Tämä on lupaava artikkeli.

L. Onerva

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

L. Onerva
Henkilötiedot
Koko nimi Hilja Onerva Lehtinen
Syntynyt28. huhtikuuta 1882
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut1. maaliskuuta 1972 (89 vuotta)
Helsinki
Ammatti kriitikko, kääntäjä, opettaja, runoilija
Puoliso Väinö Streng (vih. 1905)
Leevi Madetoja
(vih. 1918; k. 1947)
Kirjailija
Tuotannon kielisuomi
Aikakausi 1904–1952
Palkinnot
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

L. Onerva (oik. Hilja Onerva Lehtinen, 28. huhtikuuta 1882 Helsinki – 1. maaliskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen runoilija. Onerva kirjoitti myös novelleja ja romaaneja sekä toimi suomentajana ja kriitikkona. Teoksissaan hän käsitteli usein naisen elämään kuuluvia vapauden ja sitoutumisen välisiä risti­riitoja.[1] Onerva muistetaan myös vivahteikkaasta suhteestaan runoilija Eino Leinoon.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

L. Onerva oli vanhempiensa Johan ja Serafina Lehtisen ainoa lapsi.[3] Hänellä oli vain muutamia muisti­kuvia äidistään, sillä tämä joutui mieli­sairaalaan Onervan ollessa seitsemän­vuotias. Tämän jälkeen Onervaa hoiti hänen isän­äitinsä, josta tuli isän tapaan Onervalle hyvin läheinen.[4] Isä muutti 1893 Karhulaan saha­laitoksen isännöitsijäksi, mutta Onerva jäi Helsinkiin koulun­käynnin vuoksi. Hän kävi pikku­lasten koulua ja aloitti yhdeksän­vuotiaana Helsingin suomalaisen tyttö­koulun valmistavalla luokalla. Vuonna 1893 Onerva aloitti viisi­vuotisen tyttö­koulun.[4]

Onerva piti opiskelusta, opettajista ja koulu­tovereistaan ja menestyi tyttö­koulussa hyvin. Tyttö­koulun jälkeen hän siirtyi jatko-opistoon, jossa hän harrasti monen­laisia asioita. Onerva oli lahjakas: hän lauloi, kirjoitti, maalasi ja lausui hyvin. Jatko-opistossa hän luki myös ranskaa ja suoritti opettajan tutkinnon vuonna 1902.[1][5] Kaksi vuotta jatko-opistossa opiskeltuaan Onerva alkoi valmistautua yli­oppilas­kirjoituksiin Suomalaisen yhteis­koulun yksityis­oppilaana, koska jatko-opistossa yli­oppilas­tutkintoa ei voinut suorittaa. Hän kirjoitti vuonna 1901 yli­oppilaaksi ja sai tutkinnon arvo­sanaksi muutamaa pistettä vajaan kiitettävän.[6] Viimeisenä koulu­vuotenaan Onerva pohti elämän­uraansa ja tulevaisuuttaan.[7] Valinta oli vaikea, sillä Onervaa kiinnostivat monet taiteen­alat. Jatko-opistossa Onerva oli innostunut teatterista, ja hän suunnitteli vakavasti näyttelijättären uraa.[8] Onerva opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin Yli­opistossa estetiikkaa, ranskan kieltä ja lääke­tiedettä vuosina 1902–1911[9], mutta ei suorittanut loppututkintoa.[1][10]

Aikuisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1905 L. Onerva kihlautui Väinö Strengin kanssa, jonka oli tavannut yli­opiston osa­kunta­toiminnassa, ja he menivät naimisiin saman vuoden loka­kuussa.[11] Nuori­pari muutti Räisälään, Karjalan­kannakselle Strengien suku­kartanoon. Onerva kaipasi kuitenkin uudessa kodissaan lapsuuden­kotiinsa ja ikävöi kovasti isäänsä, jonka luona hän vieraili useasti avio­liiton alku­aikoina. Myöhemmin aviopari muutti takaisin Helsinkiin.[12] Onervaa ja Strengiä vaivasi jatkuva raha­pula. Onerva hankki tuloja toimimalla viran­sijaisena opettajana ja avaamalla miehensä kanssa Lahteen elokuvateatterin. Teatteri ei menestynyt, ja Onerva joutui pyytämään rahaa kuluihinsa isältään. Keväällä 1908 Streng ja Onerva muuttivat erilleen, mutta kirjoittivat kuitenkin yhä toisilleen.[13] Myöhemmin pari erosi lopullisesti.[14]

Onerva tapasi Eino Leinon ensimmäistä kertaa 1900-luvun alussa ollessaan vielä jatko-opistossa. Hän pyysi tuolloin Leinolta juhla­runoa jatko-opiston konventtiin. Onerva kysyi Leinolta, mikä soveltuisi hänen tulevaisuuden urakseen parhaiten. Leino vastasi hänelle leikillisesti: ”Menkää naimisiin.”[15] Onerva ja Leino tapasivat myöhemmin uudelleen ja rakastuivat into­himoisesti. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin ja asuivat yhdessä vain ulko­mailla. Onerva ja Leino elivät ulko­mailla yhdessä viisi kuukautta majaillen eri puolilla Eurooppaa. Matkalla Onervan ja Leinon elämistä rajoitti raha­pula, eikä matka ollut kovin onnistunut.[16] Onerva merkitsi Leinolle paljon: hän oli tälle samalla rakastajatar, äiti ja kumppani.[17] Leino vaikutti myös Onervan tuotantoon. Onervan ja Leinon suhde muuttui vähitellen ystävyydeksi, eikä heidän välejään katkaissut edes Onervan avio­liitto Leevi Madetojan kanssa tai Leinon solmimat avio­liitot.[18] Onerva käsitteli rajua ja kipeää suhdettaan Leinoon muutamissa novelleissaan, romaanissaan Inari ja runo­kokoelmassaan Ilta­kellot.[19] Onerva oli Leinon tukena tämän kuolemaan asti ja hoiti muun muassa Leinon raha-asioita. Kun Leino kuoli vuonna 1926, Onerva alkoi kirjoittaa hänestä elämäkertaa. Alun perin elämä­kerran oli tarkoitus valmistua jo seuraavana vuonna, mutta se ilmestyi lopulta vasta vuonna 1932. Onerva on jäänyt Eino Leinon varjoon, vaikka Leino itse ei koskaan vähätellyt Onervan merkitystä. Onervan tuotanto ja persoona ovat kuitenkin aina saaneet vähemmän huomiota kuin Eino Leinon.[20]

L. Onerva solmi toisen avio­liittonsa Leevi Madet­ojan kanssa. Onerva ja Madet­oja tutustuivat Leinon kautta, kun Madet­oja sävelsi musiikkia Leinon näytelmiin.[21] Madet­oja oli häntä viisi vuotta nuorempi, lahjakas nuori säveltäjä.[22] Tuttavuus syveni vähitellen rakkaudeksi. Pari kuulutettiin kolmasti avio­liittoon vuonna 1913, ja he ilmoittivat kaikille olevansa naimisissa. Todellisuudessa Onerva ja Madet­oja vihittiin vasta vuonna 1918.[23] Avio­liitto jäi lapsettomaksi, vaikka he toivoivat lasta.[24] He pysyivät yhdessä aina Madet­ojan kuolemaan asti, mutta avio­liittoa varjostivat riidat ja kummankin alkoholi­ongelmat.[25]

