Jalokivi

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Jalokivet)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jalokiviä ja puolijalokiviä: timantti (väritön), safiiri (sininen), rubiini (punainen), ametisti (violetti) ja smaragdi (vihreä)

Jalokivet ovat kiiltäviä, vahvasti valoa taittavia, läpinäkyviä, kauniinvärisiä tai värittömiä sekä kovia mineraaleja, jotka kauneutensa, kestävyytensä ja harvinaisuutensa vuoksi ovat haluttuja ja arvokkaita. Ero jalokivien ja puolijalokivien eli korukivien välillä on tulkinnanvarainen; tiukimpien määritelmien mukaan vain Mohsin kovuuden 7,5 ylittävät kivet voidaan laskea jalokiviksi[1], kun arkikielessä kaikki koruissa käytettävät kivet täyttävät usein jalokiven kriteerit. Jalokiville käytetään yleensä viistehiontaa, joka tuo kiven kauneuden parhaiten esiin. Jalokiviä tutkiva tiede on nimeltään gemmologia.

Eri jalokiviä on vanhastaan pidetty sitä arvokkaampina, mitä kovempia ne ovat, joskin löydökset ja muodin vaihtelut ovat usein aiheuttaneet tästä myös poikkeuksia.[2]

Jalokivien paino mitataan karaateissa; yksi karaatti vastaa 0,2 grammaa.

Käsitteen määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattilaiset alkoivat aluksi määritellä jalokiviksi kaikki mineraalit, kivilajit ja orgaaniset aineet, joista voidaan valmistaa hiomalla koru- ja keräilykiviä, jotka käyvät luonnontilassakin koruiksi. ja joista on mahdollista valmistaa mosaiikkeja ja taidekäsityöesineitä. Gemmologian näkökulmasta tällainen määritelmä oli sopimaton, erityisesti kaupallisuuden kannalta. Tästä on sen tähden edetty tarkempiin määritelmiin, jotta aivan tavallisia kiviä ei sekoitettaisi näin laajan määritelmän takia jalokivien luokkaan. Käytännöllisin luokitusmenetelmä on jakaa kivet seuraavasti:[3]

  • varsinaiset jalokivet
  • jalokivet laajassa merkityksessä
  • korukivet
  • harvinaisuudet eli keräilykivet
  • synteettiset jalokivet

Nimeäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokivistä käytetään vakiintuneita nimiä, jotka usein täysin poikkeavat niistä nimistä, joita samoista aineista käytetään mineralogiassa. Toisinaan eri mineraalejakin pääaineksenaan sisältävistä jalokivistä käytetään samaa nimeä: tällöin arvokkainta tietyn väristä kiveä on vanhastaan sanottu "itämaiseksi", mikä kuitenkaan ei viittaa löytöpaikkaan vaan kiven erityiseen kauneuteen.[2] Monien jalokivien vanhemmat nimet tulevat niiden väreistä, muodoista, koostumuksesta ja/tai ominaisuuksien yhdistelmistä. Nimet annettiin useimmiten löytöpaikan mukaan ja ne olivat kielijohdoksia kreikasta, latinasta, arabiasta, turkista, saksasta tai joistain Aasian kielistä. Myöhemmin alettiin nimetä jalokivet ennen muuta maantieteellisien nimien, niihin liittyvien organisaatioiden ja merkittävien henkilöiden tai vastaavien nimien mukaan.

