Tämä on lupaava artikkeli.

Agatha Christie

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Mary Westmacott)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Agatha Christie
Henkilötiedot
Syntynyt15. syyskuuta 1890
Torquay, Devon, Englanti
Kuollut12. tammikuuta 1976 (85 vuotta)
Wallingford, Oxfordshire, Englanti
Ammatti kirjailija
Puoliso Archibald Christie
(vih. 1914; ero 1928)
Max Mallowan
(vih. 1930; k. 1976)
Lapset Rosalind Hicks (1919–2004)
Kirjailija
SalanimiMary Westmacott
Tuotannon kielienglanti
Aikakausi 1920–1977
Tyylilajit salapoliisikirjallisuus
Esikoisteos Stylesin tapaus (1920)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Kotisivut
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Agatha Mary Clarissa Christie (o.s. Miller; Lady Mallowan, DBE 15. syyskuuta 1890 Torquay, Devon – 12. tammikuuta 1976 Wallingford, Oxfordshire) oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten Agatha Christien nimellä kirjoitetuista dekkareistaan. Hänen tuotantoonsa kuuluvat sellaiset sala­poliisi­kirjallisuuden klassikot kuin Eikä yksikään pelastunut, Idän pikajunan arvoitus ja Kuolema Niilillä. Christien luomista etsivä­hahmoista tunnetuimmat ovat Hercule Poirot ja Neiti Marple.

”Rikosten kuningattareksi” kutsuttu Christie on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija. Hänen kirjojaan on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle.[1] Vain Raamattua, Jules Vernen tuotantoa sekä Harry Potter -kirjoja on käännetty useammalle kielelle kuin hänen kirjojaan. Christien näytelmää Hiiren­loukku on esitetty Lontoon West Endissä vuodesta 1952 asti; se on maailman pisimpään yhtä­jaksoisesti esitetty näytelmä ja sillä on ollut miljoonia katsojia.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agatha Christien lapsuuden­kuva

Agatha Mary Clarissa Miller syntyi englantilaisen Clara (o.s. Boehmer) ja yhdys­valtalaisen Frederick Millerin kolmantena lapsena.[3] Hänen sisaruksensa olivat yksi­toista ja kymmenen vuotta vanhemmat Margaret Frary (Madge) ja Louis Montant (Monty).[4] Toisin kuin sisarensa ja veljensä Agatha ei käynyt lainkaan muodollista koulua, vaan äiti huolehti tyttärensä opetuksesta. Christien lapsuus oli hyvin suojattua Millerien omistamassa Ashfieldissä.[5] Perhe kuului ylempään keski­luokkaan ja isä niin kutsuttu koroilla­eläjä; hän ei koskaan käynyt työssä.[4] Millerien taloudelliset vaikeudet alkoivat 1896, jolloin Frederick Millerin New Yorkin kiinteistö­sijoitukset alkoivat kärsiä sekä omaisuuden­hoitajien epä­rehellisyyden että kohonneiden yllä­pito­kustannusten takia. Perhe muutti vuodeksi Ranskaan asumaan hotelleissa, mikä tuolloin oli halvempaa kuin suuren englantilais­maalais­talon yllä­pito. Raha­huolet kuitenkin heikensivät Agathan isän terveyttä ja hän kuoli sydän­kohtaukseen marras­kuussa 1901.[6]

Köyhtyneet Millerit jäivät asumaan Ash­fieldiin, joskin suuren palvelus­kunnan ja illallis­kutsujen aika oli ohitse. Agathan sisaren Madgen avioiduttua 1902 äiti ja tytär asuivat kahdestaan Ash­fieldissä.[7] Lapsuudessaan Agatha harrasti innokkaasti kirjallisuutta ja luki niin satu­kirjoja kuin jännitys­romaanejakin. Hänen laajaan kirjastoonsa kuului muun muassa Jane Austenin, Lewis Carrollin ja Arthur Conan Doylen tuotantoa.[8] Vuodelta 1901 ovat myös peräisin Christien varhaisimmat kirjalliset tuotokset: muisti­vihkoon kirjoitettu runo ja ealingiläisessä sanoma­lehdessä julkaistu raitio­tie­vaunu­aiheinen runo.[7]

Isän kuoleman myötä Agathan eristäytynyt lapsuus loppui ja hänen sosiaaliset kontaktinsa lisääntyivät. Hän kävi kodin ulko­puolella tanssi­tunneilla ja kahtena päivänä viikossa koulussa.[9] Vuodet 1905–1907 Agatha vietti Pariisissa, jossa hän opiskeli pianon­soittoa ja laulua. Christie tavoitteli tuolloin ooppera­laulajan uraa, mutta hänen äänensä ei soveltunut oopperaan ja hän joutui luopumaan siitä.[10] Laulaja­uran hautaamisen jälkeen Christie keskittyi yhä enemmän kirjoittamiseen.[11]

Ensimmäinen avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christien astuminen seura­piireihin tapahtui 1908 Kairossa, jossa äiti ja tytär viettivät talven raha­vaikeuksien ja äidin huonon terveyden takia. Kairon oleskelu antoi myös aiheen ensimmäiselle Christien kirjoittamalle, vielä julkaisemattomalle romaanille Snow Upon the Desert.[12] Seura­piirien myötä Christie alkoi myös saada avio­liitto­tarjouksia. Christie ehti itse asiassa hyväksyä jo yhden kosinnan ennen kuin tapasi Archibald Christien vuonna 1912. Koska Archibald Christiellä ei kuitenkaan ollut juurikaan varallisuutta ja Christien äiti vastusti avio­liittoa, kestikin kaksi vuotta ennen kuin 24-vuotias Agatha Miller meni naimisiin joulu­aattona 1914 kuninkaallisten ilma­voimien upseerin Archibald ”Archie” Christien kanssa.[13]