1920-luvulla Onerva oli tuottelias, mutta vuosi­kymmenen loppu­puolella hänen terveytensä alkoi horjua. Hän oli ajoittain sairaala­hoidossa sydämensä, reumatisminsa ja hermojensa vuoksi. Sairauksistaan huolimatta Onerva sai valmiiksi 1930-luvulla runo­kokoelmat Yö ja päivä sekä Rajalla ja novelli­kokoelman Häistä hautajaisiin.[26] 1930-luvun lopussa Onerva siirrettiin Kivelän sairaalaan ja sieltä Veikkolan parantolaan vakavien alkoholi­ongelmien vuoksi. Vuonna 1942 Onerva joutui Nikkilän mielisairaalaan.[25] Madet­ojan terveys alkoi samoihin aikoihin heikentyä, eikä hän jaksanut enää tukea mieli­sairaalassa olevaa vaimoaan kuten ennen. Sairaalassa yksinäinen Onerva keskittyi kirjoittamaan runoja ja alkoi myös piirtää uudelleen. Tänä aikana syntyi tuhansia runoja ja piirustuksia. Näitä runoja julkaistiin vuonna 1945 kokoelmassa Pursi ja neljä vuotta myöhemmin kokoelmassa Kuilu ja tähdet. Leevi Madet­oja kuoli vuonna 1947, ja seuraavana vuonna Onerva pääsi pois mieli­sairaalasta ystäviensä avulla. Runo­kokoelma Ilta­rusko vuodelta 1952 jäi hänen viimeiseksi julkaistuksi teoksekseen, mutta hän kirjoitti runoja ahkerasti aina kuolemaansa asti.

L. Onerva kuoli 1. maalis­kuuta 1972 lähes 90-vuotiaana.[27]

L. Onervan tuotanto ja merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

L. Onerva oli varsin kiistelty, omana aikanaan radikaali kirjailija, joka uskalsi kirjoittaa sovinnaista moraalia vastaan. Tuotannossaan Onerva korosti yksilön oikeutta toimia vapaasti ja päättää itsenäisesti omista asioistaan. Hänen teoksensa jakoivat vahvasti aikalaisten mielipiteitä, mutta ne myös menestyivät: hän sai teoksistaan yhteensä seitsemän kirjallisuuden valtionpalkintoa vuosina 1908–1910, 1921, 1923, 1927 ja 1933. Vuonna 1944 hänelle myönnettiin Aleksis Kiven rahaston kunnia­palkinto[1] ja Pro Finlandia -mitali 1967.[28]

Onervan uran alun runoissa näkyy Eino Leinon runojen vaikutus, ja myöhemmin hänen tuotantonsa sai vaikutteita tulen­kantajilta, joihin Onerva myös itse kuului.[1]

L. Onervan kirjailija­ura sai alkunsa, kun hän vuonna 1899 lähetti Maila Talviolle runojaan arvioitaviksi. Talvio ei kuitenkaan pitänyt itseään pätevänä tehtävään ja esitteli Onervan J. H. Erkolle, jotta tämä kommentoisi Onervan runoja. Erkko opasti nuorta runoilijaa, antoi hänelle kirjoittamista koskevia neuvoja ja yritti etsiä Onervalle kustantajaa. Hän myös antoi tulevalle kirjailijalle nimen L. Onerva. Onervalle ei löytynyt kustantajaa, mutta hän sai kuitenkin Erkon avustuksella runojaan julkaistuksi joulu­albumissa Nuori Suomi.[29] L. Onervan esikois­kokoelma Seka­sointuja ilmestyi loka­kuussa 1904 Albert Gebhardin myötä­vaikutuksella. Kokoelman runot Onerva oli pää­asiassa kirjoittanut vuosina 1900–1903. Runo­kokoelma sai hyvän vastaan­oton niin arvostelijoilta kuin lukijoiltakin. Nuoriin lukijoihin vetosi erityisesti Seka­sointuja-kokoelman rohkeus ja epä­sovinnaisuus.[30]

