Bysantinistiikka
Bysantinistiikka on humanistinen tieteenala ja akateeminen oppiaine, joka tutkii Bysantin eli Itä-Rooman keskiaikaista kreikankielistä kulttuuria, sen historiaa ja kirjallisuutta.[1][2] Suomessa bysantinistiikkaa voi opiskella Helsingin yliopistossa.[1] Bysantin kulttuurinen ja poliittinen keskus oli Konstantinopoli ja varsinaiset sydänalueet levittäytyivät kummallekin puolelle Bosporinsalmea, nykyisin kolmen valtion, Bulgarian, Kreikan ja Turkin alueille.[2]
Bysantinistiikka on varsin nuori tieteenala ja se on osin edelleen tilanteessa, jossa sen aineistojen kokoaminen ja analyysi, jonka pohjalta se tuottaa tieteellistä tietoa bysanttilaisesta kulttuurista, on kesken. Bysantinistiikka on suhteellisen pieni tieteenala, ja monilta keskeisiltä bysanttilaisen kulttuurin alueilta laajemmat tutkimukselliset synteesit ovat vielä tekemättä.[2]
Tutkimushistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itsenäisenä tieteenalana bysantinistiikalla on antiikin- ja keskiajan tutkimukseen verrattuna suhteellisen lyhyt historia. Se eriytyi klassillisesta filologiasta vasta 1800-luvun lopulla. Keskeisiä hahmoja tässä kehityksessä olivat irlantilainen J. B. Bury (1861–1927), venäläinen V. G. Vassiljevskij (1838–1899) ja erityisesti baijerilainen K. Krumbacher (1856–1909). Bury toimi Cambridgen yliopiston uuden ajan historian professorina ja Vasslijevskij Venäjän keskiajan historian professorina Pietarin yliopistossa. He olivat historioitsijoina bysantinistiikan hallinto- ja sosiaalihistoriallisen tutkimuksen uranuurtajia.[2]
Akateemisena oppiaineena bysantinistiikka syntyi paljolti Krumbacherin vaikutuksesta Münchenin yliopistossa, jossa sen oppituoli perustettiin vuonna 1892 alunperin klassillisen filologian mallin mukaisesti keskiaikaisen kreikan kielen ja kirjallisuuden tutkimuslaitokseksi. Nimike väistyi kuitenkin pian Institut für Byzantinistik -nimen tieltä. Krumbacher perusti myös alan ensimmäisen aikakauskirjan, Byzantinische Zeitschriftin vuonna 1892.[2]
München toimi myöhemmin mallina muille yliopistollisille oppituoleille, joita tosin alkoi syntyä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Saksalainen kielialue hallitsi alaa, tärkeimpinä keskuksinaan Wienin, Münchenissä, Kölnin ja Berliinin yliopistolliset laitokset. Englannissa taas bysantinistiikan keskuksia ovat Birmingham ja Belfast, Ranskassa Pariisi, Italiassa Napoli ja Padova sekä Ruotsissa Uppsala, Institutionen för klassiska språk, avdelning för bysantinologie. Se aloitti toimintansa 1970-luvulla.[2]
Yliopistoista irrallaan olevista tutkimuslaitoksista keskeisimmät ovat Dumbarton Oaks Centre for Byzantine Studies Washigtonissa ja Centre de recherche d'histoire et civilisation de Byzance Pariisissa. Venäjällä bysantinistiikka jäi tiedeakatemian suojiin, ja yliopistollisia oppituoleja siellä ei ole koskaan perustettu.[2]
Bysantinistiikka on 1980-luvulla saakka ollut luonteeltaan vahvasti filologiapainotteinen. Tämä selittyy ensinnäkin sillä, että tieteenalaa ja myös sen koulutusta hallitsee tekstien editointityö, joka oli 1990-luvun lopulla modernien kriittisten editioiden osalta vielä kesken. Toiseksi tilanne on selittynyt sillä, että keskiaikaiset kreikan kielimuodot ovat merkitysopillisesti ja tyylillisesti erittäin hankalia tulkita. Kolmas syy on, että bysanttilaisesta kulttuurista säilynyt aineisto on lähes täysin kirjallista eli historiankirjoitusta, kirjeitä, puheita ja muita sellaisia.[2]
Lähdemateriaalin suhteen ylipäänsä on muistettava, että bysanttilainen kulttuuri oli Konstantinopoli-keskeinen ja kaupungin merkitys hallinnollisena, kirkollisena ja kulttuurisena keskuksena oli keskiajalla vertaansa vailla. Sen valtaus vuonna 1453, ja hieman myöhemmin tapahtunut pienempien keskusten Mistran ja Trabezuntin vastaava kohtalo, merkitsi arkistojen lähes poikkeuksetonta katoamista. Asiakirja-aineisto, joka esimerkiksi läntisessä keskiaikatutkimuksessa muodostaa primaariaineiston, puuttuu bysantinistiikalta käytännöllisesti katsoen kokonaan. Konstantinopolin patriarkaatti ja sen tehtäväkenttä tosin säilyivät valloituksen jälkeenkin, mutta arkistonmuodostajana ja -ylläpitäjänä sekin koki vuoden 1453 valtauksen jälkeen useita paloja ja hävityksiä. Arkistojen, kuin myös kirjastojen, jatkuvuus keskiajalta nykypäiviin on todettavissa vain joissain Athoksen luostareissa ja Pátmoksella. Luostareiden kiinnostus esimerkiksi asiakirjojen säilymiseen on ollut luonnollisesti vain suhteessa luostarin omaan maaomaisuuteen ja privilegioihin.[2]
