjeessä ja postikortissa.[102] Kirje tuli pienessä rasiassa, josta Lusk löysi puolikkaan munuaisen, joka oli säilötty etanoliin.[102] Tappaja oli vienyt Eddowesin vasemman munuaisen. Kirjeen kirjoittaja väitti paistaneensa ja syöneensä toisen munuaisen. Munuaisen tapauksesta ei ole yksimielisyyttä: toisten mielestä se kuului Eddowesille, kun taas toisten mukaan kyseessä oli vain sairas kepponen.[8][103] Munuaisen tutki tohtori Thomas Openshaw Lontoon sairaalasta. Openshaw oli sitä mieltä, että munuainen oli ihmisen vasen munuainen, mutta hän ei voinut päätellä munuaisen kantajan sukupuolta tai ikää.[104] Openshaw sai sittmmin kirjeen, jonka oli allekirjoittanut "Viiltäjä-Jack" ja joka tunnetaan Openshaw-kirjeenä.[105]

Scotland Yard julkaisi faksimilekopiot "Hyvä pomo" -kirjeestä ja postikortista 3. lokakuuta siinä toivossa, että joku tunnistaisi käsialan, mutta toivo osoittautui turhaksi.[106] Charles Warren selitti kirjeessään sisäasiainministeriön alivaltiosihteerille: "Luulen koko asian olevan huijausta, mutta meidän on pakko yrittää & varmistua kirjoittajan henkilöllisyydestä joka tapauksessa."[107] 7. lokakuuta 1888 George R. Sims esitti sunnuntailehdessä Sunday Referee tyrmäävän vihjeen, että kirjeen oli kirjoittanut toimittaja, jonka tavoitteena oli "nostaa sanomalehden levikki pilviin".[108] Poliisiviranomaiset väittivät myöhemmin selvittäneensä sen toimittajan henkilöllisyyden, joka oli kirjoittanut sekä "Hyvä pomo" -kirjeen että postikortin.[109] Ylikomisario John George Littlechild väitti kirjeessään George R. Simsille 23. syyskuuta 1913, että kyseinen toimittaja oli Tom Bullen.[110] Fred Best -niminen toimittaja ilmeisesti tunnusti vuonna 1931 kirjoittaneensa kirjeet "pitääkseen bisneksen hengissä".[111]

Media

Sanomalehdessä viitataan murhaajaan "Nahkaesiliinana", syyskuu 1888

Viiltäjän murhat merkitsivät muutosta siinä, miten toimittajat käsittelivät rikoksia.[16][112] Vaikkei ollutkaan historian ensimmäinen sarjamurhaaja, Viiltäjä-Jackin tapaus oli ensimmäinen, jota maailman lehdistö seurasi kiihkeästi.[16][112] 1850-luvun verouudistukset mahdollistivat halpojen ja laajalevikkisempien sanomalehtien julkaisun.[113] Myöhemmin viktoriaanisella aikakaudella nämä kasvoivat massojen sanomalehdiksi, joista halvimmat maksoivat vain puoli penniä, mukaan lukien monia suosittuja lehtiä kuten Illustrated Police News, jonka ansiosta Viiltäjä sai ennennäkemättömän paljon julkisuutta.[114]

Nicholsin murhan jälkeen syyskuussa Manchester Guardian raportoi: "Mitä tietoa poliisilla hallusaan onkin, he tuntuvat haluavan pitää tiedon salassa… Uskotaan, että heidän huomionsa on erityisesti kiinnittynyt … pahamaineiseen hahmoon, joka tunnetaan nimellä 'Nahkaesiliina'."[115] Toimittajat turhautuivat, kun poliisi ei halunnut paljastaa tutkimustensa yksityiskohtia yleisölle, ja turvautuivat sitten todenperäisyydeltään kyseenalaisten juttujen kirjoittamiseen.[16][116] Mielikuvituksellisia kuvauksia "Nahkaesiliinasta" esiintyi lehdistössä[117], mutta kilpailevat journalistit väheksyivät niitä "reportterien fantasian tarunomaisina tuotoksina".[118] John Pizer, paikallinen juutalainen joka valmisti nahkakenkiä, tunnettiin nimellä "Nahkaesiliina"[119], ja hänet pidätettiin, vaikka asiaa tutkiva komisario raportoi, että "tällä hetkellä häntä vastaan ei ole minkäänlaisia todisteita".[120] Hänet vapautettiin pian sen jälkeen, kun hänen alibinsa oli vahvistettu.[119]

