Hirttäminen

Hirttolava espanjalaisessa lännenkylässä Fort Bravossa.

Hirttäminen on teloitusmenetelmä, jossa teloitettava ripustetaan roikkumaan köysisilmukalla kaulastaan. Ripustusrakennelmaa nimitetään hirsipuuksi. Teloittamiseen käytetään rasvattua köyttä, jossa on kiristyvä hirttosilmukka. Teloitettavan kuolema seuraa joko niskan murtumisesta tai tukehtumisesta. Niska murtuu kun teloitettava putoaa köyden varaan ja venymätön köysi nytkähtää pituuden päättyessä. Niskan murtuminen aiheuttaa välittömän kuoleman. Tukehtuminen on hitaampi ja tuskallisempi kuolintapa ja lähinnä seurausta epäonnistuneesta hirttämisestä. Ripustusrakennelmassa voi olla samanaikaisesti useampi kuin yksi henkilö. Hirttotapahtumia on historiassa järjestetty näytösluonteisesti niin, että tapahtumaa on ollut todistamassa yleisö.

Historia

Yksityiskohta Pisanellon maalauksesta, 1436–1438.

Hirttäminen on teloitusmenetelmänä ikivanha ja tiettävästi persialaista alkuperää. Euroopassa ensimmäiset tunnetut tapaukset ovat kansainvaellusajalta. Keskiajalla hirtettävät pudotettiin tikkailta. Joskus hirtettävän jalkojen alla oli rovio, joka palaessaan luhistui tai uhri pudottautui itse hirrestä rovioon nopeuttaakseen kuolemaansa.

Käytäntö alkoi Britanniassa vuonna 1241, jolloin aatelismiehen poika William Maurice hirtettiin merirosvoudesta. Hirttämisen häpeällisyyden vuoksi sotilaat ammuttiin, ellei kysymys ollut vakoilusta tai petturuudesta.

Varsinkin entisajan Englannissa hirtettävien hitaaseen ja tuskalliseen menehtymiseen kiinnitettiin paljon huomiota käyttämällä esimerkiksi lyhyttä pudotusta, tiukkoja solmuja ja karkeita köysiä. Silloin hirtettävä potki, sätki ja kamppaili jopa puoli tuntia ennen kuolemaansa. Varsinkin naisten hirttäminen keräsi suuren yleisön. Teloituspaikalla ihmisjoukoille olutta ja muuta kaupittelevilta perittiin vero, jonka tuotosta pyöveli sai osuutensa. Siten hänellä oli motivaatiota järjestää näyttävä teloitus.

Hirttotuomioiden perusteet Englannissa olivat kevyitä. 1700-luvulla maassa oli jo noin 200 rikosta, joista rangaistiin hirttotuomiolla. Vuonna 1823 niiden määrä pudotettiin alle sadan. Usein tuomio langetettiin köyhille pelkän epäilyn perusteella. Varakkaammat palkkasivat päteviä asianajajia tai lahjoivat itsensä vapaaksi. Alle 15-vuotiaiden hirttäminen oli lain mukaan kiellettyä, mutta tätä harvoin noudatettiin. Yhtä sääntöä ei kuitenkaan rikottu koskaan: raskaana olevien naisten hirttämistä lykättiin, kunnes he synnyttivät lapsensa. Joskus hirtettäväksi tuomittujen naisten sallittiin elää, kunnes lasta ei enää tarvinnut imettää.

Hirttäminen oli noitavainoissa yleinen teloituskeino rovioiden ohella.

Suomessa hirttäminen oli Ruotsin vallan aikana yleinen kuolemanrangaistuksen toimeenpanotapa varkaudesta tuomituille. Venäjän rikoslaki sääti maanpetoksesta hirttotuomion. Viimeinen Suomessa hirtetty oli jääkäriaktivisti Taavetti Lukkarinen, joka hirtettiin Oulun Kontinkankaalla mäntyyn maanpetoksesta tuomittuna 1916.

Laillisena teloitusmenetelmänä

Hirttämisteloitus voidaan suorittaa neljällä eri tavalla: ripustamalla, lyhyellä pudotuksella, standardipudotuksella ja pitkällä pudotuksella. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun Yhdysvalloissa käytettiin mekanisoitua versiota, missä teloitettavaa ei pudotettu, vaan köyden avulla nykäistiin väkipyörien avulla yläilmoihin. Menetelmä ei saanut laajempaa kannatusta, mutta sen varianttia on käytetty nykyajan Iranissa, missä siihen on käytetty puominosturia.

Laitonta, esimerkiksi väkijoukon suorittamaa hirttämistä kutsutaan lynkkaukseksi ja siinä voidaan käyttää mitä tahansa menetelmää.

