Saksan 6. panssaridivisioona
| 6. panssaridivisioona | |
|---|---|
 divisioonan tunnus |
|
| Toiminnassa | 1937–1945 |
| Valtio | Malline:Natsi-Saksa (1935–1945) |
| Puolustushaarat |
 Maavoimat |
| Aselajit | Panssarijoukot |
| Sodat ja taistelut | Toinen maailmansota |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia |
Erich Hoepner Friedrich-Wilhelm von Loeper Werner Kempf Franz Landgraf Wilhelm Ritter von Thoma Erhard Raus Walther von Hünersdorff Rudolf Freiherr von Waldenfels |
Saksan 6. panssaridivisioona (saks. 6. Panzer-Division) oli Saksan maavoimien panssariyhtymä, joka osallistui toiseen maailmansotaan. Sen edeltäjä mekanisoitu 1. kevyt prikaati perustettiin lokakuussa 1937 kopioitaessa Ranskan kevyen mekanisoidun divisioonan kokoonpano. Uusi yksikkötyyppi oli suunniteltu armeijatason tiedustelu- ja varmistustehtäviin, jotka aiemmin olivat olleet ratsuväen vastuulla. Vuonna 1938 prikaati laajennettiin 1. kevyeksi divisioonaksi, joka osallistui sotatoimiin Puolassa. Divisioonasta muodostettiin lokakuussa 1939 sotatoimien päätyttyä 6. panssaridivisioona, koska kevyttä divisioonaa ei pidetty tehtäviinsä sopivana organisaationa.
Divisioona osallistui vuonna 1940 länsirintaman sotatoimiin Ranskassa, mistä se siirrettiin vuoden lopulla itään. Se hyökkäsi kesäkuussa 1941 Neuvostoliittoon osana Pohjoista armeijaryhmää ja divisioona taisteli Leningradin porteille ennen siirtoaan Keskustan armeijaryhmään. Se osallistui Moskovan ja Rževin-Vjazman taisteluihin. Toukokuussa 1942 divisioona vedettiin lepoon ja täydennettäväksi Ranskaan, mistä se palasi itärintamalle Etelän armeijaryhmään. Divisioona osallistui Stalingradin piiritysrenkaan murtamisyritykseen ja sen jälkeen operaatio zitadelleen. Sotaonnen käännyttyä divisioona osallistui vetäytymistaisteluihin Ukrainassa, Unkarissa ja Itävallassa ennen antautumistaan toukokuussa 1945.
1. kevyt prikaati[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1. kevyt prikaati (saks. 1. leichte-Brigade) perustettiin Wuppertalissa 12. lokakuuta 1937 ensimmäisenä komentajanaan Erich Hoepner. Yksikön tehtäviin kuuluivat tiedustelu vihollislinjojen takana, vihollisen tiedusteluosastojen ja etujoukkojen tuhoaminen armeijan alaisuudessa, etulinjan ja sivustojen turvaaminen, ryhmittymisen turvaaminen, rintaman aukkojen sulkeminen, toimiminen liikkuvana reservinä ja vihollisen takaa-ajo. Prikaati oli Saksan maavoimien versio Ranskan asevoimien mekanisoidusta kevyestä divisioonasta (ransk. Division legere mechanique). Prikaatin rungon muodostivat esikunta ja nelipataljoonainen kiväärirykmentti 4, jonka esikunta oli Iserlohnissa ja pataljoonat Kölnissä, Wuppertalissa ja Iserlohnissa. Lisäksi prikaatiin kuuluivat tiedustelurykmentti 6 Münsterissä ja siihen kuuluneet tiedustelupataljoona 6 Krefeldissä ja tiedustelupataljoona 8 Münsterissä, Wuppertaliin sijoitettu kaksipataljoonainen motorisoitu tykistörykmentti 76, panssaripataljoona 65 Iserlohnissa, panssarintorjuntapataljoona 41, motorisoitu pioneeripataljoona 57 Höxterissä, viestipataljoona 82 Wuppertalissa ja prikaatinviestikeskus esikunnan yhteydessä. Sotaharjoituksissa huomattiin kuitenkin ongelmia, sillä prikaati oli suurikokoinen sen komentorakenteeseen nähden.[1]
