Suomalainen tieteiskirjallisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomalainen tieteiskirjallisuus syntyi 1800-luvun lopulla. Varhaiset tieteiskertomukset olivat kuvitelmia tulevaisuudesta ja yhteiskunnallisia utopioita.[1][2] Itsenäistymisen jälkeen ilmestyi useita teoksia, joiden voi sanoa edustavan Euroopassa 1800-luvun loppupuolelta asti yleistä tulevaisuuden sota -lajityyppiä. Sotakuvaukset olivat rauhanaatetta edustavia varoituksia kuten Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) tai Suur-Suomi-aatteen mukaisia utopioita kuten Aarno Karimon Kohtalon kolmas hetki (1926). Muun muassa jännitysromaaneissa esiteltiin tulevaisuuden keksintöjä, aika- ja avaruusmatkoja, esimerkkeinä H. R. Hallin ja Marton Taigan teokset.[1] 1940-luvulla ilmestyi Outsiderin viihteellisiä Atorox-seikkailuja. Robotti Atoroxin mukaan on myöhemmin nimetty suomalaisten tieteisnovellien palkinto. 1940-luvun lopulta alkaen tieteiskirjallisuus oli yleisimmin nuortenkirjallisuutta.

Vuonna 1968 ilmestyi Erkki Ahosen Paikka nimeltä Plaston, joka oli ensimmäinen vakava aikuisten tieteisromaani pitkään aikaan. 1970-luvun romaaneissaan Ahonen pohti ihmisen ja tekniikan suhdetta muuttuvassa yhteiskunnassa. Romaanikirjailijana hän ei kuitenkaan saanut heti seuraajia.[3] 1970- ja 1980-luvulla ilmestyneissä yksittäisissä tieteisromaaneissa näkyi maailmanpoliittinen jännite ja huoli ympäristön tuhoutumisesta.[1]

Suomalainen science fiction -fandom järjestäytyi 1970-luvun lopulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa harrastajalehdet alkoivat julkaista tieteisnovelleja. Suomen tieteiskirjoittajat perustettiin 1983. Lehtien piirissä kehittyi kirjoittajapolvi, joka alkoi julkaista myös tieteisromaaneja etenkin 1990-luvulta alkaen.[1][4] Tunnettuja tieteiskirjailijoita ovat muun muassa Risto Isomäki ja Hannu Rajaniemi[5]. Tieteiskirjallisuutta ovat kirjoittaneet myös Johanna Sinisalo, Leena Krohn, Maarit Verronen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tero Niemi ja Anne Salminen, Anne Leinonen sekä J. Pekka Mäkelä.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen tulevaisuudenkuvitelma on ollut Zachris Topeliuksen keskenjäänyt jatkokertomus Simeon Levis resa till Finland (Helsingfors Tidningar 1860). 1800-luvun lopulla julkaistiin paljon kertomuksia, joissa kuvailtiin tulevaisuuden Suomea lähinnä kahden kysymyksen kannalta: naisen aseman ja kielipolitiikan. Suomea itsenäisenä maana ei uskallettu kuvata kuin rivien välissä.[6]

Alba Ödegård siirsi tapahtumaympäristön kertomuksessaan I Zululandet efter sjuhundratjugofem år (1880) ajallisesti ja paikallisesti kauas. Paikkana on tulevaisuuden Zulumaa ja aiheena kielipolitiikka. Sulo M. Hytösen puhdasverinen utopia Uni ilmestyi 1906.[6]

Vuonna 1912 lastenkirjailija Arvid Lydecken julkaisi kokoelman Tähtimaailmassa seikkailuja, jonka pitkä novelli tai ehkä jo romaani ”Tähtien tarhoissa” oli saanut vaikutteita H. G. Wellsin teoksesta Ensimmäiset ihmiset kuussa (suom. 1907).[7] Vuonna 1917 ilmestynyt tuntemattoman kirjoittajan ruotsinkielinen novelli Lösningen ('Ratkaisu') on laadultaan mustaa huumoria ja kuvaa hajoavaa Suomen kansaa.[6]