"Hyvä pomo" -kirjeen julkaisemisen jälkeen "Viiltäjä-Jack" korvasi "Nahkaesiliinan" lehdistön ja yleisön tappajasta käyttämänä nimenä.[121] "Jack"-nimeä oli jo käytetty toisesta kuuluisasta lontoolaishyökkääjästä Jousijalka-Jackistä, jonka kerrottiin hyppäävän muurien yli uhriensa kimppuun ja katoavan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.[122] Tällaisen lempinimen keksimisestä ja käyttämisestä tuli lehdistön tapa, josta esimerkkejä ovat Bostonin kuristaja tai Viiltäjä-Jackin mukaan nimetyt "Düsseldorfin vampyyri"[123] (engl. "The Düsseldorf Ripper") tai "Yorkshiren viiltäjä"[124] tai "Rostovin hirviö"[125] (engl. "The Rostov Ripper"). Suurta huomiota herättänyt uutisointi yhdistettynä siihen, ettei ketään koskaan tuomittu murhista, on hämmentänyt tieteellistä tutkimusta ja luonut legendan, joka luo varjon myöhempien sarjamurhaajien ylle.[126]

Perintö

Viiltäjä-Jack kuvattuna haamuna Whitechapelissa ja yhteiskunnallisen laiminlyönnin ruumiillistumana Punch-lehdessä v. 1888

Murhien ja uhrien luonne kohdisti huomion East Endin köyhien asuinoloihin[127] ja lujitti yleisen mielipiteen täpötäysiä, epäsiistejä slummeja vastaan[128]. Murhia seuraavana kahtena vuosikymmenenä pahimmat slummialueet raivattiin ja hävitettiin[129], mutta kadut ja osa rakennuksista ovat yhä tallella, ja Viiltäjän legenda elää murhapaikkojen opastetuilla kävelykierroksilla.[130] Ainakin yksi uhreista, Mary Jane Kelly, oli tavannut käydä Ten Bells -nimisessä kapakassa Commercial Streetillä, ja siitä tuli kävelykierrosten kohde moniksi vuosiksi.[131]

Aikaiskertomusten ristiriitaisuuden ja epäluotettavuuden lisäksi oikean tappajan tunnistamista on vaikeuttanut oikeuslääketieteellisten todisteiden puute.[132] Säilyneiden kirjeiden DNA-analyysi ei vakuuta[133], ja käytettävissä olevaa materiaalia on käsitelty moneen otteeseen ja se on liian epäpuhdasta, jotta siitä voitaisiin saada merkittäviä tuloksia[134] Viiltäjä-Jackin surmista on ilmestynyt yli 100 tietokirjaa, mikä tekee siitä yhden eniten tutkituista tosielämän rikoksista.[85] Termin "ripperologia" kehitti Colin Wilson 1970-luvulla kuvaamaan niin ammattilaisten kuin amatöörienkin suorittamaa tapauksen tutkintaa.[135][136] Aikakauslehdet Ripperana, Ripperologist ja Ripper Notes julkaisevat tällaista tutkimusta.[137]

Viiltäjä-Jack esiintyy myös sadoissa fiktiivisissä teoksissa sekä teoksissa, jotka tasapainoilevat faktan ja fiktion välisellä rajalla, mukaan lukien Viiltäjän kirjeet ja ns. Viiltäjä-Jackin päiväkirja.[138] Viiltäjä on esiintynyt romaaneissa, novelleissa, runoissa, sarjakuvakirjoissa, peleissä, lauluissa, näytelmissä, oopperassa, televisiossa ja elokuvissa.