1. kevyt divisioona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maavoimien esikunta antoi 22. maaliskuuta 1938 määräykseen muuttaa prikaatin divisioonaksi[2] Prikaatista muodostettiin 10. marraskuuta 1938 1. kevyt divisioona (saks. 1. leichte-Division), jonka henkilöstö muodostui Westfalenin ja Reininmaan alueiden miehistä. Siihen kuuluivat aluksi nelipataljoonainen 4. mekanisoitu ratsuväkirykmentti, jonka pataljoonat oli sijoitettu Iserlohniin ja Wuppertaliin, ja Paderbornissa oli 11. panssarirykmentti. Divisioonaan kuulunut 6. tiedustelupataljoona oli Krefeldissä ja 76. motorisoidun kenttätykistörykmentin kasarmit olivat Wuppertalissa ja Sennen harjoitusalueella, 41. panssarintorjuntapataljoona oli Iserlohnissa ja 57. pioneeripataljoona Mülheimissa.[3]
Pian perustamisen jälkeen Erich Hoepner siirtyi XVI armeijakunnan komentajaksi, ja hänen tilalleen tuli kenraaliluutnantti Friedrich-Wilhelm von Loeper. Divisioona osallistui lokakuussa 1938 Sudeettialueen ja huhtikuussa 1939 Tšekkoslovakian miehitykseen, mitä varten sille luovutettiin täydennyksenä 65. panssaripataljoona. Mekanisoidun ratsuväkirykmentin IV pataljoonasta muodostettiin 1. huhtikuuta 1939 6. moottoripyöräpataljoona. Pian Škodan tehtaiden haltuunoton jälkeen divisioonan panssariyksiköt vastaanottivat noin 130 tšekkiläisvalmisteista panssarivaunua.[4]
Divisioona osallistui Puolan offensiiviin syyskuussa 1939, jolloin divisioona osallistui taistelutoimiin Puolan eteläosissa. Sotatoimien päätyttyä toteutetussa uudelleen järjestelyssä divisioonasta muodostettiin 18. lokakuuta 6. panssaridivisioona. Sen viimeiseksi komentajaksi ennen muutosta tuli kenraali Werner Kempf.[5]
6. panssaridivisioona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Divisioonan nimenmuutos vahvistettiin 18. lokakuuta, jolloin siihen kuuluivat vastaperustettu 4. ja 114. kiväärirykmentin sekä 6. moottoripyöräpataljoonan muodostama 6. kivääriprikaati, 11. panssarirykmentti, 65. panssaripataljoona, 76 kenttätykistörykmentti sekä divisioonajoukkoja. Vaikka divisioona oli vahvuudeltaan pienempi kuin aiemmin perustetut divisioonat ja se oli varustettu tšekkiläisvalmisteisilla 35 (t) -vaunuilla, divisioona täytti hyvin tehtävänsä länsirintamalla.[6]
Ranskan valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Divisioona osallistui Ranskan valtaamiseen kesällä 1940. Se taisteli tiensä läpi Belgian, vyöryi yli Maasin ja osallistui kilpajuoksuun Englannin kanaalille. Divisioona eteni yhdeksässä päivässä 350 kilometriä ja hajotti sekä vangitsi brittiläisen 145. jalkaväkiprikaatin Kasselissa. Divisioona osallistui Flanderin valtaukseen sekä sen jälkeiseen etenemiseen kohti etelää Aisnelta aina Sveitsin rajalle. Taisteluiden päätyttyä yhtymä palasi Saksaan, jossa se luovutti henkilöstöä perustettavaan 16. panssaridivisioonaan. Saman aikaisesti se vastaanotti 60. jalkaväkidivisioonan 243. kiväärirykmentin, jolla täydennettiin 114. kiväärirykmenttiä ja divisioonan kenttätykistörykmenttiin perustettiin kolmas patteristo. Täydennyksen jälkeen divisioonalla oli 239 panssarivaunua, joista ainoastaan 12 oli PzKw III -vaunuja.[6]