Silmin havaittavat ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olennaiset silmin nähtävät jalokivien ominaisuudet ovat väri, läpinäkyvyys, kiilto, lohkeavuus, murrospinta ja kidejärjestelmä.[4]

Väri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmille jalokiville helpoin tuntomerkki on väri. Fysikaalisin perustein jalokivet on jaettu värin mukaan. Yhdessä muodon ja löytöpaikan (esimerkiksi Arabian siniset kivet, Keski-Amerikan vihreät kivet) kanssa väri (värivaihteluineen kaikki punaiset, vihreät, violetit, siniset ja vaaleanpunaiset) määrittelee kiven arvon ja valintaperusteen. Joskus jalokiven nimi viittaa sen väriin kuten albiitti tai akvamariini.[5]

  • Akromaattinen eli väritön (esim. timantti, vuorikide) – valonsäde läpäisee kiven absorboimatta tiettyjä aallonpituuksia
  • Idiokromaattinen eli värillinen (esim. malakiitti, rodoniitti) – tietty alkuaine jalokiven peruskoostumuksessa aiheuttaa sen värin (esim. malakiitissa kupari, rodoniitissa mangaani) ja ilmenee kemiallisessa kaavassa
  • Allokromaattinen eli värjäytynyt (esim. ametisti, rubiini) – väri muodostuu kemialliseen kaavaan kuulumattomien hivenalkuaineiden sekoittumisesta
  • Pseudokromaattinen eli valevärinen-väri syntyy erilaisista optisista efekteistä. Tällaisia voivat olla iridisointi, tiikerin-, haukan ja kissansilmäilmiöt, tähti-ilmiö, opalisointi, aventurinisointi, adularisointi ja labradorisointi. Lisäksi tällaisia ovat myös monet kiteen sisäisen rakenteen aiheuttamat ilmiöt, joista muodostuu kiveen vyöhykkeitä tai raitoja.

Jalokivien värin voimakkuuteen vaikuttavat useat oheisilmiöt, mahdollisesti ultravioletti- tai radioaktiivinen säteily, lämpörapautuminen, dehydraatio, vieraiden aineiden imeytyminen ja muut vastaavat seikat. Nämä prosessit tavallisimmin heikentävät väriä, harvoin lisäävät.[5]

Läpinäkyvyys (transparenssi)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiotut timantit ovat arvokkaita ja haluttuja jalokiviä

Kysymys on lähinnä kiven valonläpäisevyydestä, mikä riippuu pääasiassa kiteiden rakenteesta. Läpinäkyvyyteen vaikuttaa värin voimakkuus, sulkeumat, halkeamat ja rapautumisilmiöt. Kivet voidaan jakaa läpinäkyviin, puoliksi läpinäkyviin, läpikuultaviin ja läpinäkymättömiin (opaakkeihin). Samat asiat, jotka vaikuttavat väriin, vaikuttavat myös läpinäkyvyyteen kuten säteily, lämpövaikutukset ja mekaaniset vahingot. Läpinäkyvyyden asteesta riippuu kiven hinta, laatu ja työstötapa eli käytetäänkö viistehiontaa, tasohiontaa tai plastista hiontaa.[5]

Kiilto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valon heijastuminen ja säteily kiven pinnasta ja välittömästi pinnan alta synnyttää kiillon. Kiiltoon vaikuttavat taitekerroin, absorptio, läpinäkyvyys, pinnan ominaisuudet ja väri. Kiilto on jalokiven tärkeä ominaisuus ja sen mukaan valitaan hiontatyyppi tai työstötapa.Kiiltoa on seuraavanlaista[6]:

  • Metallikiilto (esim. kulta)
  • Puolimetallinen kiilto (esim. kupriitti)
  • Timantinkiilto (esim. timantti)
  • Lasinkiilto (esim. safiiri)
  • Helmiäiskiilto (esim. kiille)
  • Silkinkiilto (esim. seleniitti)

Lohkeavuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mineraalien taipumusta haljeta mekaanisesta vaikutuksesta säännönmukaisesti tiettyihin suuntiin nimitetään lohkeavuudeksi. Rapautumisen eteneminen lisää jaollisuutta (esim. korundi). Lohkeavuus on kullekin mineraalille yksilöllinen ominaisuus ja riippuu paljolti kiven sisäisestä rakenteesta. Lohkeavuutta on kuutta eri astetta, nimittäin erittäin etevä, etevä, hyvä, selvä, epäselvä, puuttuu lohkeavuus.

