Gulag: Vankileirien saaristo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gulag: Vankileirien saaristo
Архипелаг ГУЛАГ
Alkuperäisteos
Kirjailija Aleksandr Solženitsyn
Genre historia
Julkaistu 1973
Suomennos
Suomentaja Esa Adrian
Kustantaja
Sivumäärä
  • 467+537+366 s.
  • 1 303 s. (vuoden 2012 p.)
ISBN 978-952-67534-2-3
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Gulag: Vankileirien saaristo (ven. Архипелаг ГУЛАГ, Arhipelag GULAG) on neuvostoliittolaisen kirjailijan ja gulag-vangin Aleksandr Solženitsynin kirjoittama kolmiosainen teos Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä Gulagista. Teos ilmestyi viivyttelyn jälkeen venäjäksi Pariisissa vuonna 1973.[1] Ensimmäiset laitokset julkaistiin suomeksi nimellä Vankileirien saaristo.

Teos perustuu Solženitsynin omiin kokemuksiin, 227 vangin todistuksiin ja Solženitsynin omiin tutkimuksiin rankaisujärjestelmän historiasta. Siinä pohditaan järjestelmän alkuperää kommunistihallinnon perustamisesta asti, josta neuvostojohtaja Lenin itse otti vastuun. Se kuvaa kuulusteluja, vankien kuljetuksia, vankilakulttuuria, vankien vastarintaa ja kapinointia sekä sisäisen karkotuksen harjoittamista. Solženitsyn arvioi, että Neuvostoliiton työleirijärjestelmässä oli ollut 1900-luvun kuluessa noin 60 miljoonaa ihmistä.[2]

Synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn kirjoitti teoksen jo 1960-luvun alkuvuosina, viitisen vuotta vankilasta ja karkotuksesta vapautumisensa jälkeen. Vapauduttuaan karkotuksesta 1960-luvun alussa Solženitsyn lähti pian Viroon keräämään vankitovereiltaan muistelmia Gulag: Vankileirien saaristoa varten.

Muistelmateoksessaan Puskipa vasikka tammea kirjailija antaa vihjeitä kirjoituspaikastaan. Hän puhuu ”hiljaisesta turvapaikasta” ja ”korvesta”, josta hän löysi rauhan. Tuo rauhallinen ja syrjäisä paikka sijaitsi Etelä-Virossa, Arnold Suden ja hänen perheensä maatilalla. Arnold Susi ja Solženitsyn olivat tutustuneet Lubjankan vankilassa. Sudet järjestivät kirjailijalle rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta, jossa he olivat asuneet palattuaan Siperiasta. Solženitsyn asui siellä talvet 1965–1966 ja 1966–1967 ja kirjoitti Gulag: Vankileirien saariston.[3]

Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen sekä tekijälle itselleen että Neuvostoliiton hallitukselle. Sen vuoksi Solženitsyn yritti elää Virossa mahdollisimman huomaamattomana. Sudet kertoivatkin naapurille, että maatalon asukas oli väitöskirjaansa viimeistelevä tutkija, jota ei saanut häiritä.[3]

Solženitsyn tiesi alusta alkaen, että Kremlin reaktio hänen teoksensa johdosta ei tulisi olemaan myönteinen. Turvallisuuspoliisi KGB:n urkkijat saivat vihiä Gulag: Vankileirin saariston käsikirjoituksen olemassaolosta jo lokakuussa 1965 nauhoittaessaan salaa kirjailijan keskusteluja erään tuttavansa kanssa. Solženitsyn kertoi kirjoittavansa teostaan suuren tunnekuohun vallassa: ”...on kuin laava virtaisi kun kirjoitan Saaristoa, on mahdotonta keskeyttää.” Käsikirjoituksesta oli kirjailijan mukaan tässä vaiheessa valmiina jo 240 liuskaa. Hän kaavaili ”päästävänsä maanvyöryn liikkeelle” vuosien 1972−75 tienoilla. Teoksen vaikutuksen Kremlin johtajiin kirjailija tiesi: ”Saaristo murhaa heidät. Se tulee olemaan tuhoisa.” Tästä tietoisena Solženitsyn salasi käsikirjoituksen muilta kuin lähimmiltä ystäviltään ja avustajiltaan. Hän päätti säilyttää sen eräänlaisena henkivakuutuksena siltä varalta, että hänet vangittaisiin tai murhattaisiin.[4]

