Liissilän luterilainen seurakunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Inkerin luterilaiset seurakunnat.
Liissilän kirkko 1900-luvun alussa.
Liissilän kirkko, pappila ja lukkarin talo vuoden 1860 kartalla.

Liissilä[1] (ven. Ли́сино, Lisino) oli luterilainen seurakunta eteläisessä Inkerissä nykyisen Leningradin alueen Tusinan piirin alueella.

Seurakunta ja papisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Novgorodin Vatjan viidenneksen Liissilän pogostaa vastannut Liissilän luterilainen seurakunta mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1640. Venäjän vallattua Inkerin takaisin Ruotsilta Liissilä kuului Venjokeen, kunnes 1700-luvun puolivälissä seurakunta sai jälleen oman kirkkoherran. Kirkko sijaitsi aluksi Hovinmäellä. Vuonna 1781 rakennettiin uusi kahdensadan hengen puukirkko Hallikaisiin. Sen vieressä oli vuonna 1748 perustettu pappila, lukkarin talo ja hautausmaa. Vuonna 1880 seurakunnan yhteyteen avattiin koulu ja vuonna 1889 kirjasto.[2][3]

Liissilän seurakunta oli köyhä ja sen papit vaihtuivat tiheään. Kirkkoherroista muistetaan pyhänä pidetyn suuren katajan kaatanut Abraham Brandstaka (1770–1775), sänkyynsä murhattu Henrik Lagerdahl (1803–1813) ja raittiusasiaa harrastanut Johan Wilhelm Ahlstedt (1883–1904). Viimeinen kirkkoherra oli Vilhelm Koivulainen (1913–1919), minkä jälkeen seurakuntaa hoiti parin vuoden ajan Inkereen kirkkoherra Konstantin Siitonen.[4]

Asutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1882 seurakunnan alueella oli 3660 asukasta, joista luterilaisia oli 1851 henkeä (50,6 %). Seudun luterilaiset olivat lähes kaikki inkerinsuomalaisia.[5] Alkuperältään liissiläiset olivat äyrämöisiä, mutta he puhuivat puhdasta savakkomurretta[6][7]. Suomalaisten lisäksi seurakuntaan kuului muutamia mustalaisperheitä, jotka oli vuonna 1839 asutettu Peräsaaren kylään[5].

Seurakunnan väkiluvun kehitys:[8]

1842 1853 1882 1889 1896 1903 1910 1917
1181 1139 1894 1984 2389 2547 2832 3136

Kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa Liissilän seurakuntaan kuului 21 kylää, joista osassa asui myös venäläisiä[9]. Hävinneet kylät on seuraavassa luettelossa kursivoitu. Venäläiset nimet on annettu suluissa.

  • Hallikaisi (Halykovo)
  • Hovinmäki (Bolšoje Lisino)
  • Kaipala tai Kaipola (Kaibolovo)
  • Kirppula (Kirpolovo)
  • Kivikko (Kamenka, suomalais-venäläinen)
  • Kukkola (Gutševo tai Gummolovo)
  • Kuninkaala (Kungolovo, suom.-ven.)
  • Kuutrola (Kudrovo)
  • Lorvila (Lorvilovo)
  • Lustava (Lustovka)
  • Nenikkälä (Nenikjul, nykyään osa Liissin Korpusta)
  • Osmola (Novolisino, suom.-ven.)
  • Papinmäki (Popovka)
  • Peri (Peri)
  • Peräkylä (Perekjulja)
  • Peräsaari (Konetški)
  • Pohi (Pogi)
  • Rampala (Rambolovo)
  • Riinilä tai Riinelä (Ryndelevo, suom.-ven.)
  • Suonpää (Šumba)
  • Uljana (Uljanovka)

Suomalaisista kylistä suurin oli Moskovan maantien varrella sijainnut Pohi, jossa 1800-luvun lopulla oli 218 asukasta 67 talossa. Keskimäärin suomalaiset kylät olivat seudun venäläisasutuksia pienempiä. Osa niistä oli rakennettu venäläiseen tapaan maantien varteen rivikyliksi, mutta syrjäseudulla oli säilynyt myös perinteisiä hajakyliä. Etäisimmät kylät sijaitsivat 50–60 kilometrin päässä kirkosta, minkä takia jumalanpalveluksia järjestettiin kerran vuodessa myös Kivikossa, Kuutrolassa, Peräsaaressa sekä Novgorodin läänin Gorkassa.[10]

Väestön elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes kaikki seurakuntalaiset olivat talonpoikia[11]. 1860-luvulle saakka valtaosa heistä oli yksityisten tilanomistajien maaorjia. Ainoastaan Peräkylä kuului keisarillisen hovin apanaasimaihin ja Peräsaari valtiolle.[12]

Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen talonpojille jaettiin neljän desjatiinan suuruiset maatilat. Tärkein elinkeino oli maatalous, joka oli keskittynyt rukiin, kauran, perunan, pellavan ja eteläisissä kylissä myös ohran viljelyyn. Talvisin tehtiin metsätöitä ja maantien varrella harjoitettiin ajurinammattia.[11]

