Tuutarin mäet
Variksiinmäki.
| Sijainti | |
|---|---|
| Pinta-ala |
8,5 km2 |
| Nimi alkuperäiskielellä |
Дудерго́фские высо́ты |
|---|---|
| Tyyppi |
natural monument of Russia (käännä suomeksi), Venäjän federaation valtiolliset luonnonsuojelualueet, alue |
| Luokitus |
UNESCOn maailmanperintöluettelokohde (d) () |
Tuutarin mäet (ven. Дудерго́фские высо́ты, Dudergofskije vysoty) ovat jääkauden muodostama harjuryhmä Pietarin lounaispuolella Venäjällä[1]. Nimityksen uskotaan perustuvan saamelaisperäiseen sanaan tunturi[2].
Mäistä korkein on 176 metriin kohoava Äijänmäki eli Tuutarinmäki (ven. Orehovaja). Sen pohjoisosan muodostaa 147 metriä korkea Variksiinmäki (ven. Voronja gora), jolta avautuu näkymä Suomenlahdelle ja Pietariin.[3][4] Äijänmäen länsipuolella sijaitsee Pietarin Kraasselan piiriin kuuluva Tuutarin (ven. Možaiskaja) taajama sekä Villasinjärvi,[4][5] jonka pinta on lähes sata metriä huipun alapuolella[1]. Eräissä kartoissa korkeimmaksi kohdaksi on merkitty virheellisesti Variksiinmäki.
Katariina II:n aikana Äijänmäellä harjoitettiin metsästystä, ja sitä nimitettiin Fasaanimäeksi. Keisarinnan rakennuttama metsästysmaja säilyi toiseen maailmansotaan asti. Sodan aikana seudulla käytiin ankaria taisteluja, jotka hävittivät alkuperäiset mänty- ja kuusimetsät.[4]
Äijänmäen kaakkoispuolella sijaitsee 155 metriä korkea Mölkönmäki eli Kirkonmäki (ven. Kirhgof), jolla oli ennen sotaa Tuutarin luterilaisen seurakunnan kirkko[3][4]. Nykyään siellä toimii Tuutari-park -niminen laskettelukeskus.
Tuutarin mäet ovat suojeltu luonnonmuistomerkki ja suosittu retkeilykohde. Niiden rinteillä kasvaa muun muassa vaahteraa ja saarnea.[1] Paikoitellen on säilynyt pähkinäpensaita[3].
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Entsiklopedija Sankt-Peterburga: Dudergofskije vysoty encspb.ru. Viitattu 10.2.2012. (venäjäksi)
- ↑ G.P. Smolitskaja: Toponimitšeski slovar Tsentralnoi Rossii, s. 97. Moskva: Armada-press, 2002. ISBN 5-309-00257-X
- ↑ a b c Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravotšnik, s. 198. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1
- ↑ a b c d Othman, Helvi: Tuutarin kolme kuuluisaa mäkeä. Inkeriläisten Viesti, 1992, nro 6–7, s. 6–8. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.2.2012.[vanhentunut linkki]
- ↑ Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravotšnik, s. 382. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tuutarin mäet Wikimedia Commonsissa