Ensimmäisen maailman­sodan sytyttyä 1914 Agatha Christie ryhtyi työskentelemään sairaan­hoitajana. Suojattua elämää eläneelle Christielle alkuajat sairaalassa olivat järkyttävä kokemus – niin leikkaus­salissa kuin myös mies­puolisten vuode­potilaiden pesussa.[14] Christie siirtyi työskentelemään sairaalaan apteekkiin 1916, sillä siellä työ­aika oli lyhyempi ja palkka parempi. Apteekista Christie oppi myös paljon myrkyistä, joilla tulisi olemaan merkittävä osa monissa hänen romaaneissaan. Ammatillisesti tietämyksensä oli kuitenkin vain keskitasoa: vuonna 1917 suoritetussa kokeessa hän sai vain 50 pistettä sadasta.[15]

Christien normaali avio­elämä alkoi vasta syksyllä 1918, kun Archie Christie sai siirron Lontooseen[16]. Heidän tyttärensä ja Christien ainoa lapsi Rosalind syntyi 1919. Christie keskittyi vaimona ja äitinä olemiseen eikä ajatellut vakavasti kirjailijan­uraa sillä jo kuusi hänen kirjallisista tuotoksistaan oli hylätty eri kustantamoissa, kaikki muuttui kun Stylesin tapaukselle löytyi kustantaja.[17] Vuoden 1922 Christiet viettivät kiertämällä Britannian siirtomaita, sillä Archie Christie oli saanut työpaikan vuoden 1924 British Empire Exhibitionin mainoskiertueella. Matka vei Christiet maailman ympäri: ensin Afrikkaan ja sitten Aasiaan, Australiaan ja lopuksi Pohjois-Amerikkaan. Myöhemmällä iällä Christie kertoi usein olevansa piinallisen ujo. Tällä kierto­matkalla siitä ei ollut havaittavissa mitään: hän oli täydellinen edustus­rouva, joka piti jopa puheita.[18]

Paluu arkeen maailman­matkan jälkeen oli ankea: Archie Christie oli menettänyt Lontoon työ­paikkansa ja hänen terveytensä oli kärsinyt matkan aikana. Matkan ajaksi kotiin jätetty Rosalind-tytär ei tunnistanut vanhempiaan ja perheellä oli rahavaikeuksia. Tilanne parani kuitenkin vähitellen, kun Christien kirjoittaminen alkoi tuottaa ja Archie Christie löysi työtä.[18] Vuoteen 1926 mennessä kumpikin Christie ansaitsi niin hyvin, että he pystyivät ostamaan kiinne­lainan avulla ensimmäisen oman talonsa, jonka nimeksi tuli Styles Christien ensimmäisen romaanin mukaan[19].

Katoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi 1926 oli monella tavalla merkittävä Christien elämässä. Alku­vuodesta Christiet olivat ostaneet oman talon. Christien äidin kuolema huhti­kuussa oli kova isku, sillä he olivat olleet hyvin läheisiä. Roger Ackroydin murha ilmestyi touko­kuussa. Kovin isku tuli kuitenkin elokuussa, kun Archie Christie pyysi avio­eroa, sillä hän halusi naida Nancy Neelen, johon hän oli rakastunut.[20]

Archie Christien ja Nancy Neelen suhteesta ennen elokuuta 1926 ei ole olemassa luotettavia tietoja[20]. Christien elämä­kerran kirjoittanut Laura Thompson arvelee avio­liiton ulko­puolisen suhteen alkaneen joskus 1925, mutta että se oli kehittynyt vakavaksi vasta joskus vuonna 1926 – mahdollisesti Christien äidin kuoleman jälkeen. Perusteluna Thompson käyttää Christien talon ostoa: Christiet olivat etsineet taloa yli vuoden ja jos Archie Christie olisi suunnitellut avio­eroa jo tässä vaiheessa, hän olisi helposti pystynyt siirtämään talon ostamista. Thompsonin lähteiden mukaan kyseessä ei ollut suku­puoli­suhde, koska ”sellaista ei ollut tuolloin tapana tehdä”.[21]

Agatha Christie katosi kotoaan 3. joulu­kuuta 1926 ja hänet löydettiin 14. joulu­kuuta harrogatelaisesta hotellissa, jossa hän oli asunut koko ajan nimellä Teresa Neele[22]. Thompsonin mukaan kyseessä oli ollut epä­toivoisen naisen viimeinen yritys voittaa avio­miehensä takaisin. Christie oli jättänyt kolme kirjettä (miehelleen, langolleen ja palvelijattarelleen), joissa hän oli kertonut olevansa hotellissa Yorkshiressa. Tutkimuksia johtanut poliisi ei kuitenkaan uskonut kirjeisiin, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että Christie oli kuollut – ja mahdollisesti jopa avio­miehensä murhaamana. Sanoma­lehdet – ja varsinkin keltainen lehdistö – tarttuivat hanakasti tähän tulkintaan ja tapauksen myllytys lehdissä alkoi. Yksityinen avio-ongelma muodostui valtakunnan ykkös­uutiseksi.[23] Etsintä huipentui 12. joulu­kuuta järjestettyyn Christien ruumiin etsintään, johon osallistui eri sanoma­lehtien arvioiden mukaan 2 000–15 000 ihmistä[24].

Christie löydettiin vihjeen perusteella 14. joulu­kuuta Harro­gatesta. Hotellin henkilö­kunta ja vieraat sekä paikalliset asukkaat olivat tunnistaneet Christien jo useita päiviä aikaisemmin, mutta kukaan ei ilmoittanut siitä poliisille.[25] Perheen antaman selityksen mukaan Christie oli kärsinyt muistin­menetyksestä eikä muistanut tapahtumista mitään. Lehdistö nieli tämän aluksi, mutta hyvin pian yleinen mieli­pide alkoi kääntyä Christietä vastaan, sillä virallinen selitys oli täynnä aukkoja ja risti­riitaisuuksia, ja Christietä syytettiin mainos­tempusta.[26]

Vuosi 1926 jätti Christieen syvät jäljet. Sen jälkeen hän suojeli yksityis­elämäänsä lähes maanisella vimmalla.[27] Julkisuuteen pääsivät vain kirjailija­minät: taidokkaita sala­poliisi­romaaneja sommitteleva Agatha Christie ja rakkauden mysteerejä tutkiskeleva Mary West­macott[28].