Julkaisu länsimaissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Kustantamoille Pariisissa ja New Yorkissa toimitettiin salaa mikrofilmit Gulag: Vankileirien saaristosta. Salaisessa välitystyössä oli mukana ruotsalainen Moskovan ulkomaankirjeenvaihtaja Stig Fredrikson.

Solženitsyn halusi aluksi kirjan ilmestyvän Neuvostoliitossa, ja hän pyysi viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että KGB oli löytänyt kopion hänen kirjastaan kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli pian sen jälkeen hirttäytynyt.[2]

Gulag: Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa heti joulun 1973 jälkeen venäjäksi, jonka jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin kovennetun painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta, ja hän menetti kansalaisuutensa.

Kirjan julkaisemisella oli välitön vaikutus. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagin laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.[5]

Suomennoksen julkaisu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa Solženitsynin kirjoja aikaisemmin julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun suomennoksen Vankileirien saaristo julkaisemisen ulkopoliittisista syistä.[6] Tammessa tiedettiin kirjan olevan poliittista räjähdysainetta heti, kun oli tutustuttu sen englannin- ja ruotsinkielisiin käännöksiin.[4] Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974[1]. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, jolloin lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia.[7]

Tammi joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta.[4] Pääministeri Kalevi Sorsa oli ruotsalaisen kustantajan Wahlström & Widstrandin (W&W) kustantajan Per Gedinin muistelmien Förläggarliv mukaan sanonut Tammen Jarl Hellemanille: "Tämä ei tietenkään ole painostusta, vaan kustantaja päättää itse julkaistako vai ei. Hän antoi myös ymmärtää, ettei tätä keskustelua heidän välillään ollut koskaan käyty."[8]

Sorsan taustalla oli vielä presidentti Urho Kekkonen, joka "pani sanat Sorsan suuhun", kuten Erkki Vettenniemi kirjoittaa artikkelissaan. Helleman oli päättänyt siirtää suomennoksen oikeudet ulkomaiselle kustantajalla, ja ensisijalla oli W&W, jonka edustaja Gedin kuuli asiasta ottaessaan yhteyttä Hellemaniin. W&W:llä oli jo ruotsinnoksen oikeudet. Myös Jörn Donner oli suunnitellut suomennoksen julkaisemista, mutta sai kuulla olevansa asiassa myöhässä: W&W oli jo saanut oikeudet. Paitsi ruotsinnos, myös suomennos oli W&W:lle tuottoisa. Donner oli suunnitellut perustavansa julkaisua varten mittatilauskustantamon. Myös Kauko Kare oli ottanut yhteyttä Solženitsynin edustajaan Fritz Heebiin, jotta hänen Alea-kirjansa saisi julkaista sen. Helleman ei kuitenkaan halunnut sen tapaisen "poliittisen yrittäjän" saavan julkaisuoikeuksia, eikä Heeb edes vastannut Kareelle. Sopimuskin oli jo tehty W&W:n kanssa.[9][10]

Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju kirjoittaa vuonna 2015, ettei teos ollut Solženitsynin aiempiin teoksiin verrattuna vaarallisempi tai kiusallisempi, vaan syynä julkaisematta jättämiseen oli kirjailijan Nobelin-palkinnon ansiosta saama maailmanlaajuinen julkisuus toisinajattelijana.[8]

Paljon venäläistä ja neuvostoliittolaista kirjallisuutta kääntäneen Esa Adrianin[11] suomennokseen sisältyi myös runsaasti teoksen ruotsintajan Hans Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto.[1] Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa – ensimmäinen osa 30 000 kappaletta[8] – ruotsalainen kustantamo ei jatkanut kustannustoimintaa, vaan loput osat julkaisi pieninä painoksina 1976 ja 1978 pienkustantamo Kustannuspiste[1]. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo oli tunnettu neuvosto- ja kommunisminvastaisista teoksista: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.lähde?

