Erich von Manstein

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Erich von Manstein
Erich von Manstein
Erich von Manstein
Henkilötiedot
Syntynyt 24. marraskuuta 1887
Saksan keisarikunnan lippu Berliini, Saksa
Kuollut 9. kesäkuuta 1973 (85 vuotta)
Saksan lippu Icking, Saksa
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta
Saksan lippu Weimarin tasavalta
Natsi-Saksan lippu Natsi-Saksa
Saksan lippu Saksan liittotasavalta
Palveluvuodet 1906–1944
Taistelut ja sodat
Kunniamerkit Rautaristin ritariristi tammenlehvin ja miekoin

Erich von Manstein (24. marraskuuta 1887 Berliini, Saksa9. kesäkuuta 1973 Icking, Saksa) oli Saksan armeijan sotamarsalkka toisen maailmansodan aikana, ja häntä pidetään yleisesti yhtenä aikakautensa edistyneimmistä liikkuvan sodankäynnin asiantuntijoista.

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Manstein syntyi Fritz Erich Georg Eduard von Lewinski -nimisenä preussilaiseen aristokraattiperheeseen Berliinissä. Hänen isänsä oli tykistökenraali Eduard von Lewinski (1829–1906) ja äitinsä Helene von Sperling (1847–1910). Erichin äidin, Helenen, nuorempi sisko Hedwig von Sperling (1852–1925) oli naimisissa kenraaliluutnantti Georg von Mansteinin kanssa (1844–1913). Pari ei kyennyt saamaan lapsia, joten he päättivät yhdessä Lewinskien kanssa, että tuolloin vielä syntymätön lapsi adoptoitaisiin heille. Kun von Manstein lopulta syntyi, Lewinskit lähettivät sähkeen Mansteineille, jossa luki seuraavaa: ”Saitte terveen pojan tänään. Äiti ja lapsi voivat hyvin. Onneksi olkoon.[1]

Erich von Mansteinin isät eivät olleet pelkästään preussilaisia kenraaleja, vaan jopa hänen molemmat isoisänsä ja äitinsä veli olivat olleet kenraaleita (toinen isoisistä johti armeijakuntaa Ranskan–Preussin sodassa vuosina 1870–1871), hän oli myös läheistä sukua Paul von Hindenburgille, tulevalle sotamarsalkalle ja Weimarin tasavallan presidentille. Täten voidaan sanoa hänen uransa Preussin armeijassa olleen varmaa syntymästään lähtien. Toisaalta von Mansteinillä väitetään olleen myös juutalaisverta suvussaan, mutta näille väitteille ei ole löydetty uskottavia todisteita. Hän suoritti lukion Strassburgissa, josta oli tullut osa Saksaa Ranskan–Preussin sodassa. Tämän jälkeen hän vietti kuusi vuotta kadettijoukoissa (1900–1906) Plönissä ja Groß-Lichterfeldessä. Von Manstein liittyi 3. jalkaväkikaartirykmenttiin maaliskuussa 1906. Hänet ylennettiin luutnantiksi tammikuussa 1907. Lokakuussa 1913 hän pyrki sota-akatemiaan ja aloitti opiskelunsa siellä.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli sekä länsi- että että itärintamalla. Hän lähti sotaan yliluutnanttina ja 2. reserviläiskaartinrykmentin adjuntanttina.

Puolassa von Manstein haavoittui vakavasti marraskuussa 1914 ja palasi palvelukseen jälleen vuonna 1915, jolloin hänet ylennettiin kapteeniksi ja pysyi esikuntaupseerina sodan päättymiseen asti.

Sotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manstein meni naimisiin vuonna 1920 Jutta Sibylle von Loeschin kanssa, joka oli sleesialaisen maanomistajan tytär. Heidän suhteensa kesti vaimon kuolemaan asti vuonna 1966. He saivat kolme lasta, tyttären nimeltä Gisela ja kaksi poikaa nimeltään Gero (s. 31. joulukuuta 1922) ja Rüdiger. Heidän vanhin poikansa Gero kuoli itärintamalla 29. lokakuuta 1942.