Vuonna 1905 Onerva alkoi kirjoittaa novelleja, joista lopulta tuli romaanin osia. Romaanin nimeksi tuli Mirdja sen pää­henkilön mukaan.[31] Onerva oli kiinnostunut symbolismista ja dekadenssista, ja ne vaikuttavat Mirdjan taustalla. Romaanissa ilmenee dekadentti narsismi: Mirdja ihailee omaa kauneuttaan ja kaipaa lisäksi miestä ihailemaan itseään. Mirdja kohtaa ongelmia yrittäessään yhdistää itsenäisen naisen yksilöllisyyden ja rakkauden keskenään. Mirdja kokeilee useita eri­laisia naisen rooleja ja eri­laisia tapoja rakastaa. Hänen kokeilunsa ja suhteensa päättyvät kuitenkin onnettomasti.[32] Mirdjasta on löydettävissä paljon aineksia myös Onervan omasta elämästä: Mirdja menee naimisiin Runarin ja Onerva Väinö Strengin kanssa, ja sekä Mirdja että Onerva huomaavat, ettei avio­elämä vastaa heidän kuvitelmiaan. Mirdjassa esiintyy myös Rolf Tanne, jonka esi­kuvana on pidetty Eino Leinoa.[33]

Mirdja ilmestyi vuonna 1908, ja se herätti aika­laisissa paljon paheksuntaa. Mirdjassa esiintyvä eroottisen vapauden kannatus ja perinteisten perhe­arvojen halveksiminen sai muun muassa nais­lähetystön nuhtelemaan kirjailijaa. Myönteisen vastaan­oton teos sai intellektuelleilta nuorilta, jotka pitivät sen yksilöllisyyteen pyrkivän naisen ajatusten ja mieli­alojen kuvauksesta.[34] Onerva sai Mirdjasta vuonna 1908 valtion kirjallisuuspalkinnon, jonka arvo oli tuhat markkaa. Palkinto herätti vastustusta, ja Kotimaa-lehdessä esitettiin naisten vastalause Mirdjalle ehdotetun palkinnon johdosta.[35]

Onerva ammensi omasta elämästään aineksia myös vuonna 1913 ilmestyneeseen Inari-romaaniinsa. Inari on nainen, jonka rakkaus häilyy kahden miehen, taiteilija Porkan ja pianisti Alvian, välillä. Miesten esi­kuvina ovat Eino Leino ja Leevi Madet­oja. Onerva myös myönsi, että Inarin rakkaus­elämä ja tämän kohtalo heijastavat hänen omaa elämäänsä.[21]