Christiet saivat avio­eron 1928, jonka jälkeen Archie Christie avioitui Nancy Neelen kanssa. Agatha ja Archie Christien väli­rikko oli täydellinen: vuoden 1927 jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet, tytär Rosalind ei tavannut koskaan uutta äiti­puoltaan ja veli­puolensa hän tapasi vasta isänsä hautajaisissa 1962 eikä Rosa­lindin poika ehtinyt koskaan tapaamaan iso­isäänsä.[29]

Toinen avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agatha Christie matkusti Lähi-itään ensimmäisen kerran 1928. Siellä hän osallistui Leonard Woolleyn kaivauksiin Urissa.[30] Christie palasi Urin kaivauksille helmi­kuussa 1930, jolloin hän tapasi ensimmäisen kerran tulevan avio­miehensä Max Mallowanin (1904–1978). Mallowan oli 14 vuotta Christietä nuorempi, joskin vihki­todistuksessa ikäero oli kutistunut kuuteen vuoteen. Christie ja Mallowan vihittiin syys­kuussa 1930. Avio­liitto kesti Christien kuolemaan asti.[31]

Christie vieraili ennen toista maailman­sotaa säännöllisesti talvisin avio­miehensä kaivauksilla Irakissa ja Syyriassa. Christielle nämä vierailut lienevät myös olleen keino paeta kotimaan julkisuuden paineita – arkeo­logisilla kaivauksilla hän ei ollut Agatha Christie vaan pelkkä rouva Mallowan.[32] 1930-luvulla Christie osti kaksi uutta taloa: Winterbrook Housen Walling­fordissa ja Green­way Housen Devonissa, joka säilyi Christien perheen kotina vuoteen 2000 asti[33].

Toisen maailman­sodan aikana Christie asui Lontoossa, sillä Green­way oli otettu laivaston käyttöön. Mallowanin kaivaukset Lähi-idässä olivat luonnollisesti keskeytyneet ja 1943 hän lähti armeijan palvelukseen Pohjois-Afrikkaan. Christie ja Mallowan tapasivat seuraavan kerran vasta 1945.[34] Maailman­sodan jälkeen Mallowan aloitti kaivaukset Irakin Nimrudissa 1949 ja ne jatkuivat vuoden 1958 vallan­kumoukseen asti. Christie seurasi miestään joka vuoden alussa kaivauksille. Suurimman osa 1950-luvun tuotannosta Christie kirjoittikin Nimrudin kaivauksilla ja Bagdadissa. Christie osallistui myös itse kaivaus­töihin. Hän valokuvasi esineitä ja luetteloi niitä ja lisäksi ennallisti norsun­luu- ja puu­esineitä. Kuten jo ennen sotaa Lähi-idän matkat olivat Christien keino päästä irti kotimaan paineista.[35] 1950-luvulta alkaen Christien kuuluisuus oli alkanut kasvaa ennen­näkemättömiin mitta­suhteisiin. Saman­aikaisesti Christie kuitenkin suojeli yhä enemmän ja enemmän yksityis­elämäänsä. Hän esiintyi harvoin julkisuudessa ja antoi vielä harvemmin haastatteluja.[36]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agatha Christien muisto­laatta Torre Abbeyssa.

1960-luvun alussa Agatha Christien terveys alkoi heiketä. Vuoteen 1967 mennessä 77-vuotiaan Christien matkat ympäri maailmaa olivat lopuillaan. Toisen maailman­sodan jälkeen hän oli Lähi-idän lisäksi matkustellut ahkerasti, muun muassa Yhdysvaltoihin, josta hänen isänsä oli kotoisin. Viimeinen matka Lähi-itään oli vierailu Iranissa 1967.[37]

Laura Thompsonin sanoin Agatha Christiestä tuli ”vanhus” 1971, jolloin hän oli 81-vuotias. Samana vuonna kuningatar Elisabeth II aateloi Christien Dameksi Buckinghamin palatsissa[38].

Christie kirjoitti vielä yhden näytelmän (Fiddler’s Five) ja kaksi romaania. Vuonna 1972 hän joutui sairaalaan murtuneen lonkan takia ja hänen terveytensä oli muutenkin huono. Vuonna 1974 Christie oli läsnä Idän pika­junan arvoituksen ensi-illassa, jonne hän saapui pyörä­tuolissa mutta tervehti kuningatarta seisoen. Saman vuoden loppu­puolella Christie esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa Hiiren­loukun joka­vuotisessa juhlassa. Christie oli jo hyvin sairas, hän oli saanut sydän­kohtauksen loka­kuussa ja loukannut kaatuessaan päänsä vakavasti marras­kuussa 1974. Agatha Christie kuoli kotonaan 12. tammi­kuuta 1976.[39]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pöytälaatikkokirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christien varhaisimmat tunnetut kirjalliset tuotokset ovat vuodelta 1901: huhti­kuulle päivätty, muisti­vihkoon kirjoitettu runo ja ealingiläisessä sanoma­lehdessä myöhemmin samana vuonna julkaistu raitio­tie­vaunu­aiheinen runo. Vaikka Christie saikin julkaistua muita runoja, hänen sisarellaan oli tässä vaiheessa vielä suurempi menestys, sillä hänen novellejaan julkaistiin Vanity Fairissä.[7] Agatha ja Madge Christie eivät olleet perheen ainoita kirjoittajia: Clara-äiti ja Monty-veli kirjoittivat pöytä­laatikkoon ja muutamia Frederick-isän tarinoita julkaistiin[40]. Madgen suurimmaksi kirjalliseksi saavutukseksi jäi Lontoossa vuonna 1924 esitetty The Claimant[41].