Heti murhien jälkeen ja myöhemmin "Viiltäjä-Jackistä tuli lasten mörkö"[139] Viiltäjän kuvaukset olivat usein aavemaisia tai hirviömäisiä. 1920- ja 1930-luvuilla hänet kuvattiin elokuvissa tavanomaisiin vaatteisiin pukeutuneena miehenä, jolla oli salaisuus ja joka saalisti pahaa aavistamattomia uhrejaan: tunnelmaa ja pahuutta korostettiin valaistuksella ja varjoilla.[140] 1960-luvulle tultaessa Viiltäjästä oli tullut "saalistajien eliitin symboli"[140], ja hänet kuvattiin silinterihatussa ja herrasmieheksi pukeutuneena. Koko yläluokasta tuli konna, kun Viiltäjän käytös oli vain yläluokan harjoittaman hyväksikäytön ilmentymä.[141] Viiltäjän kuvaan yhdistyi muista kauhutarinoista lainattuja symboleita, kuten Draculan viitta tai Viktor Frankensteinin elinten keruu.[142] Viiltäjästä kertova fiktio kattaa useita eri tyylilajeja aina Sherlock Holmes -tarinasta eroottiseen kauhuun.[143]

Toisin kuin monista vähemmän kuuluisista murhaajista Viiltäjä-Jackista ei ole vahakuvaa Madame Tussaudsin vahakabinetin kauhukammiossa: vahakabinetin politiikkana on, ettei siellä ole esillä vahanukkeja henkilöistä, joiden todellista ulkoasua ei tunneta.[144] Sen sijaan hänet esitetään varjona.[145] Vuonna 2006 Viiltäjä-Jack valittiin BBC History -lehden äänestyksessä kaikkien aikojen pahimmaksi britiksi.[146][147]

Katso myös

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Viiltäjä-Jack.