Von Manstein sai vuonna 1919 nimityksen eteläisen rajavartioalueen yleisesikuntaupseeriksi. Sen jälkeen hän oli yksi niistä 100 000:sta sotilaasta, jotka saivat jäädä Versailles’n rauhansopimusten aikaansaamaan Reichswehriin. Hänet nimitettiin komppanian päälliköksi 1920 ja pataljoonan komentajaksi vuonna 1922. 1. helmikuuta 1927 hänet ylennettiin majuriksi ja hän alkoi työskennellä yleisesikunnassa. Hän vieraili muissa maissa tarkoituksenaan saada tietoja heidän sotavoimistaan. Ansioistaan hänet ylennettiin jälleen 1. huhtikuuta 1932 everstiluutnantiksi.

Vuonna 1933 kansallissosialistinen puolue nousi valtaan Saksassa ja heidän poliittisten tavoitteiden juokossa oli Versailles’n ”häpeärauhan” kumoaminen armeijan uudelleenaseistuksen ja laajentamisen kautta. Saman vuoden joulukuussa von Manstein ylennettiin everstiksi. Seuraavan vuoden helmikuussa hänet nimitettiin 3. maanpuolustusalueen esikuntapäälliköksi Berliiniin.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana toimeenpantu strategia (Sichelschnitt, suomeksi sirpinisku tai sirpinviilto) Ranskan valtaamiseksi oli von Mansteinin kehittämä muunnelma vanhemmasta, niin kutsutusta Schlieffenin suunnitelmasta. Alkuperäinen suunnitelma - operaatio Keltainen - hyökkäykseksi Ranskaan koukkaamalla Ardennin kautta oli Saksan yleisesikunnan OKH:n käsialaa, ja perustui sekin Schlieffeniin. Edes Hitler ei uskonut alkeuperäisen operaatiosuunnitelman toteuttamiskelpoisuuteen ja hyökkäystä lykättiinkin pitkään. Toimiessaan von Rundstedtin komentaman armeijaryhmä A:n esikuntapäällikkönä lokakuussa 1939 von Manstein sai käsiinsä operaatio Keltaisen suunnitelmat. Muistelmiensa mukaan hän halveksi suunnitelmaan liittyvää luovuuden puutetta. OKH:n operaatio olisi toistanut vanhaa Schlieffen-suunnitelman koukkausta ja olisi onnistuessaankin johtanut vain ensimmäisen maailmansodan kaltaiseen rintamasotaan syvällä liittoutuneiden maaperällä. Von Manstein halusi tuloksia joilla olisi merkitystä; hän halusi lyödä liittoutuneet kokonaan yhdellä kertaa. Jo lokakuun loppussa hän oli laatinut kokonaan uuden operaatiosuunnitelman.[2]

Suunnitelman keskiössä olivat tunkeutuminen Ardennien läpi, mikä vetäisi liittoutuneiden vastahyökkäyksen puoleensa, sekä vahvat panssarikiilat, jotka ilmavoimien tukemina ohittaisivat vihollisen taistelujoukot tunkeutuen syvälle liittoutuneiden armeijoiden selustaan näiden siirryttyä torjumaan Ardennien läpi iskeviä saksalaisia. Kun Saksan panssariaseen kehittäjänä tunnettu kenraali Heinz Guderian sai kuulla suunnitelmasta, hänestä tuli suunnitelman innokas tukija. Von Mansteinilla oli kuitenkin vaikeuksia saada suunnitelmalleen riittävästi painoarvoa. Hän pommitti pääesikuntaa operaatioon liittyvillä muistioilla pitkin syystalvea joutuen epäsuosioon. Ongelmana oli, ettei uuden aselajin panssarivaunujen uskottu pystyvän suunnitelman edellyttämään manööveriin liikkua itsenäisesti pitkälle syvyyteen saartamaan vihollinen. Sattuman oikusta von Mansteinin onnistui kuitenkin esitellä suunnitelmansa itselleen Hitlerille ollessaan tämän vieraana helmikuussa 1940. Hitler ihastui suunnitelmaan oikopäätä ja vain kolme päivää myöhemmin von Mansteinin suunnitelma oli valittu toteutettavaksi.[3]