Koska kirkko säilyi turkkilaisvaltauksen jälkeen instituutiona, teologiset, dogmaattiset ja liturgiset ainestot hallitsivat bysanttilaista kirjallista jäämistöä. Tämä on yksi tekijä, joka on vaikuttanut käsityksen syntyyn siitä, että bysanttilaista kulttuuria olisi leimannut voimakas uskonnollisuus ja kiihkeä ortodoksisuus. Asiakirjojen ja verolistojen ja muun sellaisen aineiston puuttuminen on tietysti vaikeuttanut talous- ja sosiaalihistoriallista tutkimusta. Pääasiallinen lähdemateriaali bysanttilaiseen kulttuuriin on historiankirjoitus, josta on säilynyt vain rajallinen, tosin ehkä suhteellisen edustava, otos aikanaan kirjoitetusta.[2]
Lähdemateriaalin luonteen takia perinteinen bysantinistiikan historiantutkimus on keskittynyt pääsääntöisesti poliittisen tapahtumahistorian ja prosopografian mallintamiseen. Valtaosa säilyneestä bysanttilaisesta profaanista kirjallisuudesta on nykyään Länsi-Euroopan kirjastoissa. Näiden kokoelmien tausta on ensinnäkin renessanssin myötä heränneessä kiinnostuksessa antiikin kreikkalaiseen kulttuuriin, mikä johti käsikirjoitusten etsintään ja kopiointiin luostareissa ja kirjastoissa ennen ja jälkeen turkkilaisvalloituksen. Myös kreikkalaiset pakolaiset toivat 1400-luvulla mukanaan länteen käsikirjoituksia. Tällöin ei vielä tehty arvottavia rajauksia antiikin aikaisen ja keskiaikaisen kirjallisen aineiston välillä, vaan mikä tahansa kreikkalainen käsikirjoitus kelpasi kokoelmiin. Laajimmat kokoelmat ovat Biblioteca Vaticana Roomassa, Firenzen Biblioteca Laurenziana, Venetsian Biblioteca Marciana, Wienin National bibliothek ja Pariisin Bibliotheque Nationale.[2]
Kirjallisen aineiston luonteen lisäksi bysantinistiikan kenttää hahmottaa voimakkaasti bysanttilaisen kulttuurinperinteinen arvottamisongelma: Sen saama asema eurooppalaisen kulttuurikehityksen tulkinnassa 1700-luvun valistusfilosofeilla. Tällöin bysanttilaiseen kulttuuriin lyöty kielteinen leima vaikuttaa yhä Euroopassa. Bysantin huonoa mainetta on alan piirissä vähän tutkittu. Länsieurooppalaisten oppineiden kiinnostuksen juuret bysanttilaiseen kulttuuriin ovat saksalaisessa myöhäisessä humanismissa sekä protestanttisessa ja katolisessa uskonpuhdistuksessa. Yksi protestantismin arvostelun periaatteista katolista kirkkoa kohtaan oli, että Rooman johtama kirkko oli ajautunut kauas alkukirkon ihanteista, joiden katsottiin paremmin säilyneen taas idän kirkossa. Seurauksena olikin yritys yhteyksien luomiseen ordoksiseen kirkkoon ja Konstantinopolin patriarkaattiin, mutta ajatus tuli esiin myös protestanttihumanistien kiinnostuksena ortodoksiseen teologiseen kirjallisuuteen ja sen kääntämiseen. Lisäksi turkkilaisten samanaikainen vastustamattomalta tuntunut eteneminen Balkanilla liki Wieniin asti herätti varsinkin Saksassa tarpeen saada tietoa heistä. Sellaista katsottiin löytyvän nimenomaan bysanttilaisesta kirjallisuudesta. Augsburgilainen humanisti Hieronymus Wollf käänsi latinaksi ensimmäiset bysanttilaiset kronikat 1560-luvulla.[2]
Ala Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa bysantinistiikalla ei ole akateemisia perinteitä. Bysantinistiikkaan erikoistuminen oman oppiaineen piirissä, esimerkiksi historian, taidehistorian tai Kreikan kielen ja kirjallisuuden, vaatii Suomessa lisäopin hankkimista ulkomailta. Alalla on kuitenkin tehty väitöskirjoja Suomessakin mutta ulkomailta lisäoppia ottaen. Bysantinistiikan alaa sivuavaa tutkimusta Helsingin yliopiston piirissä on kuitenkin runsaasti, kuten arabistiikka, myöhäisantiikin tutkimus, nykykreikkalainen filologia ja slaavilaisen kulttuurin tutkimus. Teologisessa tiedekunnassa toimii Ortodoksian ja Idän kirkkojen tutkimuslaitos, jossa Bysantti on edustettuna. Laajaa kansainvälistä huomiota on saavuttanut akatemiaprofessori Jaakko Frösénin johtama Jordanian Petrasta löydettyjen varhaisbysanttilaisten 500–600-luvuilta peräisin olevien papyrusten konservointi ja editointityö.[2]