Viitteet

  1. ↑ Kershen, Anne J., "The Immigrant Community of Whitechapel at the Time of the Jack the Ripper Murders", teoksessa Werner, ss. 65–97; Vaughan, Laura, "Mapping the East End Labyrinth", teoksessa Werner, s. 225
  2. ↑ Life and Labour of the People in London, Lontoo, Macmillan, 1902–1903) (Charles Boothin online-arkisto, katsottu 5. elokuuta 2008.
  3. ↑ Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 1; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 28
  4. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 131–149; Evans and Rumbelow, ss. 38–42; Rumbelow, ss. 21–22
  5. ↑ Marriott, John, "The Imaginative Geography of the Whitechapel murders", teoksessa Werner, ss. 31–63
  6. ↑ Haggard, Robert F. (1993), "Jack the Ripper As the Threat of Outcast London", Essays in History, vol. 35, Corcoran Department of History at the University of Virginia
  7. ↑ Woods & Baddeley, s. 20
  8. ↑ a b c d e f The Enduring Mystery of Jack the Ripper London Metropolitan Police. Viitattu 31. tammikuuta 2010. englanti
  9. ↑ Cook, ss. 33–34; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 3
  10. ↑ Cook, s. 151
  11. ↑ a b c d Keppel, Robert D.; Weis, Joseph G.; Brown, Katherine M.; Welch, Kristen (2005), "The Jack the Ripper Murders: A Modus Operandi and Signature Analysis of the 1888–1891 Whitechapel Murders", Journal of Investigative Psychology and Offender Profiling, osa 2, ss. 1–21
  12. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 47–55
  13. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 27–28; Evans & Rumbelow, ss. 47–50; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 4–7
  14. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 28; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 4–7
  15. ↑ Esimerkiksi Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 155–156, siteeraa The Star-lehteä; ks. myös Cook, s. 62
  16. ↑ a b c d e Richard Davenport-Hines (2004), "Jack the Ripper (fl. 1888)", Oxford Dictionary of National Biography. Oxford University Press. Subscription required for online version.
  17. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 29–31; Evans & Rumbelow, ss. 47–50; Marriott, ss. 5–7
  18. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 51–55
  19. ↑ Evans and Rumbelow, ss. 51–55; Marriott, s. 13
  20. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 60–61; Rumbelow, ss. 24–27
  21. ↑ Rumbelow, s. 42
  22. ↑ Marriott, ss. 26–29; Rumbelow, s. 42
  23. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 153; Cook, s. 163; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 98; Marriott, ss. 59–75
  24. ↑ Cook, s. 157; Marriott, ss. 81–125
  25. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 176–184
  26. ↑ a b Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 193–194; Komisario Swansonin raportti 6. marraskuuta 1888, HO 144/221/A49301C, jota lainaavat Evans & Skinner, ss. 185–188
  27. ↑ Esim. Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 30; Rumbelow, s. 118
  28. ↑ Cook, s. 143; Fido, ss. 47–52; Sugden, s. 254
  29. ↑ Charles Warrenin kirje sisäasiainministeriölle 6. marraskuuta 1888, HO 144/221/A49301C, jota lainaavat Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 183–184
  30. ↑ e.g. Daily Telegraph 10. marraskuuta 1888, ks. Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 339–340
  31. ↑ Macnaghtenin muistiinpanot, ks. Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 584–587; Fido, s. 98
  32. ↑ Cook, s. 151; Woods & Baddeley, s. 85
  33. ↑ Macnaghtenin muistiinpanot, ks. Cook, s. 151; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 584–587 ja Rumbelow, s. 140
  34. ↑ a b c d e f Thomas Bondin kirje Robert Andersonille 10. marraskuuta 1888, HO 144/221/A49301C, ks. Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 360–362 ja Rumbelow, ss. 145–147
  35. ↑ Esim. Cook, ss. 156–159, 199
  36. ↑ Evans & Rumbelow, s. 260
  37. ↑ Haastattelu lehdessä East London Observer, 14. toukokuuta 1910, ks. Cook, ss. 179–180 ja Evans & Rumbelow, s. 239
  38. ↑ Marriott, ss. 231–234; Rumbelow, s. 157
  39. ↑ a b Evans & Rumbelow, ss. 245–246; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 422–439
  40. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 208–209; Rumbelow, s. 131
  41. ↑ Evans and Rumbelow, s. 209
  42. ↑ Marriott, s. 195
  43. ↑ Evans & Rumbelow, s. 210; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 480–515
  44. ↑ a b Evans & Rumbelow, ss. 218–222; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 551–568
  45. ↑ a b c Evans, Stewart P.; Connell, Nicholas (2000). The Man Who Hunted Jack the Ripper. ISBN 1902791053
  46. ↑ Fido, s. 15
  47. ↑ Nimeä "Fairy Fay" käytti ensimmäisen kerran Terrence Robinson lehdessä Reynold's News, 29. lokakuuta 1950 "koska parempaakaan nimeä ei ollut.
  48. ↑ Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 3
  49. ↑ a b Begg, Jack the Ripper: The Facts, ss. 21–25