Lyhyellä pudotuksella tai maasta nostolla hirttämistä voidaan niskan katkeamisen sijaan tapahtuvan hitaan tukehtumiskuoleman vuoksi pitää erityisen julmana teloituskeinona. Myös pitkässä pudotuksessa teloitettava saattaa saada halvaantumiseen johtavan niskavamman, jolloin kuolema tapahtuukin hitaasti kuristuen uhrin kärsiessä; pitkässä pudotuksessa voi käydä myös niin, että teloitettavan pää irtoaa.

Ripustaminen

Kun hirtettävä ripustetaan köyden varaan, ruumiin paino kiristää silmukan kaulan ympärille ja puristaa henkitorven tukkoon. Uhri kuolee hitaasti tukehtumalla, mutta jos silmukka puristaa kaulan verisuonia tukkoon, tajuttomuus seuraa nopeasti. Kuolema tulee tavallisesti 10–20 minuutin kuluessa, ja sen aiheuttaa tukehtuminen. Toteutuneissa teloituksissa vankien on todettu rimpuilevan vain vähän aikaa ennen tajuttomuutta. Kuolema on joka tapauksessa kivuliaampi kuin kummassakaan pudotusteloituksessa.

Lyhyt pudotus

Rudolf Höss hirressä. Teloitus tapahtui lyhyellä pudotuksella.

Lyhyessä pudotuksessa teloitettava sijoitetaan kärryn, hevosen tai jonkin muun välineen, kuten tuolin, päälle silmukka kaulassa, minkä jälkeen tuki poistetaan teloitettavan alta. Tikkaita käytettiin yleisesti pakottaen teloitettavan itse kiipeämään tarpeeksi korkealle ennen silmukan laittoa.

Kuten ripustamisessakin teloitettava kuolee hitaasti kuristumiseen, joka kestää 10–20 minuuttia ennen sydämen pysähtymistä. Ennen vuotta 1850 lyhyt pudotus oli tavallisin hirttämismenetelmä, ja se on edelleen tavallisin itsemurhan ja laittomien lynkkausten tekomenetelmä, koska siinä ei tarvitse laskea pitkän pudotuksen tarvitsemia putoamismatkoja.

Sotarikollinen Karl Hermann Frank teloitettiin muunnelmalla, jossa teloitettava nostetaan rintakehän ympäri sidotun köyden avulla noin 3 metrisen pylvään yläosaan. Kaulan ympärillä oleva silmukka kiinnitetään pylvään päässä olevaan koukkuun. Kun ylhäällä pitävä köysi löysätään, teloitettava putoaa silmukan varaan. Frankin teloituksesta kuvatusta filmistä näkyy, ettei hän kärsinyt teloitettaessa.

Standardipudotus

Sotarikollinen Franz Strasserin teloitus 1946.

Standardipudotusta alettiin käyttää vuodesta 1866. Sen lääketieteelliset perusteet julkisti irlantilainen lääkäri Samuel Haughton. Siinä teloitettava pudotetaan standardimatkan, joka on 1,2–1,8 metriä (4–6 jalkaa). Menetelmä levisi nopeasti maihin, joissa oli käytössä englantilaisperäinen oikeusjärjestelmä. Menetelmää pidettiin lyhyttä pudotusta humaanimpana, koska sen tarkoituksena oli teloitettavan niskan murtaminen ja siitä seuraava halvaantuminen ja liikkumattomuus (sekä todennäköinen tajuttomuus).

Menetelmää käytettiin yhdysvaltalaisten hallussa olleitten sotarikollisten teloittamiseen, ja menetelmän heikkous tuli ilmi Joachim von Ribbentropin teloituksessa, kun hän oli hirressä 20 minuuttia ennen kuolemaansa.

Pitkä pudotus

Teloitetun pää on irronnut liian pitkän pudotuksen jälkeen (lainsuojaton Tom Ketchum 1901).

Englannissa 1800-luvulla käyttöönotetussa pitkässä pudotuksessa uhri seisoo aluksi puisella alustalla olevan luukun päällä. Kun luukku avataan, teloitettava kuolee pudotuksen aiheuttamaan niskan katkeamiseen. Tämän varmistamiseksi hirttoköyden solmu sijoitetaan leuan alle. Jotta teloitettavan pää ei irtoaisi, hänet punnitaan ja mitataan pudotuskorkeuden määrittelemiseksi. Lasketun pitkän pudotuksen kehitti englantilainen pyöveli William Marwood vuonna 1872. Köyden pituus laskettiin siten, että sen aiheuttama voima niskaan olisi noin 5 600 newtonia. Vuoden 1913 jälkeen, kun muitakin muuttujia otettiin huomioon, voimaksi laskettiin alhaisempi 4 400 N.