Neuvostoliiton aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun alusta lähtien seurakuntatyötä johtivat väliaikaiset inkeriläissyntyiset seurakunnanhoitajat. He kaikki joutuivat myöhemmin viranomaisten vainon kohteeksi. Antti Karhu (1922–1926) tuomittiin pakkotyöhön vuonna 1935, Pekka Braks (1926–1927) ja Aleksanteri Korpelainen (1927–1929) ammuttiin Levassovassa vuonna 1937, Samuli Halttunen (1929–1932) ja Juhana Vaasseli (1932) tuomittiin pakkotyöhön vuosina 1932–1933 ja Pekka Virkki (1934–1935) karkotettiin vuonna 1935.[13][14] Liissilän kirkko suljettiin vuonna 1934 ja purettiin syksyllä 1936. Seudun luterilaiset kuuluivat sen jälkeen Venjoen seurakuntaan, joka lakkautettiin vuonna 1937.[15]

Toisen maailmansodan aikana Liissilä joutui saksalaisten miehittämäksi. Saksalaiset polttivat alueen kyliä, mikä lisäsi siviilien ahdinkoa. Vuonna 1943 alueen inkerinsuomalaiset siirrettiin Suomeen. Sodan jälkeen inkeriläiset palasivat Neuvostoliittoon, jossa heille oli luvattu mahdollisuus asettua takaisin kotikyliinsä. Sen sijaan heidät karkotettiin sodan tuhoamille Jaroslavlin, Kalininin, Novgorodin, Pihkovan ja Velikije Lukin alueille.[16] Sieltä entisiä Liissilän asukkaita ja heidän jälkeläisiään on muuttanut Viroon, Karjalan tasavaltaan ja Suomeen. Vain harvat onnistuivat palaamaan kotiseudulleen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. EKI kohanimeandmebaasi eki.ee. Viitattu 16.10.2015.
  2. Luther, Georg: Herdaminne för Ingermanland II: De finska och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704–1940, s. 171. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2000. ISBN 951-583-052-4.
  3. Polevaja etnografija – 2006: Materialy meždunarodnoi konferentsii, s. 231–232. Sankt-Peterburg: Izdatelstvo Levša ”Sankt-Peterburg”, 2007. ISBN 978-5-93356-064-7. Teoksen verkkoversio.
  4. Luther, Georg: Herdaminne för Ingermanland II: De finska och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704–1940, s. 171–173. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2000. ISBN 951-583-052-4.
  5. a b Polevaja etnografija – 2006: Materialy meždunarodnoi konferentsii, s. 232. Sankt-Peterburg: Izdatelstvo Levša ”Sankt-Peterburg”, 2007. ISBN 978-5-93356-064-7. Teoksen verkkoversio.
  6. P. v. Koeppen: Ethnographische Karte des St. Petersburgischen Gouvernements. Moskva: Akademie der Wissenschaften zu St. Petersburg, 1849.
  7. Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Inkeri: historia, kansa, kulttuuri, s. 194. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991. ISBN 951-717-668-6.
  8. Inkerin suomalaisten historia, s. 186. Jyväskylä: Inkeriläisten Sivistyssäätiö, 1969.
  9. Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Inkeri: historia, kansa, kulttuuri, s. 404. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991. ISBN 951-717-668-6.
  10. Polevaja etnografija – 2006: Materialy meždunarodnoi konferentsii, s. 232–233. Sankt-Peterburg: Izdatelstvo Levša ”Sankt-Peterburg”, 2007. ISBN 978-5-93356-064-7. Teoksen verkkoversio.
  11. a b Polevaja etnografija – 2006: Materialy meždunarodnoi konferentsii, s. 234. Sankt-Peterburg: Izdatelstvo Levša ”Sankt-Peterburg”, 2007. ISBN 978-5-93356-064-7. Teoksen verkkoversio.
  12. Alfavitnyi spisok seleni, po ujezdam i stanam, S. Peterburgskoi gubernii, sostavlennyi pri gubernskom statistitšeskom otdele, s. 83–86. Sanktpeterburg: Tipografija gubernskago pravlenija, 1856.
  13. Luther, Georg: Herdaminne för Ingermanland II: De finska och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704–1940, s. 448, 451, 453–454, 467, 469. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2000. ISBN 951-583-052-4.
  14. Musajev, V.I.: Polititšeskaja istorija Ingermanlandii v kontse XIX–XX veke, s. 362–365. Kišinjov: Nestor-historia, 2001. ISBN 9975-9606-4-2.
  15. Luther, Georg: Herdaminne för Ingermanland II: De finska och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704–1940, s. 173, 226. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2000. ISBN 951-583-052-4.
  16. Musajev, V.I.: Polititšeskaja istorija Ingermanlandii v kontse XIX–XX veke, s. 291–292. Kišinjov: Nestor-historia, 2001. ISBN 9975-9606-4-2.