Erillinen pataljoona 21

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Erillinen Pataljoona 21)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Er.P 21:n pataljoonankomentaja majuri Kalle Vaarnas antaa komppanian päälliköilleen käskyä joukkojen linjaan siirtymisestä Vuosalmen sillanpääaseman keskilohkolla 28. heinäkuuta 1944. SA-kuva.

Erillinen pataljoona 21 (Er.P 21, myös Osasto Pärmi) oli jatkosodan aikana Suomen armeijassa taistellut rangaistuspataljoona, jonka komentajana toimi majuri Nikke Pärmi. Er.P 21 perustettiin elokuussa 1941 vapaaehtoisista kriminaalivangeista, ja siihen liitettiin myös turvasäilössä olleita vasemmistolaisia. Er.P 21:n tunnusmerkkinä oli asepuvun hihaan ommeltu musta V-kirjain, jonka mukaan yksikkö sai kutsumanimen ”Musta nuoli”.

Er.P 21 siirrettiin rintamalle Itä-Karjalaan syyskuun alussa, jossa se osallistui ensimmäisiin taisteluihinsa Vuohtjärvellä kuun puolivälissä. Noin 50 turvasäilöläistä loikkasi välittömästi Neuvostoliiton puolelle, jonka jälkeen loput siirrettiin pois etulinjasta. Tämän jälkeen pataljoonan riveissä oli sodan loppuun saakka ainoastaan rangaistusvankeja.

Jatkosodan käynnistyttyä taistelujoukkoja päätettiin täydentää vapaaehtoisilla kriminaalivangeilla, joille luvattiin sotapalveluksen jälkeen armahdus. Pataljoonaan ilmoittautui noin 550 rangaistusvankia Sukevan ja Pelson vankiloista.[1] Erillinen pataljoona 21 perustettiin elokuussa 1941 Riihimäellä, ja sen komentajaksi määrättiin 28. elokuuta lähtien majuri Nikke Pärmi apulaiskomentajanaan kapteeni Arvo Kartano. Pataljoonan muut upseerit olivat sotilaspoliisikoulutuksen saaneita.[2][3]

Kun turvasäilöön määrättyjen vasemmistolaisten lukumäärä oli koko kesän ajan kasvanut, päätettiin myös poliittisten vankien joukossa olleet asekuntoiset miehet komentaa rintamalle. Yhteensä 289 turvasäilössä ollutta miestä keskitettiin Köyliön varavankilan kautta Riihimäen varuskuntaan, jossa heidät yhdessä noin 400 rangaistusvangin kanssa koottiin sotilasyksiköksi 3. syyskuuta 1941. Poliittisten vankien joukossa olleet 25 entistä punaupseeria ja vaarallisimpina pidettyä kommunistia siirrettiin Karjalan kannakselle linnoitustöihin.[4]

Poliittiset vangit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvasäilöläisistä kolme karkasi jo Köyliössä. Riihimäellä riveistä poistui vielä kuusi, joiden joukossa oli muun muassa Yrjö Leino. Suurimmalla osalla poliittisista vangeista ei ollut muuta kuin Riihimäellä saatu lyhyt sotilaskoulutus, koska he eivät kansalaisluottamuksen menetettyään olleet suorittaneet varusmiespalvelusta. Joukossa oli ainoastaan muutamia Espanjan sisällissodan vapaaehtoisia sekä Neuvostoliitossa sotilaskoulutuksen saaneita.[4]

Er.P 21 lähetettiin Itä-Karjalan rintamalle 9. syyskuuta. Junamatkan aikana SKP:n johtoon kuulunut Nestori Nurminen määräsi turvasäilöläisten joukkueenjohtajaksi Jorma Johteisen. Matkalla keskusteltiin myös mahdollisesta siirtymisestä Neuvostoliiton puolelle. Mielipiteiden jakautumisesta huolimatta SKP:n keskuskomitean jäsenet Aaro Uusitalo ja Väinö Laitinen ryhtyivät levittämään sanaa loikkauksesta. 13. syyskuuta osasto saapui Suojoelle. Pataljoona siirrettiin välittömästi etulinjaan Munjärvelle, jossa se otti rintamavastuun Jääkäripataljoona 7:ltä Vuohtjärven Olkkoilassa. Heti ensimmäisenä yönä venäläiset aloittivat Er.P 21:n asemiin kiivaan tykistötulituksen, jolloin Johteinen antoi käskyn siirtyä puna-armeijan puolelle ja juoksi itse kranaattikeskityksessä rintamalinjan yli. Myös upseerien ampumista ehdotettiin, mutta Laitinen kielsi suunnitelman.[4][5]