Operaatio Barbarossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syyskuussa 1940 divisioona lähetettiin Itä-Preussiin ja lopulta Puolaan. Divisioona ylitti operaatio Barbarossan alkaessa pohjoisen armeijaryhmän 4. panssariryhmän mukana Neuvostoliiton rajan 22. kesäkuuta 1941. Se mursi Stalin-linjan ja ylitti Väinäjoen. Divisioona taisteli Ostrovissa, jonka jälkeen se edettyään kolmessa viikossa 800 kilometriä ylitti Laukaanjoen. Maavoimien esikunta keskeytti divisioonan etenemisen, jotta huolto ja jalkaväki saavuttaisi kärjen. Divisioona sai luvan jatkaa etenemistään kohti Leningradia vasta elokuussa, jolloin Neuvostoliitto oli saanut joukkonsa järjestettyä puolustukseen.[6]
Divisioona valtasi 9. syyskuuta Leningradin lounaispuolella Tuutarin mäet, ja se ilmoitti meren ja kaupungin olevan näköpiirissä. Divisioona siirrettiin lokakuussa keskustan armeijaryhmään, jonka mukana se osallistui yritykseen vallata Moskova. Divisioona osallistui Vjazman, Tverin, Klinin ja Moskovan taisteluihin. Kovassa pakkasessa divisioonan vaunuissa käytetyt pneumaattiset jouset, jarrut ja ohjausjärjestelmät rikkoutuivat.[7]
Talvihyökkäys 1941–1942[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton talvihyökkäys alkoi 6. joulukuuta ja kovissa taisteluissa divisioona menetti kaikki vaununsa neljässä päivässä. Vuoden 1941 loppuun mennessä divisioona oli menettänyt käytännössä kaikki moottoriajoneuvonsa joko tuhoutuneina tai hylättyinä, joten panssarirykmentistä muodostettiin jalkaväkipataljoona. Divisioona pysyi etulinjassa ja turvasi tärkeän Ržev-Vjazma tien, joka oli 9. armeijan huoltotie. Tammikuun lopulla 1942 divisioonan taisteluvahvuus oli laskenut alle tuhanteen mieheen ja kolmeen tykkiin. Divisioona aloitti harhailijoilla ja lakkautetuista huoltoyksiköistä saaduilla miehillä täydennettynä hyökkäyksen, jonka aikana työnsi neuvostojoukot 20 kilometriä taaksepäin tiestä ja valtasi yli 80 kylää.[8]
Täydennettävänä ja uudelleen organisoitavana Ranskassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton joukkojen toiminta rauhoittui rintamalla maaliskuussa 1942 ja huhtikuussa divisioona siirrettiin Luoteis-Ranskaan. Sen kovia kokeneet miehet saivat loman ja divisioonaa täydennettiin tuhansilla miehillä, joten se käytännössä muodostettiin uudelleen. 11. panssarirykmentti supistettiin kaksipataljoonaiseksi, mutta sen kalustoksi vastaanotettiin 160 kappaletta PzKw III -vaunuja, joissa oli pitkä 50 millimetrin tykki. Saman aikaisesti 65. panssaripataljoona lakkautettiin ja miehistö siirtyi panssarirykmentin pataljooniin. Lisäksi 6. kivääriprikaatin esikunta hajotettiin. Divisioonaan siirrettiin 22. panssaridivisioonan jäänteet.[9]
Divisioonaan kuului uudelleenjärjestelyjen päätyttyä kaksipataljoonaiset 4. ja 114. panssarikrenatöörirykmentit, kaksipataljoonainen 11. panssarirykmentti ja kolme patteriston 76. panssaritykistörykmentti. Lisäksi siihen liitettiin 298. armeijan ilmatorjuntapatteristo ja 41. panssarintorjuntapatteristo. 6. moottoripyöräpataljoona liitettiin 57. tiedustelupataljoonaan, josta muodostettiin tiedusteluajoneuvoin ja panssaroiduin puolitelavaunuin varustettu 6. panssaritiedustelupataljoona. 76. panssaritykistörykmentin kaksi pataljoona oli varustettu kumpikin kahdellatoista 105 millimetrin haupitsilla ja kolmas patteristo kahdellatoista 150 millimetrin haupitsilla. Kaikki tykit olivat kuorma-autovetoisia, koska rykmentille ei ollut mahdollisuutta luovuttaa telatykkejä ennen seuraavaa kevättä.[9]