Christie kirjoitti ensimmäisen julkaistun novellinsa ”The House of Beauty” noin vuoden 1908 tienoilla, joskin se julkaistiin vasta 1926[42]. Ensimmäisen, vielä julkaisemattoman romaaninsa Snow Upon the Desert (Lunta erä­maassa) Christie kirjoitti vuoden 1909 tienoilla. Virikkeen romaanille antoi juuri päättynyt talvi­sesonki Kairossa. Christien elämä­kertojan Laura Thompsonin mukaan romaani on rakenteellisesti toivottoman sekava, koska se väen väkisin yrittää puristaa yhteen kaksi periaatteessa yhteen­sopimatonta ideaa. Thompsonin mielestä romaanissa on jo kuitenkin nähtävissä Christielle luonteen­omainen sujuva vuoro­puhelu ja tarkka ihmis­tuntemus. Lisäksi romaanissa esiintyy miesten palvontaa janoava nainen – teema, joka toistuu Christien tuotannossa useita kertoja, esimerkiksi Arlene Marshall Varjossa auringon alla -romaanissa.[43]

Ensimmäiset romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christien ensimmäinen julkaistu romaani Stylesin tapaus (1920) perustui vahvasti Christien kokemuksiin sairaalan apteekissa, sillä romaanin idea lähti itämään juuri murhassa käytettyjen aineiden erityis­ominaisuuksista. Stylesin tapaus osoitti myös jo Christien kyvyt lukijan hämäämisessä. Romaanissa esiintyy myös ensimmäisen kerran belgialainen sala­poliisi Hercule Poirot.[44] Christie oli kirjoittanut Stylesin tapauksen jo 1916,[45] mutta kustantaja sille löytyi vasta 1919, jolloin Christie solmi Bodley Headin kanssa sopimuksen Stylesin tapauksesta ja viidestä muusta kirjasta[46].

Christie ei tässä vaiheessa vielä harkinnut vakavasti kirjailijan­uraa. Toisen romaaninsa Salainen vastustaja Christie kirjoittikin avio­miehensä ehdotuksesta helpottamaan perheen raha­vaikeuksia. Christie jatkoi kuitenkin edelleen vapaa-ajallaan romaanien ja novellien kirjoittamista.[47]

Ammattina kirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christie on myöhemmin kirjoittanut, että hänen uransa alku olisi ollut Stylesin tapauksen ilmestyminen 1920. Tosi­asiassa hän ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ajatellut sellaista. Hän oli ensi­sijaisesti vaimo ja äiti, joka kirjoitti huvikseen vapaa-aikana.[48] Christie tajusi oman kirjoittamisensa rahallisen arvon oikeastaan vasta 1924, kun Evening News tarjosi huikeat 500 puntaa Ruskea­pukuisen miehen jatko­romaani­oikeuksista. Raha muutti myös Christien suhtautumista kirjoittamiseensa. Rahan myötä kirjoittamisesta oli tullut ammatti ja tämän jälkeen Christie olikin piinkova neuvottelija, joka tiesi täsmälleen oman työnsä arvon, eikä kirjoittanut juuri mitään ilman asian­mukaista korvausta. BBC:n sisäinen muistio vuodelta 1948 haukkuu Christien asennetta ”läpi­kotaisen kaupalliseksi”, sillä valtion­yhtiönä BBC oli odottanut saavansa alennusta.[49]

Christie hankki 1924 agentikseen nuoren Edmund Corkin, joka hoiti Christien liike­toimia tämän loppu­elämän ajan. Corkin avulla Christie pääsi eroon epä­edullisesta sopimuksesta Bodley Headin kanssa ja solmi paremman sopimuksen kolmesta kirjasta Collinsin kanssa. Yhteis­työ Collinsin kanssa jatkui niin ikään koko Christien uran ajan.[49]

Kuuluisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agatha Christien ensimmäinen romaani Collinsille oli Roger Ackroydin murha, joka ilmestyi 1926. Kirja sai oma­peräisen ja ennen­näkemättömän loppu­ratkaisunsa ansiosta runsaasti huomiota, mutta sitä myös arvosteltiin lukijoiden huijaamisesta ja sala­poliisi­kirjallisuuden ”reilun pelin” sääntöjen rikkomisesta, vaikka se itse asiassa vain hämää lukijaa muttei huijaa.[50]

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”sala­poliisi­romaanien kirjoittaja”.[51] Katoamis­vuosi 1926 oli myös veden­jakaja Christien kirjallisella uralla. Kirjoittamisesta tuli pakotie vuoden 1926 traumaattisille tapahtumille. Toisaalla oli ”Agatha Christie”, joka tuotti huolellisesti sommiteltuja sala­poliisi­romaaneja hämmästyttävällä vauhdilla (vuosina 1930–1939 Agatha Christie kirjoitti peräti 17 sala­poliisi­romaania). Toisaalla oli taas sala­nimi Mary West­macott, jonka turvin Christie käsitteli runsaasti oma­elämä­kerrallisia aiheita.[52]

Christien ensimmäiset romaanit katoamisen jälkeen olivat Sininen juna ja Neljä suurta. Kumpikin oli aloitettu ennen katoamista, mutta niiden kirjoittaminen loppuun osoittautui kivulloiseksi, minkä Christie totesi myös oma­elämä­kerrassaan.[53] Christie itse on sanonut aina inhonneensa Sinistä junaa ja novelleista kokoon­parsittu Neljä suurta on Laura Thompsonin mukaan yksi Christien huonoimmista julkaistuista teoksista. Kumpaakin teosta kuitenkin myytiin hyvin.[54]

Mary Westmacott[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1926 seurauksena oli myös sala­nimi Mary West­macott, joka säilyi salaisuutena vuoteen 1949 asti (eli ensimmäiset neljä romaania). Christie ei halunnut sen paljastamista, sillä Mary West­macott sai tavallisesti parempia arvosteluja kuin Agatha Christie ja West­macottin nimen turvin Christie pystyi pohtimaan hyvinkin henkilö­kohtaisia asioita. Christie kielsikin sen jälkeen ”Agatha Christie” -nimen käytön West­macott-romaanien yhteydessä aina kuolemaansa asti.[55]

