Kuolemanrangaistus Ranskassa
Ranskassa kuolemanrangaistus on kielletty. Laki kuolemanrangaistuksen kieltämisestä säädettiin vuonna 1981, ja vuonna 2007 kielto lisättiin Ranskan perustuslakiin. Lisäksi eräät Ranskaa sitovat kansainväliset sopimukset kieltävät kuolemanrangaistuksen.[1] Kuolemanrangaistusta käytettiin Ranskan historiassa vuosisatoja ennen sen kieltämistä. Yleiseksi teloitustavaksi Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä tuli mestaaminen giljotiinilla. Viimeinen teloitus tapahtui vuonna 1977, kun Hamida Djandoubi teloitettiin giljotiinilla Marseillessa[2]. Viimeinen julkisesti teloitettu oli Eugène Weidmann, joka mestattiin Versailles’ssa vuonna 1939.[3]
Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan perustuslain artiklan 66-1 mukaan ketään ei saa tuomita kuolemaan. Vuonna 1981 voimaan tullut kuolemanrangaistuksen kielto sai perustuslaillisen suojan 23. helmikuuta 2007. Laki kieltää myös henkilöiden luovuttamisen maihin, joissa heitä saattaa kohdata kuolemanrangaistus. Ranska on myös allekirjoittanut Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen toisen valinnaisen lisäpöytäkirjan sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6. ja 13. lisäpöytäkirjan, jotka kieltävät kuolemanrangaistuksen käytön kaikissa tilanteissa.[1][4]
Vuonna 2020 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan 55 prosenttia ranskalaisista kannattaa kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa. Kannatus oli noussut huomattavasti edellisestä vuodesta, jolloin kannatus oli ollut 44 prosenttia. Kansallinen liittouma -puolueen kannattajista 85 prosenttia vastasi kannattavansa kuolemanrangaistusta. Muun muassa LREM-puolueen kannattajista 39 prosenttia oli kuolemanrangaistuksen kannalla.[5] Kansallinen liittouma -puolueen presidenttiehdokas Marine Le Pen kannatti aiemmin kuolemanrangaistuksen palauttamista ja oli vaatinut kansanäänestyksen järjestämistä aiheesta. Vuonna 2017 hän kuitenkin kertoi pyrkivänsä ennemmin pidentämään elinkautisen vankeuden kestoa.[6]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuninkaanvallan aikana Ranskassa hirttäminen oli yleisin teloitustapa. Muita tapoja olivat muun muassa mestaus miekalla, roviolla polttaminen, paloittelu ja hukuttaminen. Kuningas Frans I:n aikana teilaus yleistyi rangaistuksena vakavimmista rikoksista. Teloitukset olivat julkisia ja ilmensivät valtion valtaa vankeihin ja toimivat varoittavana esimerkkeinä. Tarkoituksena oli usein myös aiheuttaa tuomitulle kärsimystä, joskin teilaustuomioon saattoi sisältyä määräys tappaa tuomittu yleisön huomaamatta ja jatkaa ruumiin kidutusta. 1700-luvulla ennen vallankumousten aikaa kuolemanrangaistukset olivat vähäisiä ja vangit tuomittiin mieluummin laivastopalvelukseen.[3]
Valistusajan filosofeista Jean-Jacques Rousseau kannatti kuolemanrangaistusta. Hänen näkemyksensä oli, että henkilö luopuu yhteiskuntasopimuksen suojaamasta oikeudesta elää tappaessaan toisen ihmisen. Hän tosin myös kannatti voimakkaita rajoituksia kuolemantuomion langettamiselle. Italialaisen filosofin Cesare Beccarian innoittamana kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ajoivat muun muassa Voltaire, Jean le Rond d’Alembert ja Denis Diderot.[3][7]
Keskustelu kuolemantuomion hyväksyttävyydestä jatkui Ranskan suuren vallankumouksen aikaan. Joseph-Ignace Guillotin esitti perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa vuonna 1789 kuolemanrangaistuksen säilyttämistä mutta teloitustapojen muuttamista inhimillisemmiksi. Hänen ratkaisunsa oli sittemmin hänen mukaansa nimetty mestauslaite giljotiini. Giljotiini nähtiin nopeampana, kivuttomampana ja vähemmän häpeällisenä kuin muut teloitustavat. Guillotinin ehdotus sisälsi myös eräitä teloitetun perheen oikeuksia koskevia parannuksia. Kuolemanrangaistuksen lopettamisen puolesta puhuivat muun muassa Adrien Duport, Jérôme Pétion de Villeneuve ja tuossa vaiheessa myös Maximilien Robespierre. Vuonna 1791 kansalliskokous päätti säilyttää kuolemanrangaistuksen, mutta vähensi kuolemantuomion aiheuttavien rikosten määrää noin kolmannekseen ja otti käyttöön giljotiinin.[3][7]
