Ambrosius (metropoliitta)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo metropoliitta Ambrosiuksesta. Ambrosius on myös kirkkoisä ja pyhimys.
Ambrosius heinäkuussa 2012.

Ambrosius (siviilinimeltään Risto Jääskeläinen, s. 10. elokuuta 1945 Tohmajärvi)[1] on Helsingin metropoliitta. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Joensuun lyseosta 1964. Hän valmistui Helsingin yliopistosta teologian kandidaatiksi ja maisteriksi 1968. Hän valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi 1972.

Työ ja kirkolliset vihkimykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metropoliitta Ambrosius puhuu Uspenskin katedraalissa itsenäisyyspäivänä 2004.

Risto Jääskeläinen toimi Nurmeksen evankelisen opiston johtajana vuosina 1967–1968, Suomen ortodoksisen pappisseminaarin lehtorina 1969–1970, tehnyt tutkimustyötä Yhdysvalloissa 1969, Unkarissa 1969–1970, Isossa-Britanniassa 1971–1975, Neuvostoliitossa 1979 ja Yhdysvalloissa 1986–1987.

Hänet vihittiin luterilaiseksi papiksi vuonna 1969 ja hän erosi pappisvirasta Suomen ev.lut. kirkossa vuonna 1975. Vuonna 1974 hän toimi Joensuun yliopistossa vt. lehtorina ja 1975–1976 vt. apulaisprofessorina. Ortodoksiseksi munkiksi, diakoniksi ja pappismunkiksi hänet vihittiin Uuden Valamon luostarin veljestöön kuuluvana 1979. Noviisina hän oli nimeltään veli Kristoforos. Luostarissa hän toimi taloudenhoitajana 1977–1988, varajohtajana 1986–1988. Vuonna 1988 hänet valittiin nimikkeellä Joensuun piispa Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi ja vuodesta 1996 alkaen piispaksi toimien ensin Oulun metropoliittana vuoteen 2002, jolloin hän siirtyi Helsingin hiippakunnan piispaksi nimikkeellä Helsingin metropoliitta.

Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen jäsen hän on ollut vuodesta 1996 alkaen.

Metropoliitta Ambrosius toimii myös Tulikivi Oyj:n hallituksessa sekä Finanssialan sopimuspohjaisen asiakasorganisaation Finen hallituksen puheenjohtajana. Hän on tehnyt yhteistyötä vapaamuurarien kanssa, mutta erosi järjestöstä 1980-luvulla. Ortodoksisen kirkon ohjeistuksena toimivissa kanoneissa kielletään salaseuroihin kuuluminen, mikä ei Ambrosiuksen mukaan kosketa nykyajan vapaamuuraritoimintaa.[2]

Juhlakirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metropoliitta Ambrosiuksen 60-vuotispäiväksi 2005 julkaistiin juhlakirja Niinisalo, Suvi (toim.): Ambrosius (Ortodoksisen Kulttuurikeskuksen Säätiö). Kirjoittajat kuuluvat Ambrosiuksen ”verkostoon”, joukossa on muun muassa presidentti Tarja Halonen.

Nainen alttarissa –kiista 2015[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina 2015 Ambrosius toimitti Uspenskin katedraalissa papiksivihkimisen, jota seuraamaan hän oli kutsunut Helsingin luterilaisen piispan Irja Askolan. Liturgian aikana Askolalle oli osoitettu paikka kliirosilla lähellä ikonostaasia, mutta papiksivihkimisen ajaksi, joka kesti noin kymmenen minuuttia, Ambrosious kutsui Askolan alttariin. Lisäksi diakonit lukivat ektenioissa anomukset ”piispa Irjan” ja ”piispamme Irjan” puolesta.[3][4]

Tämä aiheutti myrskyn vesilasissa, sillä tätä tapausta kritisoi ensin arkkipiispa Leo ja sitten Helsingin ortodoksisen seurakunnan entinen kirkkoherra Veikko Purmonen.[5] Arkkipiispan mukaan naisen läsnäolo alttarissa sekä diakonien anomukset olivat ”vastoin ortodoksisen kirkon liturgista järjestystä”. Arkkipiispa oli myös sitä mieltä, että ”kirkkomme jäsenet ovat identiteetiltään ensisijaisesti ortodokseja ja vasta sitten suomalaisia. Tämä on myös kirkkojen välisen ekumeenisen kanssakäymisen lähtökohta. Ortodoksisessa kirkossa oman perinteen kriittinen arviointi tehdään aina pyhän tilan ulkopuolella.”[3]