Mary West­macott -romaaneissa Christie tutki ihmis­suhteita ja rakkautta sen monissa eri muodoissaan.[52] Ne sisältävät runsaasti oma­elämä­kerrallisia aineksia, joista osa löytyy vain hieman muunnellussa muodossa Christien oma­elämä­kerrasta Vanha hyvä aikani.[56]

Kulta-aika 1930–1949[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1930 ilmestyi ensimmäinen neiti Marple -romaani Murha maalaiskylässä, jossa Christie loi myös usein käyttämänsä peri­englantilaisen kylän mallin. Samana vuonna sai myös ensi-iltansa Christien ensimmäinen näytelmä Black Coffee.[57]

Vuonna 1933 Christie kirjoitti erityisen paljon: sala­poliisi­romaanit Idän pikajunan arvoitus, Mykkä todistaja, Parker Pyne tietää kaiken, osan Lister­dalen arvoituksen novelleista ja West­macott-romaanin Kuin muuttolintu, joka on oma­elämä­kerrallisin Christien West­macott-romaaneista. Siinä on runsaasti vaikutteita Christien lapsuudesta, nuoruudesta, ensimmäisestä avio­liitosta ja katoamisesta.[58]

Vuodet 1937–1949 olivat Christien uran hedelmällisintä aikaa. Christien omat kokemukset heijastuivat jossain määrin romaaneihin Kuolema Niilillä, Teetä kolmelle, Viisi pientä possua ja Kohtalokas viikonloppu. Muita tämän kauden sala­poliisi­romaaneja olivat Simeon Leen testamentti, Neiti Pinkertonin salaisuus, Eikä yksikään pelastunut, Varjossa auringon alla, Salomonin tuomio, Ruumis kirjastossa, Syyttävä sormi, Kohti nollapistettä, Vuoksi ja luode ja Väärän vänkyrä talo. Christie kirjoitti myös novelli­kokoelmansa Särkyneen peilin arvoitus ja Herkuleen urotyöt kuten myös West­macott-romaaninsa Yksinäinen kevät ja Ruusun aika.[59]

Kirjailijasta instituutioksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christiestä muodostui 1900-luvun puoli­välissä instituutio. Kustantaja William Collinsin mukaan mainos­lause ”Christie for Christmas” (Christie jouluksi) yksinään lisäsi kirjan myyntiä noin 26 000 kappaleella.[60]

Christien nousu todella suureen kuuluisuuteen ei kuitenkaan ollut romaanien ansiota vaan niiden sovitusten, jotka tekivät Christien nimen tunnetuksi kirjallisten piirien ulko­puolella. Christien näytelmä­sovitus Eikä yksikään pelastunut -romaanista vuonna 1943 menestyi hyvin Lontoossa ja Broad­waylla. René Clairn elokuva Eikä yksikään pelastunut (1945) oli ensimmäisen suuren luokan elokuvasovitus Christien teoksesta ja se menestyi hyvin. Vielä suuremmaksi menestykseksi muodostui kuitenkin novellin ”Syyttäjän todistaja” (1925) näytelmä- ja elo­kuva­versio. Näytelmä (1953) oli välitön yleisö- ja arvostelu­menestys West Endissä ja Broad­waylla. Billy Wilderin ohjaama Todistaja (1957) oli vielä suurempi menestys ja se onkin ainut Christien teokseen perustuva elo­kuva, josta Christie itse piti.[60]

Taistelu verottajaa vastaan 1938–1972[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvulla Christie oli ansainnut romaaneillaan erittäin hyvin. Taloudelliset vaikeudet alkoivat 1938, kun Yhdys­valtojen verotus­käytäntö muuttui ja ulko­mailla asuvat henkilöt joutuivat maksamaan tulo­veroa Yhdys­valloista saamistaan tuloista. Vero­selvitysten ajaksi Christien saatavat Yhdys­valloista jäädytettiin, ja koska suurin osa Christien tuloista tuli Yhdys­valloista, Christie oli sodan aikana vara­rikon partaalla. Tilannetta pahensi vielä Britannian verottaja, joka vaati veroja Yhdys­valloissa ansaituista rahoista.[61]

Yhdys­valtojen vero­viranomaiset tekivät 1948 päätöksen, jonka mukaan Christien oli maksettava veroja 160 000 dollaria. Sen jälkeen Christie joutui maksamaan vielä 70 000 puntaa veroja Britanniassa. Verotus­ongelmien ratkaisemiseksi Christie perusti 1955 Christie Settlement Trustin, joka puolestaan omisti Agatha Christie Limited -yhtiön. Kirjailija Agatha Christiestä tuli siten Agatha Christie Limitedin työn­tekijä, jolla oli säännöllinen vuosi­palkka. Vuonna 1957 lähes kaikki Christien teosten tekijän­oikeudet siirrettiin Christie Copyright Trustiin, jotta niiden perintö­vero ei muodostuisi kohtuuttomaksi. Verottaja hyväksyi järjestelyn aluksi, mutta muutti kantansa jo 1957 ja 1964 Christielle määrättiin yli 100 000 punnan jälki­verot. Lopullisesti asia ratkaistiin, kun Christie myi 1966 vielä omistamansa tekijän­oikeudet Agatha Christie Limitedille, josta puolestaan myytiin 51 prosenttia Booker McConnellille 1968. Sitten Booker hankki 1972 oikeudet Christien tekijän­oikeuksiin ja nämä takuuna lainasi Christielle verojen maksuun tarvittavat rahat.[62]