Kuolemantuomion säilyttäminen johti lukuisiin teloituksiin Robespierren johtaessa Ranskaa terrorin aikana. Terrorin ajan jälkeen vuonna 1795 kansalliskonventti päätti, että kuolemanrangaistukset lakkautettaisiin heti, kun yleinen rauha julistettaisiin. Tämä tapahtui kuitenkin vasta Napoleonin noustua valtaan. Napoleon päätti säilyttää kuolemanrangaistukset, jotka jatkuivat myös hänen tappionsa jälkeen. Kuolemantuomio poliittisista rikoksista poistettiin vuonna 1848 Alphonse de Lamartinen johdolla. 1800-luvun merkittäviin kuolemantuomion vastustajiin kuului Victor Hugo.[3][7]
Ranskan kolmannen tasavallan presidentit käyttivät usein oikeuttaan armahtaa kuolemaantuomittuja. Vuonna 1908 parlamentissa esitettiin pääministeri Georges Clémenceaun tukemana kuolemantuomion kieltämistä. Samoihin aikoihin tapahtunut nuoren pojan murha herätti kuitenkin kohun, ja parlamentti hylkäsi aloitteen. Yritykset kaataa kuolemantuomiota vähenivät tuon jälkeen. Vuonna 1939 sarjamurhaaja Eugène Weidmann teloitettiin julkisesti giljotiinilla Versailles'ssa. Yleisö käyttäytyi teloituksessa vallattomasti, ja teloitus myös elokuvattiin salaa. Presidentti Albert Lebrun kielsi julkiset teloitukset Weidmannin teloituksen aiheuttaman kohun seurauksena.[3][7]
Toisen maailmansodan jälkeen kuolemanrangaistuksen suosio oli vähäinen ja niitä annettiin harvoin. Kuolemanrangaistus nousi keskusteluun jälleen 1970-luvulla. Lapsen siepannut ja murhannut Patrick Henry oli vuonna 1977 tuomittu elinkautiseen kuoleman sijaan, mikä herätti kohua. Julkisessa keskustelussa esitettiin niin kuolemantuomioiden lisäämistä kuin niiden kieltämistä. Kansan enemmistö kannatti niitä, mutta poliittinen eliitti oli vastaan. Kun kuolemanrangaistus kiellettiin, 63 prosenttia kansasta kannatti kuolemanrangaistuksia. Vuoden 1981 vaaleissa François Mitterrandin johtama vasemmisto sai voiton, ja oikeusministeriksi nimitettiin Robert Badinter. Badinter oli ollut puolustusasianajajana muun muassa Henryn tapauksessa ja oli voimakas kuolemanrangaistuksen vastustaja. Badinter esitti kuolemanrangaistusten kieltämistä ja sai presidentiksi nousseen Mitterrandin tuen. Syyskuussa 1981 parlamentin kamarit hyväksyivät kuolemanrangaistusten kiellon.[3][7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b L’abolition en France Ranskan Eurooppa- ja ulkoministeriö. Arkistoitu 27.8.2021. Viitattu 26.8.2021. (ranskaksi)
- ↑ La dernière exécution capitale date de 30 ans RFI. 10.9.2007. Viitattu 26.8.2021. (ranskaksi)
- ↑ a b c d e f g Testard-Vaillant, Philippe: Abolition de la peine de mort : une histoire capitale CRNS Le Journal. 6.5.2021. Viitattu 26.8.2021. (ranskaksi)
- ↑ Treaty list for a specific State : France Euroopan neuvosto. Viitattu 26.8.2021. (englanniksi)
- ↑ Horton, Ollia: Massive jump in number of French people in favour of the death penalty - poll RFI. 17.9.2020. Viitattu 26.8.2021. (englanniksi)
- ↑ Carlier, Rémi: Marine Le Pen recule sur son projet de rétablissement de la peine de mort France24. 1.2.2017. Viitattu 26.8.2021. (ranskaksi)
- ↑ a b c d e Hammel, Andrew: Ending the Death Penalty: The European Experience in global Perspective, s. 116–145. Lontoo: Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-27736-6. (englanniksi)