Fryyginen

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Fryyginen moodi)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
C:stä alkava fryyginen asteikko Phrygian mode C.mid Soita (ohje).

Fryyginen merkitsi musiikin teoriassa alun perin erästä muinais­kreikkalaista sävellajia ja siihen liittyvää asteikkoa. Myöhemmin sana tuli tarkoittamaan siitä selvästi poikkeavaa keskiaikaista kirkkosävellajia sekä siihen liittyen nykyisin sellaista diatonista asteikkoa, joka esimerkiksi pianon valkoisilla koskettimilla ulottuu E:stä seuraavaan, oktaavia korkeampaan E:hen mutta joka voidaan myös transponoida muulle korkeudelle, jolloin C:stä alkavassa fryygisessä asteikossa D, E, A, H on alennettu Des-, Es-, As- ja B-säveliksi.

Kreikkalainen fryyginen sävellaji[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D:stä alkava kreikkalainen fryyginen asteikko, enharmoninen muoto, jaettuna kahteen tetrakordiin Greek Phrygian mode on E, enharmonic genus.mid Soita (ohje)
D:stä alkava kreikkalainen fryyginen asteikko, diatoninen muoto D Dorian mode midi.mid Soita (ohje).

Fryyginen sävellaji (oikeastaan harmonia tai tonos) sai nimensä kreikkalaisten itäpuolella Vähässä-Aasiassa asuneiden fryygialaisten mukaan. Siinä oli oktaavissa kaksi tetrakordia eli neljän sävelen jaksoa, joita erotti toisistaan kokoaskel. Fryygisestä asteikosta oli kolme muotoa:

  • enharmoninen muoto, jossa kummankin tetrakordin sisällä sävelten korkeuserot olivat suuri terssi ja kaksi neljäsosa-askelta ja yksi kokoaskel
  • kromaattinen muoto, jossa kummankin tetrakordin sisällä sävelten korkeuserot olivat pieni terssi ja kaksi puoliaskelta
  • diatoninen muoto, jossa kummankin tetrakordin sisällä sävelten korkeuserot kaksi kokoaskelta ja yksi puoliaskel.

Kreikkalaisessa musiikissa asteikot luettiin nykyisestä käytännöstä poiketen tavallisesti ylhäältä alaspäin.[1] Diatonisessa muodossa asteikon sävelet olivat samat, jotka nykyisin saadaan soittamalla pianon valkoisilla koskettimilla D:stä alaspäin seuraavaan D:hen saakka, nykyisillä sävelnimillä siis: D C H A | G F E D,[2], mikä on käytännössä sama asteikko, joka nykyisin tunnetaan nimellä fryyginen. Diatonisessa muodossa asteikon sävelet olivat samat, jotka nykyisin saadaan soittamalla pianon valkoisilla koskettimilla D:stä alaspäin seuraavaan E:hen saakka, nykyisillä sävelnimillä siis: D C H A | G F E D. Kreikkalainen diatoninen fryyginen asteikko oli käytännössä sama kuin myöhempi keskiaikainen doorinen kirkkosävellaji ja nykyinen doorinen moodi.

Kreikkalaisen käsityksen mukaan kuhunkin sävellajiin liittyi erilainen eetos. Fryygistä sävellajia pidettiin ekstaattisena.[1], ja se olikin saanut tämän nimensä sen vuoksi, koska Vähän-Aasian fryygialaisilla oli kreikkalaisten keskuudessa villin, vapaan ja "ekstaattisen" kansan maine.[3] Platon olisi ihanne­valtiossaan sallinut vain fryygiseen sekä sielua vahvistavana pidettyyn dooriseen sävellajiin perustuvan musiikin.[1]

Sekaannuttavasti jotkut teoreetikot kuten Kleonides nimittivät fryygiseksi myös yhtä kolmestatoista kromaattisesta transponointitasosta riippumatta siitä, mistä intervalleista asteikko muodostui.[3]