Kun Kustannuspiste oli julkaissut Vankileirien saariston jälkimmäiset osat, SKDL:n taistolaissiipeen lukeutunut kansanedustaja Heimo Rekonen teki eduskunnassa kyselyn, mihin toimiin hallitus oli ryhtynyt tai aikonut ryhtyä "mainitunlaisen Neuvostoliiton vastaisen kiihotustyön lopettamiseksi maassamme". Ulkoministeri Olavi J. Mattila vastasi, ettei Solženitsynin kirja "palvele Suomen ja Neuvostoliiton kansojen keskinäisen ystävyyden ja luottamuksen lujittamista", mutta lisäsi uskovansa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden olevan niin vakaalla pohjalla, ettei "moinen yksittäinen teos" voinut järkyttää niitä.[12]

Uusi laitos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailija Sofi Oksanen osti teoksen julkaisuoikeudet, ja teos ilmestyi huhtikuussa 2012 hänen kustantamonsa Silberfeldtin kautta huhtikuussa 2012 nimellä Gulag – Vankileirien saaristo.[7] Martti Anhava teki uutta laitosta varten jonkin verran muutoksia. Kankeita rakenteita on korjattu, venäjän kielen translitterointia on saatettu ajan tasalle ja alkuperäisen laitoksen nimikirjaimia on avattu uudemman venäjänkielisen laitoksen mukaisesti. Solženitsyn oli alun perin käyttänyt nimikirjaimia suojellakseen elossa olleita. Kaikkien nimien oikeellisuutta hän ei myöskään voinut varmistaa. Teoksen suomenkieliseenkin nimeen haluttiin Gulag, koska käsite on kirjan myötä tullut kansainvälisesti tunnetuksi.[13]

Venäjällä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gulag: Vankileirien saaristo ja Ivan Denisovitšin päivä ovat pakollisia oppikirjoja keskikouluissa Venäjän federaatiossa.[14]

Vankileirien saariston aikajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[15]

  • 1945: Solženitsyn vangittiin Stalinin arvostelusta, ja hän sai kahdeksan vuoden vankeuden
  • 1953: Solženitsynin vankeus päättyi
  • 1956: Solženitsyn rehabilitoitiin
  • 1964: Nikita Hrutshevin syrjäyttämisen jälkeen Solženitsynin teoksia julkaistiin samizdateina Neuvostoliitossa
  • 1969: Solženitsyn erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta
  • 1970: Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuudenpalkinto, jota hän ei uskaltanut ottaa vastaan Tukholmassa, koska pelkäsi, että Neuvostoliitto ei päästäisi häntä enää takaisin.[16] Solženitsyn otti palkinnon vastaan 1974 Tukholmassa, hänen karkotuksensa jälkeen
  • 1974: Solženitsyn karkotettiin Neuvostoliitosta. Vankileirien saaristoa ei julkaistu Suomessa. 1. osa ilmestyi suomeksi samana vuonna Ruotsissa. Monet kirjastot Suomessa eivät suostuneet ottamaan sitä kokoelmaansa. Etenkin Lahden ja Turun kaupunginkirjastot eivät suostuneet hankkimaan kirjaa.lähde?
  • 1987: Syöpäosastoa ja Vankileirien saaristoa ei julkaistu Neuvostoliitossa sillä perusteella, että tekijänoikeudet kuuluivat Solženitsynille.
  • 1989: Moskovan kirjamessuilla tiedottettiin uudesta suhtautumisesta Solženitsyniin. Solženitsynin tuotantoa julkaistiin seitsemässä neuvostoliittolaisessa lehdessä. Vankileirien saaristo julkaistaan Neuvostoliitossa syksyllä 1989
  • 1990: Vankileirien saaristo sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon
  • 1991: Solženitsynin maanpetossyytteen kumosi Neuvostoliiton pääsyyttäjä Nikolai Trubin. Trubinin sähke Solzenitsyille kumosi Breznevin aikaisen valtionsyyttäjälaitoksen toimet laittomina
  • 1994: Solženitsyn palasi syyskuussa Venäjälle
  • 2012: Gulag: Vankileirien saariston julkaisi Sofi Oksasen Silberfeldt kustannusyhtiö.

