Paavali (arkkipiispa)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arkkipiispa Paavali (1961)

Paavali (28. elokuuta 1914 Pietari, Venäjä[1]2. joulukuuta 1988, maallikkonimeltään Георгий Александрович Гусев, Georgij Aleksandrovitš Gusev, myöhemmin Yrjö Olmari[1]) oli suomalainen Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa vuosina 19601987.

Lapsuus ja koulunkäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georgij Gusev syntyi asessori Alvi Gusevin ja hänen vaimonsa Annan (o.s. Vodomensky) perheeseen. Perhe muutti vallankumouksen jaloista Pietarista Savonlinnan kautta Viipuriin vuonna 1921 ja muutti sukunimensä suomalaiseksi Olmariksi vuonna 1931.

Yrjö Olmari kävi koulunsa Viipurissa ja suoritti vuosina 1932-1936 pappisseminaarin Sortavalassa. Asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen hän siirtyi vuonna 1937 Laatokan Valamon luostariin. Hänet vihittiin pappismunkiksi 23-vuotiaana vuonna 1938 ja hän sai vihkimyksessä nimen Paavali.

Sotien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana pappismunkki Paavali toimi sotilaspastorina Valamon ja Mantsin lohkoilla ja osallistui Vanhan Valamon evakuointiin. Hänen oli määrä ryhtyä Petsamon luostarin johtajaksi, mutta välirauha ja jatkosota muuttivat suunnitelmat. Jatkosodan alussa hän toimi sotilaspastorina valloitetulla alueella, josta hänet karkotettiin pois. Eräänä syynä karkotukselle oli se, ettei Paavali suostunut toimittamaan yleiskristillistä kastetta, jota ei ollut olemassakaan, vaan hän kastoi ortodoksisin menoin. Tästä ei pidetty Itä-Karjalan sotilashallinnossa. Hänet määrättiin sotavankien sielunhoitajaksi Lappeenrantaan ja Helylään vuonna 1942, minkä jälkeen hän toimi ortodoksisen uskonnon opettajana Itä-Karjalan sotilashallinnon esikunnan opettajaleirillä Jämsässä 1942-1943. Tästäkin tehtävästä hänet vapautettiin lähinnä poliittisista syistä. Paavali palasi tämän jälkeen venäläisten sotavankien sielunhoitajaksi Aunukseen 1943-1944.[2]

Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen hän toimi Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa erilaisissa tehtävissä. Paavali toimi muun muassa kanttorina Joensuussa, Ortodoksisen Kirjallisuuden Julkaisuneuvoston tehtävissä ja ortodoksisen kirkon äänenkannattajan Aamun Koitto –lehden päätoimittajana vuosina 1945-1950. Vuosina 1946-1948 Paavali toimi Myllykoskella Kymenlaakossa teollisuuden palveluksessa.

Suomen ortodoksista kirkkoa painostettiin sotien jälkeen liittymään Moskovan patriarkaattiin. Paavali vastusti kanonisten suhteiden muuttamista ja toi mielipiteensä esiin Aamun Koiton palstoilla.[3] Kanoninen kriisi ei muuttanut Suomen kirkon kanonista asemaa. Kriisin jälkeen piispa Paavali johti Suomen kirkon delegaatiota Neuvostoliittoon kesällä 1957.

Vuonna 1955 Paavali valittiin kirkkokunnan apulaispiispaksi ja vuonna 1960 Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi. Arkkipiispa Paavali oli keskeisiä hahmoja Valamon luostarin jälleenrakentamisessa 1970- luvulla. Valamo kehittyi monipuoliseksi ortodoksiseksi kulttuurikeskukseksi, jossa toimivan luostarin lisäksi on nykyaikainen ortodoksinen kulttuuri- ja tutkimuslaitos. Paavalin aikana Suomen ortodoksinen kirkko avautui suomalaiseen yhteiskuntaan päin. Myös kansainväliset suhteet kehittyivät 1960- ja 1970- luvuilla.[4]

Huolen aikoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkipiispa Paavali sairastui vakavasti vuonna 1972, mutta ei halunnut vielä jäädä eläkkeelle. Paavalin sairaslomien aikana 1970- ja 1980- luvuilla arkkipiispan tehtäviä hoiti Helsingin metropoliitta Johannes. Arkkipiispa joutui kuitenkin useinkin delegoimaan muille esimerkiksi oman Hymnodia-kuoronsa johtamisen.

Paavalin ajatuksena oli hankkia Suomen ortodoksiselle kirkolle autokefalinen asema eli täysi kirkollinen itsenäisyys. Sen vuoksi Suomeen perustettiin kolmas ortodoksinen hiippakunta Ouluun vuonna 1980. Autokefalia-ajatus kaatui mm. metropoliitta Johanneksen vastustukseen. Lisäksi kirkkokunnan rauhaa häiritsi 1980- luvulla kysymys teologisen koulutuksen järjestämisestä. Se päätettiin lopulta sijoittaa Joensuun yliopiston yhteyteen.[5]

Varsinaisia piispallisia palveluksia Karjalan hiippakunnassa toimitettiin tänä ajanjaksona vain suurimpina juhlapyhinä. Tilanne parani olennaisesti vuonna 1979, kun ortodoksiseen kirkkoon perustettiin apulaispiispan virka. Apulaispiispana toimi ensin Leo, sittemmin Aleksi ja Tiihon.