Liittoutuneiden noustessa maihin Pohjois-Afrikassa divisioona siirrettiin Etelä-Ranskaan. Saman aikaisesti itärintaman eteläosien puolustus romahti ja 6. armeija joutui saarroksiin Stalingradissa.[10]
Itärintamalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Divisioonan joukkojen pettymykseksi Etelä-Ranskaan matkanneiden junien määränpääksi vaihdettiin itärintama, jossa divisioona sijoitettiin Stalingradin piiritysrenkaan murtamiseksi suunnitellun hyökkäyksen kärkeen. Kotelnikovon taistelussa divisioona tuhosi panssari- ja ratsuväkiyksiköistä kootun prikaatin, jossa oli mukana myös kamelein varustettu rykmentti. 11. panssariprikaati loi sillanpään Myžkovan taakse huolimatta neuvostojoukkojen sitkeästä vastarinnasta. Hyökkäys kohti Stalingradia kuitenkin pysähtyi 40 kilometriä kaupungin eteläpuolella Bolvassiljevkassa. Divisioonaa uhkasi saarrostus ja se joutui vetäytymään 23. joulukuuta. Se menetti hyökkäyksessä yli puolet panssarivaunuistaan.[10]
Volgalta vetäydyttyään divisioona osallistui vetäytymiseen Donilta, taisteli Donetskissa ja Harkovan vastahyökkäyksessä, jossa se muodosti saartavan siiven II SS-panssariarmeijakunnan muodostaessa toisen siiven. Harkova saatiin saarrettua 14. maaliskuuta 1943. Kuukautta myöhemmin 11. panssarirykmentin I pataljoona lähetettiin Saksaan uudelleen varustettavaksi PzKw V Panther -vaunuilla, jolloin rykmenttiin jäi vain vajaa pääosin PzKw IV -vaunuin varustettu pataljoona. Saksaan lähetetty pataljoona palasi rykmenttiin vasta reilun puolentoista vuoden päästä.[10]
Divisioona määrättiin operaatio zitadelleen, ja se oli siten mukana Kurskin taisteluissa, Belgorodissa ja neljännessä Harkovan taistelussa, jossa divisioona puolusti kaupunkia kymmenen päivää huolimatta neuvostojoukkojen suuresta ylivoimasta. Kaupungista vetäytyessään 23. elokuuta divisioona ilmoitti tuhonneensa 1 500. neuvostopanssarivaununsa. Kykenemättä pysäyttämään neuvostojoukkojen etenemistä Dneprillä divisioona vetäytyi Etelän armeijaryhmän mukana länteen. Erich von Manstein lähetti vetäytymisen aikana divisioonan tueksi 503. raskaan panssaripataljoonan, jolla oli 34 Tiikeri-panssarivaunua, sekä 23. panssarirykmentin II pataljoonan, jolla oli 47 Panther-panssarivaunua. Vahvistuksena saaduista pataljoonista ja 11. panssarirykmentin II pataljoonista muodostettiin 11. panssarirykmentin komentajan eversti Franz Bäken johtama Raskas panssarirykmentti Bäke.[10]
Divisioona aloitti helmikuussa 1944 vastahyökkäyksen, jossa se tuhosi 268 neuvostopanssaria ja 156 tykkiä. Muutama päivä myöhemmin Bäke johti Tšerkasyn pelastusyritystä, jolloin divisioona sai saarrostuksesta vapaaksi puolet sinne jääneistä. Divisioona jatkoi tämän jälkeen taistellen vetäytymistään halki Ukrainan. Kuukautta myöhemmin divisioonan taistellessa Ternopilissa joutui puna-armeijan etelämpänä tekemän läpimurron seurauksena koko 1. panssariarmeija, johon kuului 6. panssaridivisioonan lisäksi 17 divisioonaa, saarroksiin Kamjanets-Podilskyin alueella. Baaken käskettiin kärkeen yritettäessä ulosmurtautumista. Hyökkäys onnistui, ja se kohtasi saksalaisten etulinjan 7. huhtikuuta 1944 lähellä Butšatšia. Tappioista ja joukkojen uupumuksesta huolimatta divisioona pysyi etulinjassa pyrittäessä vakauttamaan puolustus Galitsiassa.[11]