Menetelmässä köyden kiristyminen pudotuksen päätteeksi retkauttaa pään taaksepäin samalla kun muu keho jatkaa vielä matkaa. Tämä aiheuttaa niskan murtumisen tavallisesti nikamien C2 ja C3 välistä, aiheuttaen niin sanotun "hirttämismurtuman" (Hangman's fracture) ja selkäytimen vaurioitumisen (Ruth Ellisin ruumiinavauspöytäkirjassa todettiin nikamien välin kasvaneen noin viiteen senttimetriin). Tämä aiheuttaa silmänräpäyksellisen tajuttomuuden ja hengitysrefleksin loppumisen. Teloitettava kuolee lopulta tajuttomana tukehtumiseen; tämän takia teloitettava jätetään roikkumaan tunniksi. Teloitettava ei ehdi tuntea mitään pudotuksen loppuessa, koska tapahtuma kestää 0,02–0,03 sekuntia.

Tunnetuin tämän menetelmän käyttäjä oli englantilainen pyöveli Albert Pierrepoint. Menetelmän tehokkuudesta niskan murtamisessa kertoo tapahtuma, missä Pierrepoint oli teloittamassa saksalaista vakoojaa toisen maailmansodan aikana.

»Juuri kun olin liikuttamassa luukun avaavaa vipua, hän hyppäsi ylöspäin sidotuin jaloin ja putosi avautuneesta luukusta alas. Kauhukseni huomasin silmukan livenneen kaulasta ja oli hupun puolivälissä nenän pysäyttämänä, kunnes köysi pysäytti putoamisen ja hän jäi liikkumatta heilumaan sen jatkoksi. Menin alas vankilan lääkärin kanssa, joka totesi tapahtuneen 'siistin silmänräpäyksellisen kuoleman'. Hän kuulosti yllättyneeltä, niinkuin minäkin olin. Seuraavalla vierailullani päällikkö kertoi minulle selkäytimen katkeamisen olleen täydellinen.
("Just as I was crossing to the lever, he jumped with bound feet. The drop opened, and he plunged down, and I saw with horror that the noose was slipping. It would have come right over his head had it not caught roughly at a point halfway up the hood – it had in fact been stopped on his upper lip by the projection of his nose – and the body jerked down, then became absolutely still apart from the swinging of the rope. I went down into the pit with the prison medical officer. He examined the body and said to me: "A clean death. Instantaneous." He sounded surprised, and I did not blame him. I was surprised myself, and very relieved. On my next visit to Wandsworth the governor told me that the severance of the spinal cord had been perfect.")»

Epäonnistuneet hirttoyritykset

Yhdysvalloissa tiedetään monia tapahtumia, jolloin hirttäminen on epäonnistunut ja tämän seurauksena tuomitut on saatettu armahtaa. Tunnetuimpia tapauksia on Englannissa vuonna 1705 tapahtunut John Smithin teloitusyritys. Smith roikkui köyden jatkeena jopa 15 minuuttia tukehtumatta ja paikalla olleet alkoivat vastustaa tapahtunutta ja Smith armahdettiin.

Toinen samanlainen tapahtuma tapahtui 23. helmikuuta vuonna 1885 Englannissa kun John Lee oli tuomittu hirtettäväksi murhasta. Varmistuksista huolimatta hirttolavan luukku jäi jumiin kolme kertaa ja Leen tuomio muutettiin elinkautiseksi, josta hän vapautui 1907. Myöhemmin on arveltu, että luukun jumitti vääntynyt lauta; laudan vääntymisen aiheuttajaksi uskotaan sitä, että sen päällä, joka kerta samassa kohdassa, seisoi teloitusten aikana sangen kookas vankilan pappi, joka ei ollut läsnä rutiinityöksi määritellyissä laitteen kokeiluissa.^lähde? Fairport Convention -yhtye teki aiheesta vuonna 1971 albumin John Babbacombe Lee.

Iranissa lokakuussa 2013 huumerikosten vuoksi hirtetyn miehen havaittiin olevan elossa, vaikka hänet oli ehditty julistaa kuolleeksi hirttämisen jälkeen. Tapaus huomioitiin kansainvälisesti.