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laura Thompson on kuvannut Christien 1950-luvun tuotantoa sanoilla ”Agatha Christie majesteettisella auto­pilotti­kurssilla”. 1950-luvun romaaneja olivat muun muassa Rouva McGinty on kuollut, Neiti Marplea ei petetä, Hautajaisten jälkeen ja Salaperäiset rukiinjyvät. Christien pää­huomio oli kuitenkin teatterissa. Vuosi­kymmenen alun näytelmät menestyivät hyvin: Hiiren­loukku, Witness for the Prosecution ja Spider’s Web. Loppu­puolen näytelmät kuten Verdict (1958) saivat kuitenkin murskaavan vastaan­oton sekä kriitikoilta että katsojilta.[60]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vero-ongelmien takia Christie tarvitsi 1960-luvun alussa kipeästi yli­määräistä rahaa ja suostui vasten­tahtoisesti myymään MGM:lle elo­kuva­oikeudet 40 teokseen. Ensimmäinen elo­kuvista, Murha junassa (1961) oli Christien mielestä heikko, vaikka hän pitikin Margaret Rutherfordista neiti Marplena. MGM teki vielä neljä muuta elo­kuvaa, jotka Christien mielestä olivat toinen toistaan kaameampia.[63]

Christien 1960-luvun kirjalliselle tuotannolle on tyypillistä irrottautuminen totutuista kuvioista ja modernin maailman vaikutus. Kolmas tyttö (1966) sijoittuu uskottavasti beatnik-ajan Lontooseen. Ikiyö (1967) on poikkeuksellinen teos Christien tuotannossa, koska sen pää­henkilö on nuori, työ­väen­luokkainen mies ja romaani on kirjoitettu hänen näkö­kulmastaan. Leimallista 1960-luvun romaaneille on myös epä­luulo nuorisoa kohtaan. Bertramin hotellissa (1965) nuori murhaaja kuvataan Luciferin lapseksi, Kurpitsajuhlassa (1969) lapsia murhataan surutta ja huipentumana Salaperäinen matkustaja (1970), jossa nuoret ovat pahuuden ja terrorin levittäjiä.[64]

Christien myöhäis­tuotannolle on myös tyypillistä menneen ajan muistelu. Bertramin hotellissa kuvaa neiti Marplen silmin Christien omia muistojaan menneestä ajasta, mutta jotka kuitenkin on jotenkin suhteutettu nyky­aikaan. Sama toistuu myös romaaneissa Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968), Norsun muisti (1972) ja Neiti Marple koston jumalattarena (1971).[65]

Agatha Christien suhtautuminen teostensa elo­kuva­sovituksiin oli MGM-katastrofin jälkeen ollut nuiva, mutta hän suostui 1972 Louis Mountbattenin henkilö­kohtaisesta pyynnöstä Idän pika­junan arvoituksen kuvaamiseen. Toisin kuin MGM:n elokuvat Idän pikajunan arvoitus oli sekä yleisö- että arvostelu­menestys.[66]

Christien viimeinen romaani oli Kohtalon portti (1973). Parin edellisten romaanien tapaan se sisälsi runsaasti Christien omia muistoja menneestä elämästä. Se oli kuitenkin rakenteellisesti jo niin heikko, että Christien agentit ja lähi­piiri eivät olisi halunneet julkaista sitä. Christien läheisille oli jo selvää, että Kohtalon portti oli Christien viimeinen teos, sillä edes muokkaus ei kyennyt poistamaan sen risti­riitaisuuksia. Siksi jouluksi 1974 ilmestyikin novelli­kokoelma Poirotin lyhyet jutut, jonka novellit oli alun perin julkaistu 1923–1935, ja jouluksi 1975 Esirippu. Poirotin viimeinen juttu, jonka Christie oli kirjoittanut 1940-luvulla.[67]

Kirjallinen tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agatha Christien kirjalliselle tyylille on ominaista kerronnan yksin­kertaisuus ja selkeys. Kirjailijan oma persoona tai henkilö­kohtaiset mieltymykset eivät koskaan tulleet lukijan ja teoksen väliin. Geo­metrisesti punottu juoni oli uskottava ainoastaan Christien luomassa arvoitus­sala­poliisi­maailmassa, josta P. D. James käyttää nimitystä ”Christie Land”. Tästä kirjoitus­tavasta on myös seurauksena kerronnan toistuvuus ja yksi­ulotteisuus. Mary West­macottina Christie osoitti kykenevänsä luomaan uskottavia henkilö­hahmoja, mutta sellainen tyyli ei sopinut Agatha Christien suosimaan arvoitus­dekkarin laji­tyyppiin.[68]

Arvoitus­dekkareiden kirjoittamisessa Christie oli kiinnostunut ennen kaikkea motiivista ja ihmis­luonnosta. Murha tekona ei kiinnostanut häntä lainkaan. Häntä kiinnosti ”englantilaisen murhan” ihmissuhteiden dynamiikka. Christien romaaneissa murha ja väki­valta on tois­sijaista ja keskiössä on itse arvoituksen ratkaiseminen.[69]

Hämäämiskeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christie on tunnettu huolellisesti punotuista juonista ja yllättävistä loppu­paljastuksista[70].

Usein pää­epäilty on murhaaja ja siksi lukija ei ole taipuvainen uskomaan hänen syyllisyyteensä. Christie muunteli tätä teemaa monilla eri tavoilla:

  • murhaaja ei näyttänyt olevan läsnä murhan tapahtuessa
  • murhaaja vaikuttaa olevan murhan todellinen uhri
  • murhaaja on tarinan kertoja
  • murhaaja näyttää olleen haavoittumisen takia liikuntakyvytön
  • murhaaja on lapsi tai poliisi[70]

Christie käytti usein myös hyväkseen lukijan ennakko­käsityksiä stereo­tyypeistä. Femme fatale ei esimerkiksi välttämättä olekaan kohtalokas miesten­nielijä vaan ennemminkin uhri.[71]

Arvostus ja suosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen rikos­kirjailijoiden yhdistys The Crime Writers Association valitsi vuonna 2013 Christien kirjan Roger Ackroydin murha kaikkien aikojen parhaaksi rikos­kirjaksi. Samalla itse Christie valittiin kaikkien aikojen parhaaksi rikos­kirjailijaksi.[72]

Arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christietä on arvosteltu ennen kaikkea yksi­ulotteisesta kerronnasta ja henki­löhahmoista, jotka kaikki on alistettu moni­mutkaisen ja geo­metrisen juonen armoille. Raymond Chandlerin mielestä Eikä yksikään pelastunut on täynnä mahdottomuuksia. Chandlerin mielestä klassista arvoitus­dekkaria ei voi kirjoittaa ilman vääriä johto­lankoja, yhteen­sattumia ja toden­näköisyyksiä, jotka ovat alle 50 prosenttia. Lisäksi Chandler syytti Christietä henkilöiden luonteen väärentämisestä, jota ilman murhaajan salaaminen ei olisi mahdollista.[73]

Julian Symonsin mielestä Christie kirjoitti arvoituksia eikä romaaneja. H. R. F. Keating on samoilla linjoilla sanoessaan Christien uhranneen hyvän kirjoittamisen moni­mutkaisten juonten takia. Michael Dibdin syytti Channel 4:n ohjelmassa J’Accuse (1992) Christietä brittiläisen rikos­romaanin tappamisesta. Hänen mukaansa Christien romaanien juonet ovat kaikki saman­kaltaisia: epä­määräinen joukko ihmisiä on jossain syrjäisessä paikassa, jossa murha tapahtuu. Hänen mukaansa henkilöt ovat stereo­tyyppejä vailla psyko­logista syvyyttä tai tunteita eikä Christie ota huomioon yhteis­kunnassa olevia ongelmia. Samassa ohjelmassa Ruth Rendell teilasi Christien tavan kuvata kuolemista: Rendellin mielestä kuolemaan liittyy aina sokki, kauhu ja tuska – ja niitä Rendell ei löydä Christien teoksista.[73]

Christien kirjojen maailman­kuvaa on 2000-luvun kuvauksissa ruvettu pitämään vanhan­aikaisena, koska Christie ei romaaneissaan kuvannut väki­valtaa tai seksiä. Christie jätti nämä tarkoituksella pois, koska ne eivät sopineet Christien käsitykseen arvoitus­dekkarista. Uusissa elo­kuva­sovituksissa kuvaamatta jäänyttä väki­valtaa ja seksiä on kuitenkin lisätty. Niinpä esimerkiksi Hercule Poirot -sarjan jaksoon Viisi pientä possua (2003) on lisätty viattoman ihmisen teloitus ja homo­seksuaalisia suhteita. Uudessa neiti Marple -televisio­sarjassa Marple on saanut tausta­tarinakseen onnettomasti päättyneen suhteen naimisissa olevaan mieheen ja kirjoista poiketen hän pystyy ratkaisemaan rikoksia, koska on itse tuntenut saman­kaltaisia tunteita.[74]

Puolustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

P. D. Jamesiä Christien juonten epä­uskottavuudet tai mahdottomuus eivät haittaa, koska tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.[73] James puolustaa myös Christien henkilön­kuvausta, joka hänen mielestään saattaa vaikuttaa lattealta mutta on kuitenkin osuva ja todellinen luonteen­kuvaus[71].

P. G. Wodehousen mielestä (vuonna 1969) loppu­ratkaisun tietäminen ei haitannut lukemista, koska hänen mielestään henkilöt olivat niin kiinnostavia. Muita Christien ihailijoita olivat myös T. S. Eliot ja Clement Attlee. Ranskalaiset filosofit pitivät häntä arvossaan jo 1960-luvulla. Jacques Maritain piti Christietä koko laji­tyypin johto­tähtenä ja Gabriel Marcelin mielestä Christie ”oli melkein suuri kirjailija.”[75]

Laura Thompsonin mielestä Christien latistaminen pelkäksi juonen punojaksi on kohtuutonta. Perusteena hän käyttää Christien tekemiä teostensa näytelmä­sovituksia, jotka kaikki olivat epä­onnistuneita ja pelkkiä varjoja alku­teoksista (mukaan lukien Hiiren­loukku). Hän pitää näytelmä­versioita romaanien juonellisina luu­rankoina, joista on riistetty kaikki ne tekijät, jotka tekivät juonesta romaanissa kiehtovan ja jännittävän.[76]

Suosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christien suosion salaisuutta on turhaan yritetty arvailla. Usein on esitetty, että syynä olisivat taidokkaat juonet. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi yhtä taidokkaita juonia luoneet aikalais­kirjailijat kuten Margery Allingham, John Dickson Carr tai Dorothy L. Sayers eivät ole lähi­mainkaan niin suosittuja kuin Christie. Laura Thompson arvelee, että salaisuus olisi Christien voimakkaassa mieli­kuvituksessa, joka olisi koko ajan läsnä mutta kuitenkin näkymättömissä. P. D. James on tiivistänyt sen: ”Kyllä, meillä on koko ajan aavistus siitä, että pinnan alla kytee paljon enemmän kuin mitä päälle näkyy.”[77] Jamesin mielestä Christien dekkareiden suurin vahvuus on niissä kuvattu järjestyksen tuominen kaaos­maiseen maailmaan pelkän rohkeuden ja älykkyyden avulla ja sen välittyminen vahvana lukijaan[71].