Arkkipiispa Paavali jäi eläkkeelle vuonna 1987. Hän ehti olla eläkkeellä reilun vuoden, kunnes kuoli joulukuussa 1988.

Liturginen uudistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavalin kädenjälki ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusten uudistuksessa näkyy eniten siinä, että pitkään papin liturgiassa itsekseen lukemat salaiset rukoukset alettiin jälleen lukea ääneen. Käytäntöä myös vastustettiin voimakkaasti, koska se erosi voimakkaasti muiden ortodoksisten kirkkojen perinteestä. Paavali palautti käyttöön myös alkukristillisen kasteliturgian.[6]

Kirjallinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkipiispa Paavali on toimittanut ja kääntänyt useita ortodoksisesta hengenelämästä kertovia julkaisuja.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • pappismunkki Paavali: "Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä" : Luuk. 17:21. Erip. Aamun koitosta. Kuopio: kustantaja tuntematon, 1940.
  • pappismunkki Paavali: Ortodoksinen uskonnonopetus I. Alkeisohjelma. 1943
  • pappismunkki Paavali: Ortodoksinen laulukirja. Helsinki: tuntematon julkaisija, 1944.
  • pappismunkki Paavali: Tämän hetken näköaloja. Ortodoksinen veljestö, 1945
  • pappismunkki Paavali: Pyhä kirkkomme. Ortodoksinen veljestö, 1945.
  • pappismunkki Paavali: Herra, opeta meitä rukoilemaan. Tuntiaiheita ortodoksisille pyhäkouluille. OKJ, 1952
  • Arkkipiispa Paavali (toim.): Erämaan hedelmälliset puutarhat. WSOY, 1978
  • Arkkipiispa Paavali: Miten uskomme. Ortodoksinen paimenkirje. WSOY, 1978
  • Arkkipiispa Paavali (toim.): Abba Doroteoksen 12 opetuspuhetta. WSOY, 1979
  • Arkkipiispa Paavali: Rukous ikonin edessä. WSOY, 1982
  • Arkkipiispa Paavali: Uskon pidot. WSOY, 1986

Arkkipiispa Paavali suomensi tekstit myös teoksiin Valamon vanhuksen kirjeitä ja Vaeltajan kertomukset.

Elina Karjalainen on kirjoittanut Paavalista kirjasarjassa Legenda jo eläessään (WSOY) vuonna 1973. Vuonna 1979 julkaistiin Paavalin 65-vuotisjuhlakirja nimeltä Isä Kristuksessa (OPL) ja vuonna 1989 muistokirja Ollos iäti muistettu arkkipiispamme Paavali (WSOY). Nunna Kristoduli on kirjoittanut vuonna 2008 Paavalista teoksen Arkkipiispa Paavali hengellisen lapsensa silmin (Minerva kustannus). Arkkipiispa Paavalin syntymän 100- vuotisjuhlana 2014 julkaistiin kuvateos Arkkipiispa Paavali - esipaimenemme (Ortodoksinen veljestö).

Filosofian tohtori Paula Tuomiokoski on kirjoittanut arkkipiispa Paavalin elämäkerran ensimmäisen osan Pietarilaispakolaisesta piispaksi (Valamon luostari) vuonna 2019. Teos pohjautuu tieteelliseen arkistotutkimukseen ja se käsittelee Paavalin elämänvaiheita vuoteen 1955 saakka.

Kunniamerkit ja huomionosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin yliopiston Teologian kunniatohtori 1967
  • Leningradin Hengellisen Akatemian kunniajäsen 1967 (Neuvostoliitto)
  • Pyhän Vladimirin seminaari Teolgian kunniatohtori 1978 (Yhdysvallat) [7]


Arkkipiispa Paavali on haudattu Uuden Valamon luostarin hautausmaalle Heinävedelle.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 6, palsta 811
  2. Paula Tuomikoski: Pietarilaispakolaisesta piispaksi, s. 179-228. Valamon luostari, 2019.
  3. Paula Tuomikoski: Pietarilaispakolaisesta piispaksi, s. 284-296. Valamon luostari, 2019.
  4. Jyrki Loima: Esipaimen siunaa, s. 245-247. PSHV, 1999.
  5. Rauni Väinämö: Paavalin kaupunki. WSOY, 1988.
  6. Matti Sidoroff ja arkkipiispa Paavali: Kaste ja katumus. OKJN, 1989.
  7. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3063/

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]