Suomalaiset laitokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vankileirien saaristo (Arhipelag Gulag) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. ((Arhipelag Gulag, 1973.) Selkänimike: Vankileirien saaristo 1–2. Kannessa: Vankeusteollisuus, Ikuinen liike) Suomentanut Esa Adrian. Tukholma: Wahlström & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0
  • Vankileirien saaristo (Arhipelag Gulag) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (3–4: Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka. (Arhipelag Gulag, 1973.)) Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-5-7
  • Vankileirien saaristo (Arhipelag Gulag) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (5–7: Pakkotyö, Karkotus, Stalinia ei enää ole. (Arhipelag Gulag, 1973.)) Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste, 1978. ISBN 951-95192-7-0
  • Gulag: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Silberfeldt, 2012. ISBN 978-952-67534-2-3 (uusi laitos)

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Sofi Oksanen julkaisee Vankileirien saariston Helsingin Sanomat. 28.5.2011. Viitattu 18.4.2012.
  2. ↑ a b Kaufman, Michael T.: Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89 The New York Times. 4.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (englanniksi)
  3. ↑ a b Smoll, Boris: Solženitsyn löysi työrauhan Virosta: Vankileirien saaristo syntyi Suden maatilalla. (Novosti) Helsingin Sanomat, 11.9.1991.
  4. ↑ a b c Hellemann, Jarl: Tapaus Solženitsyn. Teoksessa Bäckman, Johan (toim.): Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia, s. 189–206. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25654-4
  5. ↑ Dutli, Ralph: Der Prophet im Rad der Geschichte Frankfurter Allgemeine Zeitung. 4.8.2008. Viitattu 4.8.2008. (saksaksi)
  6. ↑ Lehtinen, Aki Petteri: Toisinajattelija oli aina Venäjän puolella. Helsingin Sanomat, 5.8.2008.
  7. ↑ a b Suvi Ahola, Pala kotoista itsesensuuria murtui, Helsingin Sanomat 12.4.2012 sivu C 1
  8. ↑ a b c Hannu Harju: Vankileirien saaristo ilmestyi suomeksi 1974. Helsingin Sanomat, 16.3.2015, s. B 13.
  9. ↑ Erkki Vettenniemi: Suomennoksesta tuli rahasampo Ruotsille. Helsingin Sanomat, 11.2.2018, s. B4.
  10. ↑ Andres Küng: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 226. (Vad händer i Finland, 1976.) Suomentanut Pekka Heikkinen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976. ISBN 951-26-1226-7
  11. ↑ Hannu Marttila: Esa Adrian (muistokirjoitus Arkistossa) Helsingin Sanomat. 2007. Muistot: Sanoma. Viitattu 14.4.2012.
  12. ↑ Timo Vihavainen: Kansakunta rähmällään: suomettumisen lyhyt historia, s. 130−131. Helsinki: Otava, 1991.
  13. ↑ Nykyaikaistettu Gulag, Suomen Kuvalehti 23/2012 s. 66
  14. ↑ "Архипелаг ГУЛАГ" вошел в обязательную школьную программу Известия. 9.9.2009. Viitattu 6.11.2023. (venäjäksi)
  15. ↑ ”78”, Tiellä sananvapauteen 1917–2017, s. 77–81. (Solženitsyn – kaiken takana oli Kekkonen) Helsinki: Into, 2017. ISBN 978-952-264-754-2
  16. ↑ Kastemaa, Heikki: ”1974 Edistyksen tiellä, Vuoropuhelu kariutuu”, Nykyaikojen kampanjat, s. 42, 43. Valtion taidemuseo/Kuvataiteen keskusarkisto, 2009.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gulag:_Vankileirien_saaristo&oldid=22717323”