Lehtityö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onerva kirjoitti urallaan myös paljon lehtiin. Vuonna 1915 alkoi ilmestyä Sunnuntai-lehti, jonka pää­toimittajana Eino Leino toimi. Lehti pysyi hengissä kaksi vuotta, ja Onerva toimi sen toimitus­sihteerinä. Toimitus­sihteerin tehtävien lisäksi Onerva kirjoitti aktiivisesti Sunnuntaihin. Hän julkaisi lehdessä omia runojaan Liesi­lauluja-kokoelmasta ja esimerkiksi ensimmäisen luvun romaanistaan Yksinäisiä. Onerva laati Sunnuntaihin myös kirjallisuuskritiikkiä ja suomensi lehteen joitakin kauno­kirjallisia tekstejä. Sunnuntain lisäksi Onerva kirjoitti 1917 perustettuun oikeisto­sosiali­demokraattiseen lehteen Työn Valta, johon hän kirjoitti teatteri­arvosteluja.[36] Ennen näihin lehtiin kirjoittamista Onerva oli ollut avustamassa myös kulttuuri­liberaalisen Päivä-lehden (1907–1911) teossa.[37] Kirjallisuus­arvosteluja Onerva kirjoitti myös Helsingin Sanomiin kahteen otteeseen 1910–1911 ja 1925–1926.[1]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoteoksia
  • Seka­sointuja. Helsinki: Lilius & Hertz­berg, 1904.
  • Runoja. V. Kosonen, 1908.
  • Särjetyt jumalat: Runoja. Helsinki: Otava, 1910.
  • Ilta­kellot: Runoja. Helsinki: Kirja, 1912.
  • Kaukainen kevät. Helsinki: Otava, 1914.
  • Liesilauluja. Helsinki: Otava, 1916.
  • Muratti­köynnös. Helsinki: Ahjo, 1918.
  • Lyhty­lasien laulu ynnä muita runoja. Helsinki: Ahjo, 1919.
  • Valittuja runoja. Helsinki: Otava, 1919.
  • Elämän muukalainen: Sikermä unikuvia. Helsinki: Kirja, 1921.
  • Helkkyvät hetket. Helsinki: Otava, 1922.
  • Sielujen sota: lyyrillinen sarja. Helsinki: Otava, 1923.
  • Maan tomu-uurna: Runoja. Helsinki: Otava, 1925.
  • Liekki: Runoja. Helsinki: Otava, 1927.
  • Valittuja runoja 1–2. Helsinki: Otava, 1927.
  • Yö ja päivä. Helsinki: Otava, 1933.
  • Rajalla. Helsinki: Otava, 1938.
  • Pursi: Kohtalovirsiä. Helsinki: Otava, 1945.
  • Kuilu ja tähdet. Helsinki: Otava, 1949.
  • Ilta­rusko. Helsinki: Otava, 1949.
  • L. Onervan kauneimmat runot: valikoima. Helsinki: Otava, 1956.
  • Anhava, Helena (toim.): Etsin suurta tulta: Valitut runot 1904–1952. 2. painos 2002. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07819-4.
  • Toisillemme: L. Onerva – Eino Leino. Valikoima runoja. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08744-4.
  • Muratti­köynnös. Näköis­painos. Helsinki: Kirja kerrallaan, 2004. ISBN 952-5439-79-8.
  • Mäkelä, Hannu (toim.): Siivet: runoja vuosilta 1945-1952. Helsinki: Otava, 2004. ISBN ISBN 951-1-19055-5.
  • Mäkelä, Hannu (toim.): Pilvet ja aurinko: runoja vuosilta 1953-1963. Helsinki: Otava, 2005. ISBN ISBN 951-1-19602-2.
  • Mäkelä, Hannu (toim.): Liekkisydän: Valitut runot. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5248-2.
Novellikokoelmia
  • Murto­viivoja. Helsinki: Otava, 1909.
  • Nousukkaita. Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp., 1911.
  • Mies ja nainen. Helsinki: Kirja, 1912.
  • Vangittuja sieluja. Helsinki: Kirja, 1915.
  • Neitsyt Maarian lahja ynnä muita legendoja. Helsinki: Ahjo, 1918.
  • Jerusalemin suutari ynnä muita tarukuvia. Helsinki: Otava, 1921.
  • Salainen syy. Helsinki: Otava, 1923.
  • Uponnut maailma ynnä muita satu­kuvia unen ja toden mailta. Helsinki: Otava, 1925.