Maailmansotien välillä ilmestyi Suur-Suomi-scifiksi ja jääkäriscifiksi nimettyyn kirjallisuudenlajiin luettavia tekstejä.[6] Siihen kuuluu kuvauksia tulevaisuuden sodista ja niihin liittyvistä teknisistä keksinnöistä. Utopioiden kirjoittamiseen vaikutti pelko kommunismin leviämisestä.[8] Myös nuorisoromaaneissa keksittiin uudenlaisia kulkuneuvoja ja ihmepolttoaineita 1950-luvulle saakka.[9]

Vuonna 1935 Sigurd Wettenhovi-Aspa julkaisi teoksen The Diamondking of Sahara, joka ei ole ilmestynyt suomeksi.[10]

Aikakauden sotaisuus heijastui 1940-luvun viihdekirjallisuudessa esimerkiksi ydinsodan uhkana. Pojille suunnatuissa seikkailusarjoissa näkyi tuolloin alkanut ufo-muoti. 1950-luvulla tieteiskirjallisuuden käsite tuli tunnetuksi, kun aikaisemmin oli ollut yksittäisiä kuvitelmia ja seikkailuja.[1] 1950-luvulla ilmestyi suomeksi Ray Bradburyn Marsin aikakirjat ja Tammi julkaisi jonkin aikaa Raketti-käännösromaanisarjaa nuorille. Otava järjesti kirjoituskilpailun Seikkailuja tieteen maailmassa, jonka voitti Armas J. Pulla teoksella Lentävä lautanen sieppasi pojat. Kilpailun tuloksena 1950-luvun lopulla ilmestyi runsaasti nuorten tieteisromaaneja.[4] Vuonna 1955 ilmestyi Mitä missä milloin -kirjassa laaja ja asiantunteva lajityypin esittely aina antiikin kirjallisuudesta saakka.[11] 1960-luvun alussa tieteisromaanien julkaisu tyrehtyi.[12]

Ennen 1960-lukua anglosaksisen science fictionin tuntemus oli Suomessa vähäistä.[13] 1980-luvun ainoita huomionarvoisia tieteisromaaneja oli Jukka Pakkasen Auruksen tapaus (1980).[4] Kirjailija ei tosin itse pitänyt teosta tieteiskirjallisuutena.[14]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ijäs, Jyrki: Suomalainen tieteiskirjallisuus. Teoksessa Hinkkanen, Juhani & Ekholm, Kai (toim.): Science fiction. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1990. ISBN 951-692-217-1.
  • Sisättö, Vesa: Tieteis- ja fantasiakirjallisuus Suomessa. Teoksessa Sisättö, Vesa & Jerrman, Toni (toim.): Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita, s. 13–18. Helsinki: BTJ, 2006. ISBN 951-692-617-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Sisättö 2006.
  2. Ijäs 1990.
  3. Ijäs 1990.
  4. a b c Ijäs 1990, s. 12.
  5. Soikkeli, Markku: Uusin suomalainen kirjallisuus: Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden murros (PDF) 2012. Tampereen yliopisto. Viitattu 22.12.2012.
  6. a b c d Vesa Sisättö: Suomen tulevaisuus. Helsingin Sanomat, 1.12.2017, s. C 2–3.
  7. Ijäs 1990, s. 14.
  8. Ijäs 1990, s. 15.
  9. Ijäs 1990, s. 15.
  10. Ijäs 1990, s. 11.
  11. Koponen, Jari: Politiikkaa ja kuolemansäteitä. Yliopisto, 1995, nro 20, s. 24–26. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.7.2009.
  12. Ijäs 1990, s. 30.
  13. Ijäs 1990, s. 24.
  14. Ijäs 1990, s. 35.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]