Purmonen taas sanoi, että ”Uspenskin katedraalin tapahtumassa oli kysymys kuitenkin jostain muusta kuin myönteisestä avoimuudesta. Siinä selvästi ylitettiin perinteisesti hyväksytyt rajat. … Ymmärrän täysin katedraalin kirkkokansan syvän järkytyksen ja voimakkaat protestit sen jouduttua seuraamaan ekumeenista näytelmää, johon heitä ei mitenkään ollut ennakkoon valmistettu.” Purmonen jatkoi kirjoittamalla, että ”jo alakoulussa jokaiselle ortodoksilapselle on opetettu, että kaanonien mukaan alttariin saavat mennä vain ne, joilla on siellä jokin tehtävä. Naisten meneminen alttariin yksiselitteisesti kielletään.”[5]

Leolle ja Purmoselle vastasivat isä Heikki Huttunen ja metropoliitta Ambrosius. Huttunen kirjoitti, että ”ortodoksien tärkeä haaste on tunnistaa pyhä traditio koristeellisten perinteiden keskeltä ja erottaa se eri aikakausien painolasteista. Eräs alue, josta ortodoksiteologit ovat keskustelleet jo pitkään, on naisen asema kirkossa. Ortodoksinen usko ei opeta naisen rituaalista epäpuhtautta, joka esimerkiksi estäisi naishenkilöä astumasta pyhään paikkaan. Sellainen uskomus voi kyllä esiintyä kirkollisen elämän liepeillä, mutta ei kuulu siihen ilosanomaan, jota kirkon pitää julistaa.”[6]

Ambrosiuksen mukaan kyse oli ”kauniista ekumeenisesta eleestä … Olimme kiitollisia siitä, että luterilainen piispa halusi oppia näkemään ja kokemaan meidän papiksi vihkimisemme. Onhan se kirkkomme hengellisen elämän ytimessä.” Kiistan periaatteellista puolta hän kommentoi seuraavasti: “Piispainkokouksemme muistutti alttarin pyhyydestä vuonna 2001: alttari on pyhä paikka. Sinne ei ole lupa mennä miehen eikä naisen, ilman erityistä siunausta tai asiaa. Sääntö siis koskee samalla tavoin miehiä ja naisia. Tiettävästi yksikään kanoni ei kiellä naisen menemistä alttariin. … Vähemmistökirkon erityinen haaste on kasvaa pois sisäänpäin kääntyneestä ja toisinaan ylikorostuneesta omanarvontunnosta. Ja kun edustamme katkeamatonta uskonperinnettä alkukirkosta asti, tämän tradition arvo testataan valmiudessamme jakaa sen aarteita muiden kristittyjen kanssa.”[7]

Asia jatkui siten, että arkkipiispa Leo kirjoitti Konstantinopolin patriarkalle Bartolomeokselle. Ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi kirjoitti Ambrosiukselle sen johdosta seuraavaa:[8]

Ulkopuolisten meneminen alttariin ei ole ainoastaan ei-suotavaa vaan selvästi kielletty. Naishenkilöiden alttariin meneminen on sekä kanonisen perinteen että kirkon järjestyksen mukaan kielletty. Poikkeuksen tästä tekevät nunnat, jotka voivat mennä alttariin viemään kynttilöitä ja lampukoita tai mennä sinne koristamaan tai puhdistamaan alttaria. – –

Heterodoksisen luterilaisen kirkon naispiispan meneminen pyhään alttariin ja hänen läsnäolonsa siellä pyhän liturgian aikana, edes alttarin sivussa, on epäkanonista ja epäkorrektia. – –

Konstantinopolin äiti-kirkko on hämmentynyt ja yllättynyt ja me Pyhän Synodin jäsenet olemme toimiesi vuoksi suruissamme ja murheellisin mielin. Tiedämme syyt, joiden vuoksi ’emme halua erottaa skandaalin aiheuttajia’, vaan sen sijaan kehotamme Kirkon Paimenia olemaan ’kutsumuksensa mukaisesti koko ajan valveilla’. Katsomme näin ollen velvollisuudeksemme muistuttaa sinua näistä kirkollisista ja kanonisista periaatteista ja todeta, että sekä minä patriarkkana että Pyhä Synodi nuhtelemme sinua ja pidämme toimiasi loukkaavina ja hämmennystä aiheuttavina. Ne ovat herättäneet laajaa hämmennystä koko ortodoksisessa kirkossa ja saaneet aikaan patriarkaattiamme kohtaan lukuisia yhteydenottoja. – –

Muistutamme ja kiinnitämme huomiosi siihen, että — Ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen kuuluvana piispana — sinun tulee käyttäytyä kuten ortodoksisen piispan tulee, sekä pitää ne lupaukset, jotka piispaksi vihkimisen yhteydessä annoit. Varoitamme, jos vastaavat tapaukset toistuvat, sinua kohtaan tullaan käynnistämään tarkat kanoniset prosessit ja tuolloin sinuun kohdistuvat pyhien kanonien määräämät rangaistukset.