Uudelleenorganisointi Saksassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taisteluiden rauhoittuessa divisioona vedettiin toukokuussa Ternopiliin ja edelleen Saksaan, jossa se uudelleenorganisoitiin tyypin 44 panssaridivisioonaksi määrävahvuuden laskiessa 2000 miestä. Samoin se joutui luopumaan siihen liitetyistä Tiikeri- ja Panther-yksiköistä ja sille jäävien panssariyksiköiden vaunuvahvuus laski 22:sta 17:ään. Esikunta ja 114. panssarikrenatöörirykmentin II pataljoona varustettiin kuljetuspanssarivaunuin, mutta rykmentin I pataljoona jäi kuitenkin motorisoiduksi. Rykmentti muodosti lisäksi epävirallisen III pataljoonan, joka koostui vapaaehtoisista kasakoista.[12]
Puola, Unkari ja Itävalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostojoukkojen saarrettua osia 4. ja 9. armeijoista Babruiskissa ja Minskissä divisioona palautettiin kiireesti rintamalle Keskustan armeijaryhmän tueksi. Neuvostojoukkojen lähestyessä Itämerta 3. panssariarmeija oli jäämässä saarroksiin Liettuaan. Divisioona lähetettiin Itä-Preussiin pitämään käytävä avoinna, minkä se tekikin pelastaen 5 000 saksalaista Vilnan piirityksestä. Elokuun lopulla divisioona lähetettiin Narewjoelle Pohjois-Puolaan, missä se liitettiin Itä-Preussin eteläosaa suojanneeseen liikkuvaan osastoon. Alueella käytyjen taisteluiden aikana divisioona tuhosi 2500 neuvostopanssaria. Taisteluiden rauhoittuessa taisteluiden lujittama divisioona lähetettiin Unkariin, jossa se osallistui taisteluihin Budapestin ympäristössä kuten Balatonin vastahyökkäykseen ja lopulta vetäytymiseen Unkarista Itävaltaan ja Wienin taisteluun.[12]
Divisioona joutui vetäytymisen aikana useaan otteeseen eroon muista joukoista tai saarroksiin, mutta se taisteli kuitenkin tiensä auki. Huhtikuussa 1945 divisioona piti hallussaan viimeistä Tonavan yli johtavaa siltaa Wienissä ja mahdollisti näin saksalaisten siviilien ja sotilaiden paon alueelta. Wien antautui 14. huhtikuuta, ja divisioona vetäytyi pohjoiseen. Divisioona päätti taistelunsa Brnon pohjoispuolella Määrissä antautuen Yhdysvaltain 3. armeijalle, joka luovutti antautuneet Neuvostoliitolle.[12]
Sodan aikana divisioonan riveissä oli saanut surmansa 7 068, haavoittunut 24 342 ja kadonnut 4 230 miestä eli yhteensä sodan uhreja oli kaikkiaan 35 640 miestä. Sen kokonaisvahvuus ei koskaan ylittänyt 17 000 miestä, ja se oli normaalisti paljon tuon alle. Sotavankeuteen joutuneista pääosa vietti kymmenen vuotta vankileirillä ennen kotiinpaluuta.[12]
Sotarikokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
6. panssaridivisioonan joukkoja osallistui vangittujen ranskalaisten mustien siirtomaasotilaiden joukkoteloituksiin Brillonin metsässä Ranskan valtaamisen aikana 15. ja 16. kesäkuuta välisenä yönä 1940. Teloitetut olivat senegalilaisia sotilaita 12. RTS-rykmentistä. [13][14]
Komentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1. kevyen prikaatin ainoana komentajana ennen divisioonaksi laajentamista oli eversti Friedrich Wilhelm von Loeper.[15]
1. kevyen divisioonan komentajat:[16]
- kenraaliluutnantti Erich Hoepner perustaminen – 23. marraskuuta 1938
- kenraalimajuri Friedrich Wilhelm von Loepner 24. marraskuuta 1938 – 12. lokakuuta 1939
