Harkovan kolmas taistelu

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Kolmas Harkovan taistelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Harkovan kolmas taistelu
Osa toisen maailmansodan itärintamaa
Third Battle of Kharkov sector.png
Päivämäärä:

helmi-maaliskuu 1943

Paikka:

Harkova, Ukrainan SNT, Neuvostoliitto

Lopputulos:

Saksan voitto

Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Erich von Manstein
Paul Hausser

Filipp Golikov
Nikolai Vatutin

Vahvuudet

160 000

300 000

Harkovan kolmas taistelu oli Saksan ja Neuvostoliiton joukkojen välinen taistelu Ukrainassa sijaitsevan Harkovan kaupungin hallinnasta helmi-maaliskuussa 1943. Saksalaiset olivat joutuneet vetäytymään vuoden 1943 alun aikana, mutta Erich von Mansteinin joukkojen vastahyökkäyksessä heidän onnistui vallata takaisin hieman aikaisemmin menetetty Harkova ja suuria alueita Etelä-Venäjällä. Taistelua seurasi hyökkäystoiminnan pysäyttänyt kelirikko ja kesällä saksalaisten tappioon päättynyt Kurskin taistelu. Voitto Harkovassa oli kuitenkin lykännyt saksalaisten kokonaistappiota ehkä puolella tai jopa kokonaisella vuodella.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne itärintamalla vuoden 1943 alussa.

Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon vuonna 1941 ja sota oli tarkoitus viedä päätökseensä nopeasti. Ratkaisevaa voittoa Neuvostoliiton joukoista ei kuitenkaan saavutettu ja vuoteen 1943 mennessä Saksa oli jäämässä alakynteen. Neuvostoliitto saavutti suuren voiton saksalaisista Stalingradin antauduttua. Josif Stalin uskoi hetken olevan otollinen vastahyökkäykselle ja puna-armeija aloitti offensiivin saksalaisia vastaan.[1] Tammikuussa 1943 Voronežin rintama tunkeutui aukkoon saksalaisten Keskustan armeijaryhmän ja Armeijaryhmä Donin (myöhemmin Eteläinen armeijaryhmä) välissä. Puna-armeijan eteneminen uhkasi saartaa saksalaiset etelässä sen edetessä kohti Mustanmeren rannikkoa.[2] Adolf Hitler oli antanut saksalaisille perääntymiskiellon, jota Saksan Eteläisen armeijaryhmän komentaja Erich von Manstein ei kuitenkaan noudattanut. Manstein perääntyi hallitusti saartouhan alla olleiden joukkojensa kanssa, mikä mahdollisti myös vahvistusten saapumisen. Samalla puna-armeijan hyökkäys alkoi hyytyä etenevien joukkojen huoltovaikeuksien takia. Puna-armeijan johdossa ei kuitenkaan uskottu suuria tappioita kärsineiden saksalaisten kykenevän vastahyökkäykseen heidän joukkojaan vastaan.[1]

Toisin kuin puna-armeijan johto oletti, von Manstein oli saanut koottua vahvistuksia aikaisemmin tappioita kärsineistä joukko-osastoista, jotka olivat saaneet rintaman takana materiaali- ja henkilöstövahvistuksia. Merkittävimpiä näistä osastoista oli 1. SS-panssariarmeijakunta, johon kuuluivat SS-divisioonat Totenkopf, Leibstandarte ja Das Reich. Niiden keihäänkärkeen kuuluivat uudet 88 mm tykeillä varustetut Tiger-panssarivaunut. Vahvistuksineen von Manstein pysäytti puna-armeijan etenemisen ja uudelleenryhmittyi tämän jälkeen Harkovan puolustamiseksi. Harkovaa ei kuitenkaan voitu pitää pelkällä puolustamisella. Neuvostoliiton joukot lähestyivät kaupunkia pihtihyökkäyksellä, joka onnistuttiin pysäyttämään SS-joukkojen vastahyökkäyksellä. Hyökkäys pysähtyi kuitenkin vain hetkeksi ja alkoi Neuvostoliiton suurista tappioista huolimatta pian uudelleen. Kun saksalaiset olivat jälleen vaarassa jäädä mottiin SS-joukkoja komentanut Paul Hausser pyysi lupaa perääntyä. Hitler ei antanut lupaa, mutta Hauser perääntyi silti 15. helmikuuta, jonka jälkeen Harkova menetettiin puna-armeijalle.[1]

Perääntymisestä raivostunut Hitler vaati von Mansteinia valtaamaan Harkovan takaisin.[1] Hitler oli 17. helmikuuta lentänyt henkilökohtaisesti Mansteinin päämajaan Zaporožjeen.[3] Hitler ja von Manstein kiistelivät kahden päivän ajan vastahyökkäyksen suunnitelmasta ja Hitler vaati Harkovan valtausta ensisijaisena tavoitteena peläten kelirikon pysäyttävän pian kaikki hyökkäyssuunnitelmat. Lopulta hän hyväksyi kuitenkin Manstein suunnitelmat.[2] Neuvostojoukkojen edetessä rintamaan oli tullut houkutteleva mutka, joka tarjosi ihanteellisen tilanteen pihtiliikkeelle puna-armeijan joukkojen sivustoja vastaan.[1]

Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SS-divisioona Das Reichiin kuuluva Panzer IV maaliskuussa 1943.