Keskiaikainen ja nykyinen fryyginen moodi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikainen fryyginen sävellaji[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen katolinen kirkko kehitti kahdeksan sävellajin järjestelmän, johon kuuluville sävellajeille keskiaikaiset musiikki­teoreetikot antoivat samoja nimiä, joita aikaisemmin oli käytetty antiikin kreikkalaisista harmonioista. Nimi fryyginen annettiin kolmannelle näistä kirkko­sävel­lajeista. Sen autenttinen muoto alkaa E:stä, joka on sävellajin päätössävel eli finalis, ja ulottuu oktaavia ylepänä olevaan E:hen. Sen jakaa kahtia sävel H, ja niinpä asteikon alussa on yhden puoliaskelen ja kolmen kokoaskelen muodostama pentakordi, lopussa yhden puoliaskelen ja kahden kokoaskelen muodostama tetrakordi:[4]

E F G A H + H C D E

Tämän sävellajin ambitus ulottui yhden sävelaskelen alemmaksi D:hen. Asteikon kuudetta sävel, C:tä, pidettiin usein päätössävelen jälkeen asteikon tärkeimpänä sävelenä (tuba), joskin 1400-luvulla Johannes Tinctoriksen mielestä sellaisena olisi ollut pidettävä asteikon neljättä säveltä, A:ta.[4]

Yhdistämällä tetrakodrit ja asteikon alin sävel saadaan hypofryyginen sävellaji:

G | A B C D | (D) E F G

Fryygiselle sävellajille on ominaista, että päätössävelen alapuolella on kokoaskel, yläpuolella puoliaskel. Tämän vuoksi, päinvastoin kuin sekä duurissa että harmonisessa mollissa, päätös­sävelen yläpuolella oleva sävel saa eräänlaisen johtosävelen luonteen. Tämä antaa fryygiselle sävel­lajille omalaatuisen "häilyvän" luonteen.[5]

Myöhempinä aikoina fryyginen kirkko­sävellaji on usein käsitetty molliksi, jossa melodia tavan­omaisesta poiketen päättyy asteikon viidenteen säveleen, huippusäveleen eli dominanttiin. Täten e-fryyginen olisi itse asiassa a-molli, jossa asteikon päätössävel, finalis, johon sävelmät päättyvät, ei tonaalisessa mielessä olisikaan perus- vaan huippusävel.[6] Vastaav­asti hypofryyginen, eräissä tapauksissa autenttinen fryyginenkin kirkko­sävellaji olisi d-molli, jossa sävelmä päättyy teräsäveleen eli asteikon toiseen säveleen ja jossa asteikon kuudes sävel, B, on tavallisimmin korotettu H:ksi. Tulkintaa on perusteltu sillä, että melodian keskellä olevan säkeen päättyminen asteikon toiseen tai viidenteen säveleen on uudemmassakin musiikissa aivan yleistä, mutta keskiaikaiset kirkko­sävelmät olisi erityisen vaikutelman aikaan­saamiseksi usein tarkoituksella lopetettu näihin, ikään kuin kesken, jotta kuulija jäisi odottamaan jatkoa.[7][8]

Nykyinen fryyginen moodi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

E:stä alkava fryyginen modaalinen asteikkoPhrygian mode E.mid Soita (ohje).

Nykyaikaisessa länsimaisessa musiikissa fryyginen moodi on sukua luonnolliselle mollille, joka tunnetaan myös aiolisena moodina. Fryyginen asteikko eroaa aiolisesta vain siinä, että sen toinen sävel on aioliseen verrattuna puoliaskelen verran alennettu. Seuraava kaavio esittää E:stä alkavaa fryygistä asteikkoa, e-fryygistä. Siihen on merkitty tonaaliset asteet, jotka osoittavat, miten duuri ja luonnollinen molli voidaan muuntaa fryygiseksi moodiksi:

E-fryyginen
Moodi: E  F  G  A  H  C  D  E
Duuri: 1 2 3  4  5 6 7  1
Molli: 1 2  3  4  5  6  7  1

Fryygisessä moodissa on siis perussävelen lisäksi pieni sekunti, pieni terssi, puhdas kvartti, puhdas kvintti, pieni seksti ja pieni septimi. Koko- ja puoliaskelet vuorottelevat seuraavasti: puoliaskel – kokoaskel – kokoaskel – kokoaskel – puoliaskel – kokoaskel – kokoaskel.