Nykyaika

Käyttö ja laillisuus eri maissa

Yhdysvalloissa hirttäminen on käytössä teloituskeinona vain Washingtonin ja New Hampshiren osavaltioissa ja niissäkin vain toissijaisena keinona. Toistaiseksi viimeinen hirttotuomio pantiin Yhdysvalloissa täytäntöön vuonna 1996 (Billy Bailey). Menetelmä on Japanissa ainoa kuolemantuomion täyttöönpanotapa, joskin kuolemaan tuomitaan maassa vain harvoin. Intiassa hirtettiin viimeksi 2012. Islamilaisessa maailmassa hirttäminen on yleinen teloituskeino, ja sitä käytetään Malesiassa, Singaporessa ja Iranissa. Hirttäminen on ampumalla teloittamisen ohella yleisin teloitustapa. Islamilaisessa maailmassa hirttäminen tehdään yleensä lyhyellä pudotuksella; Iranissa tuomitut hirtetään pudottamisen asemesta kiskomalla heidät nosturilla ylös.

Hirttämisen auktorisoi teloitustavaksi 60 maan laki (22. kesäkuuta 2012 tilanteen mukaan): Afganistan, Antigua ja Barbuda, Bahama, Bangladesh, Barbados, Belize, Botswana, Brunei, Kamerun, Kongon demokraattinen tasavalta, Dominica, Egypti, Päiväntasaajan Guinea, Eritrea, Gambia, Ghana, Grenada, Guyana, Intia, Iran, Irak, Jamaika, Japani, Jordania, Kenia, Kuwait, Libanon, Lesotho, Liberia, Malawi, Malesia, Burma, Nauru, Nigeria, Pohjois-Korea, Oman, Pakistan, Palestiina, Papua-Uusi-Guinea, Qatar, Saint Kitts ja Nevis, Saint Lucia, Saint Vincent ja Grenadiinit, Sierra Leone, Singapore, Etelä-Korea, Etelä-Sudan, Sri Lanka, Sudan, Suriname, Swazimaa, Syyria, Tansania, Tonga, Trinidad ja Tobago, Tunisia, Uganda, Yhdysvallat, Sambia ja Zimbabwe.

Saddamin hallinnon teloitukset Irakissa

Yksi kuuluisimpia 2000-luvulla hirtetyistä on Irakin entinen diktaattori Saddam Hussein, joka hirtettiin 30. joulukuuta 2006. Saddam Husseinin velipuoli Barzan Ibrahim al-Tikriti ja entinen Irakin päätuomari Awad Hamed al-Bander hirtettiin 15. tammikuuta 2007. Barzan al-Tikritin pää irtosi teloituksen yhteydessä liian pitkän pudotuksen johdosta. Irakin entinen varapresidentti Taha Yassin Ramadan hirtettiin 20. maaliskuuta 2007 ja Irakin presidentin entinen neuvonantaja Ali Hasan al-Majid (”Kemikaali-Ali”) 25. tammikuuta 2010. Irakin entinen ulkoministeri Tariq Aziz tuomittiin hirtettäväksi 26. lokakuuta 2010.

Hirttäytyminen itsemurhamenetelmänä

Hirttäytyminen on itsemurhatapa, jossa henkilö itse asettaa silmukan kaulalleen ja pudottautuu roikkumaan sen varaan. Sitä voidaan pitää eräänä varmimmista menetelmistä ampuma-aseen käytön ohella. Hirttäytyminen onkin yleisimpiä itsemurhakeinoja ja erityisen yleinen se on maissa, joissa ampuma-aseiden hankkiminen ja hallussapito ovat tiukasti säänneltyjä. Kuoleminen hirttäytymisessä on kivulias, ja se vie useita minuutteja ja henkilöllä on jatkuvasti suureneva riski saada vakava ja pysyvä aivovaurio, mikäli köysi pettää tai poistetaan ennen kuolemaa.

Hirttäytymisonnettomuus

Hypoksifilia on aiheuttanut monia kuolemia.

Pitkät kaulahuivit ja muut kaulan ympärillä olevat vaatekappaleet voivat kiinni jäädessään aiheuttaa kuoleman. Tällä tavalla menetti henkensä esimerkiksi tanssija Isadora Duncan vuonna 1927. Tästä syystä esimerkiksi pyöräilykypärissä ja kaulan ympärillä olevissa avainnauhoissa on aukeavat lukot, jotka estävät vahinkojen tapahtumisen.

Katso myös

• Hirttäminen, repiminen ja paloittelu
• Giljotiini

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hirttäminen Wikimedia Commonsissa

• Natsirikollinen Karl Hermann Frankin julkinen teloitus 1946 paaluun (Youtube)
• Amon Göthin teloitus, joka onnistui vasta kolmannella yrittämällä. (Youtube)
• Ahmad Abdulsalam ja Baili Hajjaj Saadi hirttäminen Kuwaitissa 2013. Toisella pudotus oli liian lyhyt.