  50. ↑ The Eastern Post and City Chronicle, 7. huhtikuuta 1888
  51. ↑ Beadle, William (2009), Jack the Ripper: Unmasked, Lontoo: John Blake, ISBN 9781844546886, s. 75
  52. ↑ Beadle, s. 77; Fido, s. 16
  53. ↑ Esim. East London Advertiser, 31. maaliskuuta 1888
  54. ↑ Beadle, s. 207
  55. ↑ Beadle, s. 207; Evans & Rumbelow, s. 202; Fido, s. 100
  56. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 142–144
  57. ↑ a b Gordon, R. Michael (2002), The Thames Torso Murders of Victorian London, Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, ISBN 9780786413485
  58. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 210–213
  59. ↑ Gordon, R. Michael (2003), The American Murders of Jack the Ripper, Santa Barbara, California: Greenwood Publishing, ISBN 9780275981556, ss. xxii, 190
  60. ↑ a b c Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 136
  61. ↑ a b c Vanderlinden, Wolf (2003–04). "The New York Affair", julkaistu Ripper Notesissa, ensimmäinen osa nrossa 16 (heinäkuu 2003); toinen osa nrossa 17 (tammikuu 2004) ja kolmas osa nrossa 19 (heinäkuu 2004), ISBN 0975912909
  62. ↑ a b David Canter (1994): Criminal Shadows: Inside the Mind of the Serial Killer, Lontoo, HarperCollins, ss. 12–13, ISBN 0002552159
  63. ↑ Ylikomisario Donald Swansonin raportti sisäasiainministeriölle 19. lokakuuta 1888, HO 144/221/A49301C, ks. Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 205; Evans & Rumbelow, s. 113; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 125
  64. ↑ Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 675
  65. ↑ Begg, s. 205; Evans & Rumbelow, ss. 84–85
  66. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 57
  67. ↑ e.g. Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 245–252
  68. ↑ Rumbelow, s. 274
  69. ↑ Komisario Donald Swansonin raportti sisäasiainministeriölle 19. lokakuuta 1888, HO 144/221/A49301C, ks. Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 206 ja Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 125
  70. ↑ Marriott, John, "The Imaginative Geography of the Whitechapel murders", teoksessa Werner, s. 48
  71. ↑ Rumbelow, s. 93; Daily Telegraph, 10. marraskuuta 1888, ks. Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 341
  72. ↑ Robert Anderson sisäasiainministeriölle 10. tammikuuta 1889, 144/221/A49301C ff. 235–6, ks. Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 399
  73. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 186–187; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, ss. 359–360
  74. ↑ Canter, ss. 5–6
  75. ↑ Woods & Baddeley, s. 38
  76. ↑ Ks. myös myöhemmät painokset Richard von Krafft-Ebingin teoksesta Psychopathia Sexualis, siteerattu esim. teoksessa Woods & Baddeley, s. 111
  77. ↑ Evans & Rumbelow, ss. 187–188, 261; Woods & Baddeley, ss. 121–122
  78. ↑ http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2009100610375435_ul.shtml
  79. ↑ Marriott, s. 205; Rumbelow, s. 263
  80. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 43
  81. ↑ Woods & Baddeley, ss. 111–114
  82. ↑ Begg, ss. x–xi; Marriott, ss. 205, 267–268; Rumbelow, ss. 209–244; Woods & Baddeley, s. 70
  83. ↑ Evans & Rumbelow, s. 261
  84. ↑ Esim. Frederick Abberline Pall Mall Gazette-lehdelle 31. maaliskuuta 1903, ks. Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 264
  85. ↑ a b Whiteway, Ken (2004). "A Guide to the Literature of Jack the Ripper", Canadian Law Library Review, osa 29, ss. 219–229
  86. ↑ Eddleston, ss. 195–244
  87. ↑ http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/Oliko%20Viilt%C3%A4j%C3%A4-Jack%20parturi/art-1288336771834.html
  88. ↑ http://www.jack-the-ripper-tour.com/thomas-cutbush.html
  89. ↑ Donald McCormick arveli niitä olleen "todennäköisesti vähintään 2 000" (ks. Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 180). Illustrated Police News -lehdessä todettiin 20. lokakuuta 1888, että poliisi oli tutkinut noin 700 kirjettä (ks. Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 199). Yli 300 kirjettä on säilynyt arkistossa (Corporation of London Records Office), ks. Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 149).
  90. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 165; Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 105; Rumbelow, ss. 105–116
  91. ↑ Yli 200 kirjettä on tallessa Public Record Officessa (ks. Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, ss. 8, 180).
  92. ↑ Fido, ss. 6–10; Marriott, ss. 219.
  93. ↑ Cook, ss. 76–77; Evans & Rumbelow, s. 137; Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, ss. 16–18; Woods & Baddeley, ss. 48–49
  94. ↑ Cook, ss. 78–79; Marriott, s. 221
  95. ↑ Cook, s. 79; Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 179; Marriott, s. 221
  96. ↑ Cook, ss. 77–78; Evans & Rumbelow, s. 140; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 193; Fido, s. 7.
  97. ↑ Cook, s. 87; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 652.
  98. ↑ Marriott, s. 223