Sekaannusta saattaa aiheuttaa se, että nykyinen fryyginen moodi muistuttaa lähinnä muinais­kreikkalaista doorista harmoniaa sen diatonisessa muodossa. Sen sijaan muinais­kreikkalainen fryyginen harmonia muistuttaa nykyistä doorista moodia.

Fryygisen moodin käyttötapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fryyginen dominanttiasteikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fryyginen dominanttiasteikko saadaan korottamalla fryygisen asteikon kolmas sävel:

E-fryyginen dominanttiasteikko
Moodi: E  F Gis A  H  C  D  E
Duuri: 1 2  3  4  5 6  7 1
Molli: 1 2 3  4  5  6  7  1

Fryygistä dominanttiasteikkoa sanotaan myös 'espanjalaiseksi mustalaisasteikoksi, koska se muistuttaa flamencomusiikissa esiintyviä asteikkoja. Flamencomusiikki käyttää fryygistä asteikkoa sekä arabialaisen maqām Ḥijāzī -asteikon muunnelmaa, joka muistuttaa fryygistä dominanttiasteikkoa mutta jossa asteikon kuudes sävel on korotettu. Siinä esiintyy myös kaksimoodinen yhdistelmä, jossa asteikon toinen ja kolmas sävel esiintyvät vaihdellen toisinaan fryygisen asteikon mukaisesti alennettuina, toisinaan duuriasteikon mukaisina.[9]

Fryyginen moodi jazzissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikaisessa jazzissa fryygistä moodia käytetään soinnuissa, erityisesti vaillinaisessa soinnussa sus4(9), jota toisinaan sanotaan fryygiseksi suspendoiduksi soinnuksi. E-fryygisessä moodissa saattaa esiintyä esimerkiksi sointu E-A-H-D-F.

Fryyginen lopuke ja napolilainen sekstisointu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fryygisen kirkkosävellajin mukaan on saanut nimensä myös fryyginen lopuke, joka on tavallinen barokki­musiikissa, varsinkin Corellin, Händelin ja Bachin teoksissa. Se päättyy mollin dominanttisointuun, jota edeltää asteikon neljännen tai kuudennen asteen sointu ensimmäisenä käännöksenä. Esimerkiksi a-mollissa esiintyy tällöin ensin sointu a-c-f tai f-a-d ja sen jälkeen dominanttisointu gis-h-e.[5]

Fryygiselle sävellajille sukua on myös napolilainen sekstisointu, jossa molliasteikon toinen sävel esiintyy alennettuna.[5]

Tunnettuja fryygisiä sävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin aikaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikaisia ja renessanssiaikaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barokkimusiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romanttisessa musiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populaarimusiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jazz-sävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Phrygian mode