OKH vastusti uhkarohkeaa ja kaavoista poikkeavaa suunnitelmaa voimakkaasti ja esimerkiksi yleisesikuntapäällkkö Franz Halder - alkuperäisen operaatio Keltaisen käsikirjoittaja - kutsui suunnitelmaa "mielettömäksi" tahtoen panssarien odottavan hitaampaa tykistöä ja jalkaväkeä tehokkaan yhteishyökkäyksen toteuttamiseksi. Panssaristrategi Guderian puolestaan inhosi Halderin vanhakantaista ajatusta kaikkien aselajien yhteishyökkäyksestä ja puhui nimeomaan ilmavoimien ja panssarien varaan nojaavien nopeiden ja syvien iskujen puolesta. Jopa liitoutuneiden keskuudessa maineen yhtenä parhaista saksalaisista sotilaista saanut von Rundstedt epäili suunnitelman olevan liian vaativa toteutettavaksi. Guderian totesikin muistelmissaan operaatisouunnitelman olleen niin poikkeuksellinen, että suunnitelmaan uskoivat vain von Manstein, Hitler ja hän itse. Von Manstein sensijaan ei saanut taidonnäytteestään juuri kiitosta; hän komensi pelkästään yhtä jalkaväkiarmeijakuntaa toisessa hyökkäysaallossa ja Hitler jopa myöhemmin väitti suunnitelman olleen hänen omansa.[4]

Operaatio Barbarossan aikana von Manstein komensi Krimin niemimaan ja Leningradin alueella toimivia armeijoita, kunnes von Manstein ylennettiin etelän armeijaryhmän komentajaksi. Tässä asemassaan von Manstein saavutti suurimmat modernin sodankäynnin meriittinsä. Huolimatta neuvostoliittolaisten mies- ja materiaaliylivoimasta hän kykeni pysäyttämään puna-armeijan voitokkaan etenemisen tuoreeltaan Stalingradin taistelun jälkeen ja valtasi Harkovan vastahyökkäyksellään.

Vaikkakaan von Manstein ei koskaan kyseenalaistanut Adolf Hitlerin asemaa armeijan ylipäällikkönä, hän oli yksi niistä harvoista kenraaleista, jotka uskalsivat sanoa vastaan, usein pääesikunnan katsoessa vierestä. Tämä olisi johtanut jonkun muun kohdalla korvaamiseen toisella upseerilla, mutta von Manstein oli Hitlerin silmissä kerta toisensa jälkeen todistanut kykynsä. Lopulta von Mansteinin näkemyserot Hitlerin kanssa johtivat hänen viraltapanoonsa vuonna 1944. Mansteinin kehittyneeseen strategiseen näkemykseen on mahdollisesti vaikuttanut se, että hän oli innokas ja myös melko vahva shakinpelaaja.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949 brittiläinen sotatuomioistuin tuomitsi hänet 18 vuoden vankeuteen sotarikoksista, mutta von Manstein vapautettiin neljä vuotta myöhemmin lääketieteellisiin syihin viitaten.

Sittemmin hän palveli Saksan liittotasavallan hallituksen laskuun auttaen Bundeswehrin muodostamisessa ja von Manstein nimettiin tuoreen armeijan kunniaesikuntapäälliköksi. Hän neuvoi liittohallitusta vuoteen 1960 asti ainoana entisenä Wehrmachtin sotamarsalkkana.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. von Manstein, E.: Soldat im 20. Jahrhundert, 5. painos, 2002, s. 10)
  2. McCarthy Peter ja Mike Syron: Panssarisota, Koala-kustannus 2012, s. 74-78.
  3. McCarthy Peter ja Mike Syron: Panssarisota, Koala-kustannus 2012, s. 74-78.
  4. McCarthy Peter ja Mike Syron: Panssarisota, Koala-kustannus 2012, s. 74-78.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Manstein, Erich V.: Menetetyt voitot – Marsalkan sotamuistelmat 1939-44 Suomentanut Matti Kettunen. Porvoo: WS Bookwell Oy, 2001. ISBN 952-91-3066-X

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]