- kenraalimajuri Werner Kempf 12. lokakuuta 1939 – uudelleen nimeämiseen
6. panssaridivisioona komentajat:[17]
- panssarikenraali Werner Kempf 18. lokakuuta 1939 – 6. tammikuuta 1941
- kenraaliluutnantti Franz Landgraf 6. tammikuuta – kesäkuu 1941
- panssarikenraali Wilhelm Ritter von Thoma 15. kesäkuuta – 15. syyskuuta 1941
- kenraaliluutnantti Franz Landgraf 15. syyskuuta 1941 – 1. huhtikuuta 1942
- kenraalieversti Erhard Raus 1. huhtikuuta 1942 – 7. helmikuuta 1943
- kenraaliluutnantti Walther von Hünersdorff 7. helmikuuta – 14. heinäkuuta 1943 (haavoittunut 13. heinäkuuta kahdesti ja kuollut sairaalassa 19. heinäkuuta[18])
- kenraalimajuri Wilhelm Crisolli 14. heinäkuuta – 21. elokuuta 1943
- kenraaliluutnantti Rudolf Freiherr von Waldenfels 21. elokuuta 1943 – 8. helmikuuta 1944
- kenraaliluutnantti Werner Marcks 8. helmikuuta – 13. maaliskuuta 1944
- kenraaliluutnantti Walter Denkert 13.–28. maaliskuuta 1944
- kenraaliluutnantti Rudolf Freiherr von Waldenfels 28. maaliskuuta 1944 –
- eversti Hans-Otto von Bernuth
- eversti Friedrich-Wilhelm Jürgens 23. marraskuuta 1944 – 18. tammikuuta 1945
- kenraaliluutnantti Rudolf Freiherr von Waldenfels 20. tammikuuta 1945 –
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Peter McCarthy & Mike Syron: Panzerkrieg. Lontoo: Robinson, 2003. ISBN 1-84119-800-5. (englanniksi)
- Mitcham, Samuel W. Jr: The Panzer Legions: A Guide to the German Army Tank Divisions of World War II and Their Commanders. Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3353-3. (englanniksi)
- Jentz, Thomas L.: Panzer Truppen 1 – The Complete Guide to the Creation & Combat Employment of Germany's Tank Force 1933-1942 Formations-Organizations-Tactics-Combat Reports-Unit Strengths-Statistics. Schiffer Military History, 1996. ISBN 0-88740-915-6. (englanniksi)
- Scheibert, Horst: Die 6. Panzer-Division 1937–1945 Bewaffnung – Einsätze – Männer. Dörfler Zeitgesschichte, 2003. ISBN 3-89555-091-4. (saksaksi)/(englanniksi)
- Raffael Scheck: Hitler's African Victims: The German Army Massacres of Black French Soldiers in 1940. Cambridge University Press, 2006. ISBN 0521857996. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Jentz, Thomas L., s. 27–29.
- ↑ Jentz, Thomas L., s. 56.
- ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 71.
- ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 71–72
- ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 15–16.
- ↑ a b c Mitcham, Samuel W. Jr, s. 72.
- ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 72–73.
- ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 73.
- ↑ a b Mitcham, Samuel W. Jr, s. 73–74.
- ↑ a b c d Mitcham, Samuel W. Jr, s. 74.
- ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 74–75
- ↑ a b c d Mitcham, Samuel W. Jr, s. 75
- ↑ RTS = Régiment de Tirailleurs Sénégalais
- ↑ Scheck s. 33–34
- ↑ Lexikon der Wehrmacht 1. leichte Brigade
- ↑ Lexikon der Wehrmacht 1. Leichte Division
- ↑ Lexikon der Wehrmacht 6. Panzer Division
- ↑ Scheibert, Horst s. 130
| Heer |
| ||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Waffen-SS |
Leibstandarte Adolf Hitler - Das Reich - Totenkopf - Wiking - Hohenstaufen - Frundsberg - Hitlerjugend | ||||||
| SA | |||||||
| Luftwaffe |