  99. ↑ Marriott, ss. 219–222
  100. ↑ a b Cook, ss. 79–80; Fido, ss. 8–9; Marriott, ss. 219–222; Rumbelow, s. 123
  101. ↑ Esim. Cullen, Tom (1965), Autumn of Terror, London: The Bodley Head, s. 103.
  102. ↑ a b Evans & Rumbelow, s. 170; Fido, ss. 78–80
  103. ↑ Wolf, Gunter (2008). "A kidney from hell? A nephrological view of the Whitechapel murders in 1888". Nephrology Dialysis Transplantation vol. 23, s. 3343–3349 (Subscription required).
  104. ↑ Cook, s. 146; Fido, s. 78.
  105. ↑ Jack the Ripper 'letter' made public, BBC, 19. huhtikuuta 2001, katsottu 2. tammikuuta 2010.
  106. ↑ Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 32–33.
  107. ↑ Charles Warrenin kirje Godfrey Lushingtonille 10. lokakuuta 1888, Metropolitan Police Archive MEPO 1/48, ks. esim. Cook, s. 78; Evans & Rumbelow, s. 140 sekä Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 43.
  108. ↑ Ks. Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 41, 52 sekä Woods & Baddeley, s. 54.
  109. ↑ Cook, ss. 94–95; Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters From Hell, s. 45–48; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 624–633; Marriott, s. 219–222; Rumbelow, s. 121–122
  110. ↑ Ks. Cook, ss. 96–97; Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 49; Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 193; sekä Marriott, s. 254
  111. ↑ Professori Francis E. Camps, elokuu 1966, "More on Jack the Ripper", Crime and Detection, ks. Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 51–52.
  112. ↑ a b Woods & Baddeley, ss. 20, 52
  113. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 208
  114. ↑ Curtis, L. Perry, Jr. (2001), Jack the Ripper and the London Press. Yale University Press. ISBN 0300088728
  115. ↑ Manchester Guardian, 6. syyskuuta 1888, ks. Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 98
  116. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 214
  117. ↑ Esim. Manchester Guardian, 10. syyskuuta 1888 ja Austin Statesman 5. syyskuuta 1888, ks. Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 98–99; The Star, 5. syyskuuta 1888, ks. Evans & Rumbelow, s. 80
  118. ↑ Leytonstone Express and Independent, 8. syyskuuta 1888, ks. Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 99
  119. ↑ a b Esim. Marriott, s. 251; Rumbelow, s. 49
  120. ↑ CID:n J-divisioonan komisario Joseph Helson, Suur-Lontoon poliisin arkisto, MEPO 3/140 ff. 235–8, ks. Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 99 sekä Evans & Skinner, The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 24
  121. ↑ Evans & Skinner, Jack the Ripper: Letters from Hell, ss. 13, 86; Fido, s. 7
  122. ↑ Peter Ackroyd, "Introduction", teoksessa Werner, s. 10; Rivett & Whitehead, s. 11
  123. ↑ Rumbelow, ss. 312-330 sekä Woods & Baddeley, ss. 218-222
  124. ↑ Cook, s. 192; Marriott ss. 330, 351; Woods & Baddeley, ss. 57-59
  125. ↑ Rumbelow, s. 298; Woods & Baddeley, ss. 226-228
  126. ↑ John Marriott, "The Imaginative Geography of the Whitechapel murders", teoksessa Werner, s. 54
  127. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, ss. 1–2; Rivett & Whitehead, s. 15
  128. ↑ Cook, ss. 139–141; Vaughan, Laura, "Mapping the East End Labyrinth", teoksessa Werner, ss. 236–237
  129. ↑ Dennis, Richard, "Common Lodgings and 'Furnished Rooms': Housing in 1880s Whitechapel", teoksessa Werner, ss. 177–179
  130. ↑ Rumbelow, s. xv; Woods & Baddeley, s. 136
  131. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 19
  132. ↑ Cook, s. 31
  133. ↑ Marks, Kathy, 18. toukokuuta 2006, "Was Jack the Ripper a Woman?" The Independent, katsottu 5. toukokuuta 2009
  134. ↑ Meikle, s. 197; Rumbelow, s. 246
  135. ↑ Woods & Baddeley, ss. 70, 124
  136. ↑ Stewart P. Evans: "Ripperology, A Term Coined By..." huhtikuu 200320080321211934. Ripper Notes. Viitattu 13. kesäkuuta 2010. englanti
  137. ↑ Creaton, Heather (May 2003) "Recent Scholarship on Jack the Ripper and the Victorian Media", Reviews in History, nro 333, Institute of Historical Research, katsottu 28. tammikuuta 2010
  138. ↑ Begg, Jack the Ripper: The Definitive History, s. 299; Marriott, ss. 272–277; Rumbelow, ss. 251–253
  139. ↑ Walter Dew (1938), I Caught Crippen, London: Blackie and Son, s. 126, ks. esim. Begg, s. 198
  140. ↑ a b Bloom, Clive, "Jack the Ripper – A Legacy in Pictures", teoksessa Werner, s. 251
  141. ↑ Woods & Baddeley, s. 150
  142. ↑ Bloom, Clive, "Jack the Ripper – A Legacy in Pictures", teoksessa Werner, ss. 252–253
  143. ↑ Bloom, Clive, "Jack the Ripper – A Legacy in Pictures", teoksessa Werner, ss. 255–260
  144. ↑ Chapman, Pauline (1984): Madame Tussaud's Chamber of Horrors. London, Constable, s. 96
  145. ↑ Warwick, Alexandra (2006): "The Scene of the Crime: Inventing the Serial Killer", Social and Legal Studies, vol. 15, ss. 552–569
  146. ↑ "Jack the Ripper is 'worst Briton'", 31. tammikuuta 2006, BBC, katsottu 4. joulukuuta 2009
  147. ↑ Woods & Baddeley, s. 176