Ambrosius kommentoi Konstantinopolista saamaansa kirjettä seuraavasti:[9]

Mielestäni kyseessä ei ollut varoitus vaan kannanotto. On aika selvää, että Konstantinopolin patriarkka elää kirkollisessa kehityksessä eri aallossa kuin me täällä Suomessa. Itä-Euroopan maissa ei vielä oikein ole opittu ekumeniaa, koska siellä on eletty niin pitkään ortodoksisessa monokulttuurissa.


Omasta mielestään hän ei ollut tehnyt mitään epäkorrektia kutsuessaan Askolan alttariin:[9]

Minä itse hänet sinne kutsuin. Hän oli alttarihuoneessa katsomassa, kuinka pappi vihitään kirkossamme. Hän ei osallistunut toimitukseen. Minusta tämä on tärkeää vuorovaikutusta ja Suomen oloissa aivan normaalia kirkon edustajien kanssakäymistä. – –

Tämä ei ole oppiriita. Kysymys on ortodoksisen kirkon avoimuudesta, että haluammeko gettoutua vai suuntautua tulevaisuuteen. – –

Ortodoksisella kirkolla on Suomessa hienot välit luterilaiseen kirkkoon. Näitä välejä on tärkeää ylläpitää. – –

Ortodoksisessa maailmassa on havaittavissa tietynlaista feminismifobiaa. Naispappeutta pelätään, vaikka asia on ortodoksisessa kirkossa avoin kysymys. Meillä ei ole otettu sellaista kantaa, että ei koskaan naispappeja.


Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pyhyyden kaipaus. Oulu: Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö, 1999. ISBN 951-98101-1-0.
  • Etsijän mielellä. Arvopohdintoja ajassamme. Oulu: Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö, 2001. ISBN 951-98101-3-7.
  • Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Helsinki: Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö, 2005. ISBN 952-99462-1-X.

Toimittajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valamon juhlakirja, 1977
  • Ortodoksinen kirkko Suomessa, 1979
  • Kristinuskon syntysijoilla – Islamin keskellä, 2001)
  • Henkinen johtajuus, & Henrikki Tikkanen, Timo Kietäväinen, 2009

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1980 ja
  • Kuopion kaupungin kulttuuripalkinto 1996.
  • arkkimandriitan arvo 1986.
  • Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajamerkki,
  • Suomen ortodoksisen kirkon Pyhän Karitsan ritarikunnan komentajamerkki,
  • Kreikan Fenix-ritarikunnan 1.luokan komentajamerkki,
  • Viron Marianmaan Ristin ritarikunnan komentajamerkki (eli III luokan merkki)
  • Viron ortodoksisen kirkon Pyhän Platonin III luokan kunniamerkki.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Paavilainen, Ulla (päätoim.): Kuka kukin on. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 2015, s. 46. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28228-0.
  2. Pappien yhteiskuntasuhteet puhuttavat ortodoksikirkkoa Yle Uutiset. 3.6.2009. Viitattu 16.5.2014.
  3. a b Arkkipiispa Leo: Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan Leon tiedote ort.fi. 3.3.2015. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 14.3.2015.
  4. Jukka Hiiro: Ortodoksikirkossa roihahti oppiriita. Arkkipiispa Leo tuohtui luterilaisen naispiispan saamasta kutsusta alttariin. Helsingin Sanomat, 4.3.2015, s. A 13. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.3.2015.
  5. a b Veikko Purmonen: Uspenskissa ylitettiin perinteisen ekumenian rajat. Helsingin Sanomat, 7.3.2015, s. C 18. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.3.2015.
  6. Heikki Huttunen: Emme voi katsoa muita ylhäältä alaspäin Helsingin Sanomat. 10.3.2015. Viitattu 14.3.2015.
  7. Metropoliitta Ambrosius: Piispa Irja Askolan vierailu Uspenskissa oli kaunis ekumeeninen ystävyyden ele. Helsingin Sanomat, 14.3.2015, s. C 22.
  8. Kanonista perinnettä on rikottu ort.fi. 15.6.2015. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 19.6.2015.
  9. a b Metropoliitta Ambrosius: Naispappeutta pelätään. Konstinopolin patriarkka antoi varoituksen piispa Irja Askolan viemisestä alttariin. Helsingin Sanomat, 18.6.2015, s. A 13. Artikkelin verkkoversio Viitattu 19.6.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]