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Music in Theory and Practice, II osa, 8. painos. Bernward and Saker, 2009. ISBN 978-0-07-310188-0.
  • ”Von alten zum neuen Adam: Phrygisher Kirchenton und moderne Tonalität in J.S. Bachs Kantate 38”, Von Luther zu Bach: Bericht über die Tagung 22.–25. September 1996 in Eisenach, s. 129–144. Eisenach: Internationalen Arbeisgemeinschaft für theologische Bachforshung; Sinzig, Studio-Verlag, 1996. ISBN 3-89564-056-5.
  • Otto Gombosi: Key, Mode, Species. Jouran of the American Musicological Society, 1951, 4. vsk, nro 1, s. 20–26. doi:10.1625.jams.1951.4.1.03a00020. Artikkelin verkkoversio.
  • Saul Novack: The Significance of the Phrygian Mode in the History of Tonality. Miscellanea Musicologica, 1977, nro 9, s. 82–177. ISSN 0076-9355.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A-L), s. 225. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4.
  2. Thomas J Mathiesen: ”Greece, §I: Ancient: 6. Music Theory: (iii) Aristoxenian Tradition: (d) Scales”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  3. a b Joh Solomon: Towards a History of Tonoi. Journal of Musicology, 1984, 3. vsk, nro 3, s. 242–251. doi:10.1525/jm.1984.3.3.03a00030. Artikkelin verkkoversio.
  4. a b Harold S. Powers: ”Phrygian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 19. osa, s. 634. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  5. a b c ”Fryyginen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola – Hervé). Otava, 1977. ISBN 951-1-04191-6.
  6. ”Fryyginen”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A-L), s. 116. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4.
  7. Ilmari Krohn: ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo–Kulttuurikieli), s. 1010-1012. Otava, 1912.
  8. ”Kirkkosävellajit”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje–Maskotti), s. 552. Otava, 1923. Teoksen verkkoversio.
  9. Israel J. Katz: ”Flamenco [cante flamenco]”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  10. Egert Pöhlmann, Martin L. West: Documents of Ancient Greek Music: The Extant Melodies and Fragments. Oxford: Clarendon Press. ISBN 0-19-815223-X.
  11. Jon D. Solomon: The Seikilos Inscription A Theoretical Analysis. American Journal of Philology, 1986, nro 107, s. 459, 461, 470.
  12. Karp Theodore, Fabrice Fitch & Basil Smallman: ”Requiem Mass”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  13. Peter Pesic: Earthy Music and Cosmic Harmony: Johannes Kepler's Interest in Practical Music, Especially Orlando di Lasso. Journal of the Seventeeth-Century Music, 2005, 11. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  14. Anthony F. Carver: Bruckner and the Phrygian Mode. Music and Letters, 2006, 86. vsk, nro 1, s. 74–99. doi:10.1093/ml/gci004.
  15. Virsikirja, 187 Armahda, Herra Jumala Suomen evankelisluterilainen kirkko. Viitattu 4.9.2015.
  16. Virsikirja: 322 Ajalla autuaalla me Suomen evankelisluterilainen kirkko. Viitattu 4.9.2015.
  17. Thomas Braatz, Aryeh Oron: Chorale Melodies used in Bach's Vocal Works Es woll (or wolle/wollt) uns Gott genädig sein Viitattu 4.9.2015.
  18. Joshua Rifkin, Eva Linfield, Derek McCulloch & Stephen Baron: ”Schütz, Heinrich [Henrich][Sagittarius, Henricus]”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  19. Kerala J. Snyder: ”Buxtehude, Dietrich”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  20. Thematisch-systematisches Verzeichnis der musikalischen Werke von Dietrich Buxtehude: Buxtehude-Werke-Verzeichnis. Wiesbaden, 1985.
  21. a b c d e f g h i Anthony F. Carver: Bruckner and the Phrygian Mode. Music and Letters, 2006, 86. vsk, s. 74–99. doi:10.1993/ml/gci004.
  22. Erich Wolfgang Partsch: Anton Bruckners phrygisches Pange Lingua (WAB 33). Singende Kirche, 2007, 54. vsk, nro 4. ISSN 0037-5721.
  23. Hugh Ottaway & Alain Frogley: ”Vaugham Wiliams, Ralph”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  24. John Adams
  25. a b Samuel Barber, Jean Sibelius, and the Making of Amerian Romantic: The Musical Quarterly, 2000, 84. vsk, nro 2.
  26. Edward Strickland: ”Glass, Philip”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  27. Doug Adams: The Music of the Lord of the Rings Films: A Comprehensive Account of Howard Shore's Scores, s. 54. Van Nuys, Kalifornia: Carpentier/Alfred Music Publishing, 2010. ISBN 0-7390-7157-2.
  28. Bruno Pelletier-Backuaert: Various Thougts: Sus Chords Viitattu 4.9.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Michael Hewitt: ”The Note Tree”, Musical Scales of the World. {{{Julkaisija}}}, 2013. ISBN 978-0-957547-0-1.
  • Mary C. Tilton: The Influence of Psalm Tone and Mode on the Structure of the Phrygian Toccatas of Claudio Merulo. Theoria, 1989, nro 4, s. 106–122. ISSN 0040-5817.