Syyskuun 19. päivään mennessä 53 turvasäilöläistä oli loikannut Neuvostoliiton puolelle, jonka lisäksi viisi oli kaatunut ja 16 haavoittunut. Jäljelle jääneet vedettiin pois etulinjasta, ja heistä muodostettiin Arvo Kartanon komentama Erillinen työkomppania, joka sijoitettiin aluksi Kangasjärvelle ja tammikuusta 1942 lähtien Säämäjärvelle.[4] Loikkareista puolestaan koulutettiin Neuvostoliitossa desantteja, GRU:n tiedustelijoita tai Kominternin virkailijoita. Desanttien joukossa olivat muun muassa Eino Laakso, Arvo Lamminen, Erkki Polojärvi ja Risto Westerlund.[6]

Erillinen pataljoona 21 osallistui jatkosodan taisteluihin Vuohtjärven ohella Onkamusjärvellä, Vansjärvellä, Salmissa, Lintujärvellä, Porajärvellä, Pälkjärvellä, Semsjärvellä, Kumsassa, Plakkovaaralla, Ahvenjärvellä, Tšopinassa, Ristijärvellä, Karhumäessä sekä Vienanmeren–Itämeren kanavalla.lähde? 22. lokakuuta – 6. joulukuuta 1941 välisenä aikana Er.P 21 oli Jalkaväkirykmentti 26:n 3. pataljoona.lähde?

Osastoa käytettiin usein paikoissa, joissa muut pataljoonat olivat epäonnistuneet, kuten muun muassa Semsjärven ja Kumsan kylien valtauksessa. Rykmenttien ja divisioonien komentajat laittoivat pataljoonan toistuvasti lähes mahdottomiin paikkoihin, sillä osasto joutui hyökkäämään ilman tulitukea jopa jokien yli vihollisen linnoitettuihin asemiin.[7] Syksyllä 1941 pataljoona valtasi Tšopinan kylän. Hyökkäys noteerattiin myös päämajassa, josta ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim lähetti pataljoonalle kiitos- ja tunnustussähkeen 3. marraskuuta.[8] Osaston tärkeimpänä voittona pidetään Kumsan valtausta yllätyshyökkäyksellä. Se tuli yllätyksenä myös omille joukoille, jotka eivät ehtineet valmistella edes kranaatinheittimiä Pärmin määrätessä joukkonsa liikkeelle, jonka jälkeen Kumsa vallattiin 40 minuutissa.[9]

Majuri Pärmi oli tyytyväinen pääosaan miehistään, joita hän piti erinomaisena taistelija-aineksena. Raportissaan Pärmi totesi, että miehet olivat olleet sopimattomia rauhanajan järjestyneisiin varuskuntaoloihin, mutta rintamalla he osoittavat erinomaista kuntoa.lähde? Majuri Valter Vallin komentaman puna-armeijan jalkaväkirykmentti 126:n karjalaiset ja inkeriläiset sotilaat puolestaan kutsuivat pataljoonaa ”Pärmin piruiksi”.lähde?

Erillinen pataljoona 21:tä kertoo muun muassa Mauri Paasilinnan romaani Mustan nuolen miehet (2019).[10]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vaara, Topi: Pärmin pirut : Er.P 21:n vaiheita jatkosodassa 1941–1942. Helsinki: Otava, 1977. ISBN 951-10452-7-X
  1. Juusela, Jyrki: Vankipataljoona : Er. P 21:n ja Er. Työkomppanian ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana 1941–1944, s. 51–53. Jyväskylä: Atena, 2017. ISBN 978-952-30033-6-1
  2. Brantberg, Robert: Jääkärieverstiluutnantti Nikke Pärmi Robert Brantberg. Viitattu 17.11.2009.
  3. Juusela 2017, 45–46.
  4. a b c d Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 361–364. (Väitöskirja) Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-01920-1-5
  5. Jalkanen, Jukka: Unohtumaton Nikke Pärmi. Kansa Taisteli, 1982, nro 9, s. 290. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 9.11.2021. (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. Rentola 1994, s. 369–373.
  7. Brantberg, Robert: Nikke Pärmi – Musta nuoli 2011. Robert Brantberg. Viitattu 24.12.2020.
  8. Tuompo, Wiljo Einar: Päiväkirjani päämajasta 1941–1944, s. 85–86. Porvoo: WSOY, 1968. ISBN 951-00369-1-9
  9. Viljakainen, Miika: Jatkosodassa taisteli suomalainen rangaistuspataljoona, johon koottiin vankeja – Mustan nuolen komentaja niitti kovan maineen 25.12.2016. Ilta-Sanomat. Viitattu 24.12.2020.
  10. Kuvaja, Sini: Porissa asuva kirjailija Mauri Paasilinna kirjoitti suomalaisten rangaistuspataljoonasta – hänen oman perheensäkin tarinaan sota jätti jälkensä (vain tilaajille) 16.11.2019. Satakunnan Kansa. Viitattu 9.11.2021.