Lähteet

  • Begg, Paul (2003): Jack the Ripper: The Definitive History. Lontoo, Pearson Education. ISBN 058250631X
  • Begg, Paul (2006): Jack the Ripper: The Facts. Anova Books. ISBN 1861056877
  • Cook, Andrew (2009): Jack the Ripper. Stroud, Gloucestershire: Amberley Publishing. ISBN 9781848683273
  • Curtis, Lewis Perry (2001): Jack The Ripper & The London Press. Yale University Press. ISBN 0300088728
  • Eddleston, John J. (2002): Jack the Ripper: An Encyclopedia. Lontoo, Metro Books. ISBN 1843580462
  • Evans, Stewart P. & Rumbelow, Donald (2006): Jack the Ripper: Scotland Yard Investigates. Stroud, Gloucestershire, Sutton Publishing. ISBN 0750942282
  • Evans, Stewart P. & Skinner, Keith (2000). The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook: An Illustrated Encyclopedia. Lontoo, Constable and Robinson. ISBN 1841192252
  • Evans, Stewart P. & Skinner, Keith (2001). Jack the Ripper: Letters from Hell. Stroud, Gloucestershire, Sutton Publishing. ISBN 0750925493
  • Fido, Martin (1987): The Crimes, Detection and Death of Jack the Ripper, Lontoo, Weidenfeld and Nicolson, ISBN 0297791362
  • Marriott, Trevor (2005): Jack the Ripper: The 21st Century Investigation. Lontoo, John Blake. ISBN 1844541037
  • Meikle, Denis (2002): Jack the Ripper: The Murders and the Movies. Richmond, Surrey, Reynolds and Hearn Ltd. ISBN 1903111323
  • Rivett, Miriam & Whitehead, Mark (2006): Jack the Ripper. Harpenden, Hertfordshire, Pocket Essentials. ISBN 9781904048695
  • Rumbelow, Donald (2004): The Complete Jack the Ripper. Fully Revised and Updated. Penguin Books. ISBN 9780140173956
  • Sugden, Philip (2002): The Complete History of Jack the Ripper. Carroll & Graf Publishers. ISBN 0786702761
  • Werner, Alex (toim., 2008): Jack the Ripper and the East End. Lontoo, Chatto & Windus. ISBN 9780701182472
  • Woods, Paul & Baddeley, Gavin (2009): Saucy Jack: The Elusive Ripper. Hersham, Surrey, Ian Allan Publishing. ISBN 9780711034105

Kirjallisuutta

Malline:Link FA Malline:Link FA

Malline:Link FA

Malline:Link GA

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viiltäjä-Jack&oldid=10266725”