Kun tiedetään kiven lohkeavuus, voidaan valita oikea suuntaus ennen hiomista. Hyvästä lohkeavuudesta seuraa säännönmukaisesti helmiäiskiilto ja epäselvästä lasinkiilto. Jos kivi on erittäin etevästi lohkeava, on varottava mekaanista vahingoittumista.[6]

Murros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokivillä, joilla ei ole lohkeavuusominaisuutta, on murrospinta. Murroksia on seuraavanlaisia[6]:

Kidejärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisia hiomattomia spinellikiteitä

Työstämättömien luonnonkivien hyvä makroskooppinen tuntomerkki voi olla myös niiden tyypillinen morfologia eli kidejärjestelmä. Monet jalokivet esiintyvät luonnossa kidemuodossa. Kidehilasta eli kiteen sisäisestä rakenteesta ja kemiallisesta sidoksesta riippuvat niin kiteiden muoto kuin myös jalokiven tärkeät fysikaaliset ja optiset ominaisuudet. Kide muodostuu nurkista, pinnoista ja särmistä, joiden suhteet toisiinsa nähden ovat vakiot. Tämä ominaisuus on yhteistä kaikille samantyyppisille kiteille. Tämän ulkoisen symmetrian määräävät sellaiset symmetriaelementit kuin kiertoakseli, symmetriatasot, symmetriakeskus ja kiertokuvastusakselit. Näiden symmetriayhdistelmä muodostaa 32 kideluokkaa. Nämä taas jakautuvat seitsemään kidejärjestelmään:[7]

  • trikliininen järjestelmä (kolmeen suuntaan vino) – akseliristikossa on kolme eripituista akselia, joista mikään ei muodosta toistensa kanssa suoraa kulmaa, esim. kyaniitti ja rodoniitti
  • monokliininen järjestelmä (yhteen suuntaan vino) – kolme eripituista akselia, mutta yksi akseleista on suorassa kulmassa kahta muuta vasten, esim. kipsi ja ortoklaasi
  • ortorombinen järjestelmä (neljäkäsmäinen) –kolme eripituista akselia ovat kohtisuorassa toisiaan vasten, esim. oliviini
  • tetragoninen järjestelmä (nelikulmainen) – kaikki kolme akselia ovat suorassa kulmassa toisiinsa nähden ja vaakatasossa olevat akselit ovat keskenään yhtä pitkiä, esim. zirkoni
  • heksagoninen järjestelmä (kuusikulmainen) – neliakselinen ristikko, jonka kolme vaakasuoraa akselia ovat yhtä pitkät ja keskenään 120 asteen kulmassa ja pystyakseliin nähden 90 asteen kulmassa, esim. berylli ja apatiitti
  • trigoninen eli romboedrinen järjestelmä (kolmikulmainen) näyttää akseliristikoltaan samanlaiselta kuin heksagoninen, mutta symmetria pystyakselin suhteen on kuitenkin kolmilukuinen. Akseliristikossa on kolme yhtä pitkää, keskenään samassa, ei suorassa, kulmassa olevaa vaaka-akselia, jotka ovat kohtisuorassa pystyakseliin nähden, esim. turmaliini, kvartsi ja kalsiitti
  • kuutiollinen järjestelmä muodostuu kolmesta toisiaan vastaan kohtisuorassa olevasta keskenään samanpituisesta akselista, esim. timantti, granaatti

Kidemuoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokiven morfologinen muoto riippuu kiteiden sisäisestä rakenteesta ja niiden alkuperästä. Muoto on tärkeä tekijä jalokiven laadun ja tyypin lisäksi sille, hiotaanko se vai käytetäänkö sellaisenaan koruna. Vain ihanneolosuhteissa muodostuneet kiteet ovat säännöllisiä. Yleisintä on, että löydetään epäsäännöllisiä yksittäiskappaleita tai niiden kasaumia. Joiltakin jalokiviltä puuttuu sisäinen rakenne kokonaan, ne ovat silloin amorfisia (esim. opaali). Kidemuotoja tunnetaan seuraavanlaisia[8]:

  • isometriset kidemuodot (esim. timantti, granaatti)
  • sälöiset kidemuodot (esim. turmaliini)
  • levymäiset kidemuodot (esim. lepidoliitti)
  • siirtymämuotoiset kidemuodot kuten tynnyrimuotoiset kiteet (esim. safiiri)

Kiteiden muita morfologisia tuntomerkkejä voivat myös olla kahden tai useamman kiteen yhteenkasvettumat (esim. stauroliitti).

Korukivinäyttelyissä voi nähdä esimerkiksi rakeisia, kompakteja, puikkomaisia, lehtimäisiä, pallomaisia, tippukivenkaltaisia tai kollodeista saostuneita jalokivikasaumia.[8]

Epäpuhtaudet ja ilmiöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki jalokivet koostuvat tietystä mineraalista, tosin ne saattavat sisältää tietyn värin aiheuttavia epäpuhtauksia. Myös sulkeumat kuuluvat tiettyihin jalokiviin, kuten smaragdiin, ja aiheuttavat esimerkiksi korundissa arvostetun tähti-ilmiön. Vain verrattain harvat jalokivimineraalien kappaleet täyttävät jalokiven laatuvaatimukset; useimmiten kiteiden kehittyminen on häiriintynyt tai ne ovat keränneet itseensä liikaa epäpuhtauksia ja sulkeumia, jolloin niistä on tullut sameanvärisiä ja läpinäkymättömiä.

Työstäminen ja muu käsittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erilaisia hiontatapoja (selitteet espanjaa)

Jalokiven työstön tarkoituksena on saada aikaan värikäs, optisesti ja muodoltaan täydellinen kivi. Varhaisin työstön perustekniikka oli lohkominen, jota seurasivat kaivertaminen, poraus ja hionta. Näiden tekniikoiden erilaisia yhdistelmiä ryhdyttiin myös käyttämään. Kivien tuntemuksen edistyessä otettiin käyttöön hienostunut viistehionta, joka hyödyntää väriltään selkeän ja epäpuhtauksia vailla olevan jalokiven parhaat optiset ominaisuudet. Muita hiontatapoja ovat tauluhionta, pyöröhionta ja rumpuhionta. Kukin hiontatapa vaatii eri tavoin valitun raaka-aineen.[9]

Eräitä jalokiviä kuumakäsitellään tietynlaisen värin tai voimakkaamman sävyn aikaansaamiseksi, tai pienten puutteiden kuten halkeamien tai huokosten häivyttämiseksi. Väriä voidaan voimstaa myös radioaktiivisella säteilytyksellä. Muita käsittelymenetelmiä ovat korjaus ja entisöinti öljyllä, hartseilla tai muilla keinoaineilla kyllästämällä sekä paine- ja lämpökäsittely halkeamien poistamiseksi. Jalokiviä voidaan myös yhdistää.[10]

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokiviä löytyy kaikenlaisista kivilajeista, mutta suurimmat rikastumat ovat sedimenteissä, joista saadaan lähes 50 prosenttia maailman tuotannosta. Lisäksi jalokiviä saadaan pegmantiiteista (15 %), rapautumisvyöhykkeistä (7 %), vulkaniiteista, syvämagmakivistä sekä metamorfisista ja metasomaattisista kivistä. Alkuaikoina jalokivet kerättiin irtokivistä maan pinnalta, mutta nykyisin niitä louhitaan maan alta.[11]

Jäljitelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokiviä on pyritty jäljittelemään jo muinaisen Egyptin ajoista lähtien. Pitkään aikaan jäljitelmät eivät kuitenkaan vastanneet oikeita jalokiviä kovuudeltaan tai loistoltaan. Vasta 1800-luvun lopulla ranskalainen kemisti Verneuil onnistui valmistamaan synteettisiä rubiineja taloudellisesti kannattavalla tavalla. Synteettisiä jalokiviä ei saa myydä aitoina.[10]

Kaupan ja hionnan keskukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalokivikaupan suurimpia keskuksia ovat Lontoo, Pariisi ja New York. Hiontapaikoista merkittävimmät ovat perinteisesti olleet Amsterdam, Antwerpen ja Lontoo.

Jalokivimineraaleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mineraali Kemiallinen kaava Mohsin kovuus Jalokivi Väri
Timantti C 10 Timantti väritön
Korundi Al2O3 9 Rubiini punainen
Safiiri sininen
itämainen ametisti[2] violetti
itämainen hyasintti[2] punakeltainen
itämainen akvamariini[2] sininen
itämainen topaasi[2] topaasi
leukosafiiri[2] valkoinen
Krysoberylli BeAl2O4 8,5 Krysoberylli keltainen
Aleksandriitti päivänvalossa vihreä, keinovalossa punainen
Spinelli MgAl2O4. 8 Spinelli
Topaasi AlSiO4(F,OH)2 8 Topaasi keltainen
Berylli Al2Be3(SiO3)6. 7,5–8 Smaragdi tummanvihreä
Akvamariini vaalean sinivihreä
Kordieriitti (Mg,Fe)2Al4Si5O18 7–7,5 Kordieriitti
Zirkoni ZrSiO4 6,5–7,5 Zirkoni
Hyasintti keltainen
Turmaliini AD3G6(BO3)3[Si6O18]Y3Z 7 Indigoliitti[2] sininen
Rubelliitti[2] punainen
Granaatti tavallisimmin X3Al2(SiO4)3 6,5–7,5 Almandiitti (itämainen granaatti)[2] punainen
Pyrooppi (böömiläinen granaatti)[2] tummanpunainen
Kanelikivi[2] hunajankeltainen
Demantoidi[2] smaragdinvihreä
Grossoulaari[2] kellanvihreä
Zoisiitti (Ca2(Al.OH)Al2(SiO4)3 6,5 Zoisiitti
Tansaniitti läpikuultava
Oliviini (Mg,Fe)2SiO4 6,5 Krysoliitti
Opaali SiO2*nH2O 5–6 Opaali useita erivärisiä

On olemassa myös useita muita periaatteessa jalokiven kriteerit täyttäviä mineraaleja (muun muassa euklaasi, fenakiitti ja andalusiitti), mutta jotka eivät ole saavuttaneet muiden kuin keräilijöiden suosiota. Syynä saattaa olla tuottoisten esiintymien vähäisyys ja vaikeapääsyisyys, kiven sopimattomuus korukäyttöön tai epäsuosittu värisävy.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ďud’a, Rudolf & Rejl, Luboš: Jalokivien maailma: Jalo- ja korukivet ja niiden ominaisuudet. Suomentanut Kalle Taipale. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22706-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 12.
  2. a b c d e f g h i j k l m n Tietosanakirja, 3. oa (Haggard–Kaiverrus), s. 1277. Otava, 1912. Teoksen verkkoversio.
  3. Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 8.
  4. Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 9–12.
  5. a b c Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 9.
  6. a b c Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 10.
  7. Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 10–11.
  8. a b Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 11.
  9. Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 19.
  10. a b Mikko Turunen: Jalokivien synty ja esiintyminen Geologia.fi. Viitattu 21.8.2017.
  11. Rudolf Dud'a, Lubos Rejl: Jalokivien maailma, s. 18.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hochleitner, Rupert: Jalokivet ja korukivet: Jalo- ja korukivet sekä niiden jäljitelmät, tuntomerkit ja taustatiedot. (GU Naturführer: Edelsteine und Schmucksteine, 1994.) Suomentanut ja Suomea koskevat jaksot kirjoittanut Seppo Turkka. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0596-2.