Christien sala­poliisi­romaaneista valittiin kansain­välisessä äänestyksessä parhaaksi Eikä yksikään pelastunut.[78]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luettelo Agatha Christien teoksista

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Saukko, Meme (toim.): Guinness suuri ennätys­kirja. 2000 : world records. Suomentanut Alanen, Asko et al. Helsinki: Helsinki Media, 1999. ISBN 9513207307.
  • Thompson, Laura: Agatha Christie. An English Mystery. Lontoo: Headline Publishing Group, 2008. ISBN 978-0-7553-1488-1. (englanniksi)
  • Baylac, Marie-Hélène: Agatha Christie: Arvoituksellinen elämä. Suomentanut Niemelä, Noora. Helsinki: Minerva, 2020. ISBN 978-952-312-958-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Guinness suuri ennätys­kirja 2000, s. 134.
  2. ↑ Guinness suuri ennätys­kirja 2000, s. 136.
  3. ↑ Thompson 2008, s. 8.
  4. ↑ a b Baylac 2020, s. 13, 14
  5. ↑ Thompson 2008, s. 18–21.
  6. ↑ Thompson 2008, s. 33–35.
  7. ↑ a b c Thompson 2008, s. 39–42.
  8. ↑ Baylac 2020, s. 30, 31
  9. ↑ Thompson 2008, s. 56.
  10. ↑ Thompson 2008, s. 59–61.
  11. ↑ Thompson 2008, s. 63.
  12. ↑ Thompson 2008, s. 67.
  13. ↑ Thompson 2008, s. 72–96.
  14. ↑ Thompson 2008, s. 93–94.
  15. ↑ Thompson 2008, s. 102, 103.
  16. ↑ Thompson 2008, s. 110.
  17. ↑ Thompson 2008, s. 118–120.
  18. ↑ a b Thompson 2008, s. 131–143.
  19. ↑ Thompson 2008, s. 164–166.
  20. ↑ a b Thompson 2008, s. 164–174.
  21. ↑ Thompson 2008, s. 174–178.
  22. ↑ Thompson 2008, s. 186, 217.
  23. ↑ Thompson 2008, s. 222–224.
  24. ↑ Thompson 2008, s. 233, 234.
  25. ↑ Thompson 2008, s. 235–237.
  26. ↑ Thompson 2008, s. 238–245.
  27. ↑ Thompson, Laura: Agatha Christie: How Should a Bio­grapher Set About Unravelling the Mystery? The Independent, 9.9.2007, s. –. Lontoo: Inde­pendent Digital News & Media Ltd. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.7.2011. (englanniksi)
  28. ↑ Thompson 2008, s. 261.
  29. ↑ Thompson 2008, s. 263–267.
  30. ↑ Thompson 2008, s. 271–276.
  31. ↑ Thompson 2008, s. 284–296.
  32. ↑ Thompson 2008, s. 313–316.
  33. ↑ Thompson 2008, s. 308–311.
  34. ↑ Thompson 2008, s. 319–321.
  35. ↑ Thompson 2008, s. 414–419.
  36. ↑ Thompson 2008, s. 362, 363.
  37. ↑ Thompson 2008, s. 463–465.
  38. ↑ What Did Queen Elizabeth II Give to Agatha? 12.5.2012. Word­Press. Viitattu 14.1.2014. (englanniksi)
  39. ↑ Thompson 2008, s. 473–485.
  40. ↑ Thompson 2008, s. 15, 54, 55.
  41. ↑ Thompson 2008, s. 46.
  42. ↑ Thompson 2008, s. 45, 493.
  43. ↑ Thompson 2008, s. 67–69.
  44. ↑ Thompson 2008, s. 103–106.
  45. ↑ Thompson 2008, s. 102.
  46. ↑ Thompson 2008, s. 119, 120.
  47. ↑ Thompson 2008, s. 127–131.
  48. ↑ Thompson 2008, s. 120.
  49. ↑ a b Thompson 2008, s. 149–152.
  50. ↑ Thompson 2008, s. 155–160.
  51. ↑ Thompson 2008, s. 221.
  52. ↑ a b Thompson 2008, s. 260–262.
  53. ↑ Thompson 2008, s. 269, 270.
  54. ↑ Thompson 2008, s. 277.
  55. ↑ Thompson 2008, s. 366.
  56. ↑ Thompson 2008, koko teos.
  57. ↑ Thompson 2008, s. 278, 279.
  58. ↑ Thompson 2008, s. 303–305.
  59. ↑ Thompson 2008, s. 306.
  60. ↑ a b c Thompson 2008, s. 356–360.
  61. ↑ Thompson 2008, s. 345–348.
  62. ↑ Thompson 2008, s. 425–434.
  63. ↑ Thompson 2008, s. 429–433.
  64. ↑ Thompson 2008, s. 465–469.
  65. ↑ Thompson 2008, s. 469–433.
  66. ↑ Thompson 2008, s. 476.
  67. ↑ Thompson 2008, s. 477–480.
  68. ↑ Thompson 2008, s. 373, 374.
  69. ↑ Thompson 2008, s. 389, 390.
  70. ↑ a b Thompson 2008, s. 104.
  71. ↑ a b c Thompson 2008, s. 392–396.
  72. ↑ Nurminen, Jussi: Britti­kirjailijat valitsivat kautta aikain parhaan rikos­romaanin – pohjois­maiset kirjailijat ohitettiin tylysti Yle Uutiset. 6.11.2013. Yleis­radio Oy. Viitattu 6.11.2013.
  73. ↑ a b c Thompson 2008, s. 382–385.
  74. ↑ Thompson 2008, s. 405, 406.
  75. ↑ Thompson 2008, s. 398–401.
  76. ↑ Thompson 2008, s. 459, 460.
  77. ↑ Thompson 2008, s. 390, 391: ”All the time, yes, we get the sense that there’s rather more there than is apparent.”
  78. ↑ Vesa­lainen, Suvi: Eikä yksikään pelastunut Agatha Christien suosituin dekkari Ylen Uutiset. 2.9.2015. Viitattu 3.8.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Barnard, Robert: A Talent to Deceive – an Appreciation of Agatha Christie – Revised Edition. Fontana Books, 1990. ISBN 0006374743. (englanniksi)
  • Cade, Jared: Agatha Christie katoaa. Agatha Christie and the Eleven Missing Days, 2006. Suomentanut Paukku, Kimmo. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7166-5.
  • Raitio, Risto (toim.): Agathan vuosi­sata: 100 vuotta Agatha Christien syntymästä. Helsinki: Suomen dekkari­seura, 1990. ISBN 952-90-2194-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Agatha_Christie&oldid=22302787#Mary_Westmacott”