  • Häistä hautajaisiin. Helsinki: Otava, 1934.
Romaaneja
  • Mirdja. Helsinki: Otava, 1908.
  • Inari. Helsinki: Kirja, 1913.
  • Yksinäisiä. Helsinki: Kirja, 1917.
Elämäkertoja
  • Madame de Staël. Porvoo: WSOY, 1920.
  • Eino Leino: Runoilija ja ihminen 1-2. Helsinki: Otava, 1932.
  • Eino Leino: Runoilija ja ihminen. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05310-8.
Näytelmiä
  • Syyttäjät: 4-näytöksinen draama. Helsinki: Otava, 1924.
Suomennoksia
  • France, Anatole: Thais. Helsinki: Otava, 1911.
  • Mauclair, Camille: Traagillinen rakkaus. Helsinki: Yrjö Weilin & kumpp., 1911.
  • Ranskalaista laulurunoutta. Alfred de Musset, Paul Verlaine, Charles Baudelaire. Helsinki: Otava, 1912.
  • Voltaire: Candide eli avosydämisen ja vilpittömän nuoren miehen ihmeelliset seikkailut. Helsinki: Kirja, 1914.
  • France, Anatole: Paita. Hämeenlinna: Karisto, 1915.
  • Taine, Hippolyte: Taiteen filosofia I-II. Helsinki: Otava, 1915.
  • de Balzac, Honore: Kahden nuoren aviovaimon muistelmat. Helsinki: Kirja, 1917.
  • Toim. Bédier, Joseph: Tristan ja Isolde muinaiskelttiläinen tarina. Helsinki: Kirja, 1917.
  • France, Anatole: Jumalat janoavat. Helsinki: Otava, 1918.
  • Constant, Benjamin: Adolphe: erään tuntemattoman papereista löydetty tarina. Helsinki: Kirja, 1920.
  • France, Anatole: Siniparran seitsemän vaimoa. Hämeenlinna: Minerva, 1920.
  • Hirn, Yrjö: Episodeja: muutamia lukuja seitsemäntoistasataluvun kirjallisuudesta. Helsinki: Otava, 1921.
  • Barbusse, Henri: Tuli. Helsinki: Daimon, 1922.
  • Tinayre, Marcelle: Hellé. Porvoo: WSOY, 1922.
  • Bourget, Paul: Avioero. Helsinki: Otava, 1925.
  • Bedel, Maurice: Jérôme avioerojen maassa. Mänttä: Minerva, 1928.
  • Evensmo, Sigurd: Pakene Englantiin. Helsinki: Otava, 1947.
  • France, Anatole: Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos. Rakel Kansasen kanssa. Helsinki: Otava, 1966.
Muuta
  • Valitut teokset. Helsinki: Otava, 1956.
  • L. Onerva : valvottu yö: runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. Onerva, L., Kukorelli, Hanna; Mäkelä, Hannu, kirjoittaja; Arell, Berndt, kirjoittaja; Vähäpassi, Kari, kääntäjä; Tiainen, Jussi; Helsingin kaupungin taidemuseo. Taidemuseo Meilahti. Helsinki: Minerva, 2004.
  • Toim. Makkonen, Anna & Tuurna, Marja-Leena: Yö­lauluja: L. Onervan ja Leevi Madet­ojan kirjeitä 1910–1946. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-794-X.
  • Eerola, Aulikki: Soiva L. Onerva. Opinnäyte. Tohtorintutkinnon kirjallinen työ: Sibelius-Akatemia, DocMus-yksikkö. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 2008. ISBN 978-952-5531-40-4.
  • Eerola, Aulikki, Soiva L. Onerva. Tohtorintutkinnon kirjallisen työn verkkoversio.
Diskografia
  • Soiva L. Onerva: Ruhtinas unelmain mailla. Aulikki Eerola (sopraano), Johanneksen Kamariorkesteri, Johanneksen Kamarikuoro, Pertti Eerola (johtaja, piano). CD-äänilevy. Production Aulikki ja Pertti Eerola. APJH 006, jakelija Fuga, 2009.
  • Runoilijarakkautta: lauluja L. Onervan ja Eino Leinon runoihin. Live. Soiva L. Onerva. II. Aulikki Eerola (sopraano), Pertti Eerola (piano), Erkki Palola (viulu), Johanneksen kamarikuoro, Pertti Eerola (johtaja). CD-äänilevy. Production Aulikki ja Pertti Eerola. APJH 007, jakelija Fuga, 2009.