Komennossaan von Mansteinillä oli noin 160 000 saksalaista.[1] 4. panssariarmeijan esikunta oli asetettu valvomaan 2. SS-panssariarmeijakuntaa.[3] Lisäksi Wolfram von Richthofenin Luftflotte 4 oli täydennetty 1 000 lentokoneen vahvuuteen hyökkäyksen tukemiseksi.[2] Neuvostoliiton joukkoihin taistelun aikana kuului 300 000 Lounaisen, Brjanskin ja Olhavan rintaman sotilasta komentajinaan kenraalit Filipp Golikov ja Nikolai Vatutin. Neuvostoukkoihin kuuluivat esimerkiksi 40., 69. ja 3. panssariarmeija.[1]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SS-joukkoja Harkovan kaduilla.

Saksan vastahyökkäys Harkovan suunnalla alkoi 19. helmikuuta 1943. SS-joukot oli sijoitettu hyökkäyksen pihtien pohjoishaaralle ja etelähaara koostui tavallisista panssariyksiköistä. SS-joukkojen onnistui edetä lumisateesta ja sumusta huolimatta vihollisen miinakenttien läpi puna-armeijan selustaan, jossa ne katkaisivat tien Dneprille. Sieltä jatkoivat etenemistään ja Pavlograd vallattiin 24. helmikuuta. Puna-armeija oli näin ajettu sekasortoon ja sen eteneminen kohti Dnepriä pysähtyi. Vaarassa oli nyt neuvostojoukkojen aikaisemmin valtaasma Harkova, jota täydennettiin kiireisesti. Muualla pyrittiin tekemään vastahyökkäyksiä, joista huolimatta SS-divisioonat Das Reich ja Totenkopf valtasivat strategisesti tärkeän Lasovajan rautatieaseman. Neuvostoliiton 3. panssariarmeijan onnistui vastahyökkäyksellään kiilata Das Reich- ja Leibstandarte-divisioonien väliin, johon Hauser vastasi hyökkäämällä sitä vastaan kahdelta eri suunnalta. Kolme päivää kestäneissä taisteluissa tuhottiin lopulta kolme puna-armeijan panssariprikaatia, kolme jalkaväkidivisioonaa ja koko ratsuväki. Menetykset saivat puna-amreijan osastot vetäytymään muualla ja saksalaiset vakiinnuttivat asemansa Harkovan rajojen sisällä 11. maaliskuuta.[1]

Taistelu Harkovasta alkoi 12. maaliskuuta.[1] Manstein oli määrännyt Hauserin piirittämään Harkova pohjoisesta, jotta saksalaiset välttyisivät Stalingradin kaltaiselta kaupunkitaistelulta. Hauser jätti kuitenkin ohjeistuksensa huomiotta ja komensi SS-divisioonansa suoraan Harkovaan.[2] Puna-armeijan joukot tekivät kiivasta vastarintaa Harkovan rautatieaseman ja teollisuusalueiden suunnalla, mutta he joutuivat kuitenkin lopulta vetäytymään kaupungista saksalaisten tieltä.[1] Koko kaupunki oli vallattu 14. maaliskuuta.[2][3] Raskaita tappioita kärsineet saksalaiset jatkoivat hyökkäystään kohti itää, jossa murskattiin lannistuneet ja sekaannuksissa olleet kaksi kaartin panssariarmeijaa ja neljä jalkaväkidivisioonaa. Pisimpään neuvostojoukot tekivät vastarintaa traktoritehtaalla Harkovan ulkopuolella, mutta tehtaan kukistuttua koko Harkovan alue oli saksalaisten käsissä. Saksalaiset raivasivat vielä neuvostojoukot pois lähialueelta, minkä jälkeen he olivat vakauttaneet asemansa ennen tulevaa kelirikkoa, joka esti molempien osapuolien hyökkäykset.[1]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitler onnittelemassa Mansteinia taistelun lopputuloksen ollessa jo selvillä[2] 10. maaliskuuta 1943.

Saksalaisten voittoa Harkovassa voidaan pitää etenkin Mansteinin ansiona. Taistelun aika ja paikka oli ajoitettu oikein ja voitto siirsi Neuvostoliiton voittokulkua itärintamalla ehkä jopa puolella tai kokonaisella vuodella.[2] Hauserille ei annettu kunniamerkkiä hänen tottelemattomuutensa takia, vaikka hänen joukkonsa olivat olleet vastuussa Harkovan jälleenvaltauksesta. Hänen alaisensa SS-joukot saivat kuitenkin huomattavia vahvistuksia.[1] Hitler otti kunnian taistelun voitosta itselleen ja esimerkiksi Goebbels kirjoitti päiväkirjassaan Führerin iloinneen onnistuttuaan sulkemaan rintaman.[2]Harkovan taistelua seuranneena kesänä toteutettiin koodinimellä Zittadelle tunnettu operaatio neuvostojoukkoja vastaan.[1] Seurannut Kurskin taistelu päätyi kuitenkin saksalaisten tappioon.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Chris Mann: Toisen maailmansodan suuret taistelut, s. 133-139. Suomentanut Aatos Nieminen. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-89027-7.
  2. a b c d e f g h i Richard Overy: History of war in a hundred battles, s. 79-81. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-939071-7. (englanniksi)
  3. a b c Beevor, Antony: ”Casablanca, Harkova ja Tunis”, Toinen maailmansota. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-39426-8.