  • Harri Ahmas: Messu Kumartakaa valkeaa, sopraanolle, baritonille, kuorolle ja orkesterille L. Onervan runoihin ja latinankieliseen messutekstiin. Kantaesitys, Live. Aulikki Eerola (sopraano), Jorma Hynninen (baritoni), Johanneksen kamariorkesteri, Johanneksen kamarikuoro, Pertti Eerola (johtaja). CD-äänilevy. Production Aulikki ja Pertti Eerola. APJH 012, jakelija Fuga, 2019.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kortelainen, Anna: Naisen tie: L. Onervan kapina. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20665-6.
  • Mäkelä, Hannu: Nalle ja Moppe – Eino Leinon ja L. Onervan elämä. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18199-8.
  • Nieminen, Reetta: Elämän punainen päivä: L. Onerva 1882–1926. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1982. ISBN 9517172907.
  • Rojola, Lea (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-717-887-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f Historialliset humanistit. Helsinki: Helsingin yli­opisto. Arkistoitu 16.2.2020. Viitattu 12.9.2010.
  2. ↑ Nieminen 1982, s. 203.
  3. ↑ Nieminen 1982, s. 11.
  4. ↑ a b Kortelainen 2006, s. 10.
  5. ↑ Kortelainen 2006, s. 13–15.
  6. ↑ Nieminen 1982, s. 22, 23.
  7. ↑ Nieminen 1982, s. 29.
  8. ↑ Kortelainen 2006, s. 16–19.
  9. ↑ ”Ihminen” 375 humanistia. Helsingin yli­opisto. Viitattu 10.10.2020.
  10. ↑ Nieminen 1982, s. 38.
  11. ↑ Nieminen 1982, s. 64–69.
  12. ↑ Nieminen 1982, s. 71–76.
  13. ↑ Nieminen 1982, s. 78, 79, 85.
  14. ↑ Nieminen 1982, s. 116.
  15. ↑ Mäkelä 2003, s. 10.
  16. ↑ Mäkelä 2003, s. 183, 207.
  17. ↑ Mäkelä 2003, s. 223.
  18. ↑ Nieminen 1982, s. 155.
  19. ↑ Nieminen 1982, s. 162.
  20. ↑ Nieminen 1982, s. 198–203.
  21. ↑ a b Nieminen 1982, s. 123.
  22. ↑ Mäkelä 2003, s. 283, 284.
  23. ↑ Mäkelä 2003, s. 399, 413.
  24. ↑ Nieminen 1982, s. 171.
  25. ↑ a b Mäkelä 2003, s. 575.
  26. ↑ Nieminen 1982, s. 207–209.
  27. ↑ Nieminen 1982, s. 211.
  28. ↑ Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin saajat aakkos­järjestyksessä (Madet­oja, Hilja Onerva 6.12.1967) 9.10.2020. Ritari­kunnat. Viitattu 31.10.2021.
  29. ↑ Nieminen 1982, s. 26, 27.
  30. ↑ Nieminen 1982, s. 48–50.
  31. ↑ Nieminen 1982, s. 57.
  32. ↑ Rojola 1999, s. 147, 148.
  33. ↑ Nieminen 1982, s. 73, 81, 82.
  34. ↑ Nieminen 1982, s. 87, 88.
  35. ↑ Nieminen 1982, s. 110.
  36. ↑ Nieminen 1982, s. 179–184, 188, 189.
  37. ↑ Rojola 1999, s. 216.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Makkonen, Anna & Tuurna, Marja-Leena (toim): Yölauluja : L. Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä 1910-1946. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,, 2006. ISBN 951746794X.
  • Mäkelä, Hannu: Uponnut pursi : kuvitelma. Sepitteellinen Onerva-mono­logi. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951119206X.
  • Mäkelä, Hannu: Onnen maa : L. Onervan elämä ja runot. Jyväskylä: Minerva, 2007. ISBN 9789524920353.
  • Mäkelä, Hannu & Arell, Berndt: L. Onerva : valvottu yö : runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. Jyväskylä: Minerva, 2004. ISBN 9525478521.
  • Sainio, Venla: ”Onerva, L. (1882–1972)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 360, 361. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.

Elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=L._Onerva&oldid=22306362”