Slavistiikka
Slavistiikka eli slaavilainen filologia on 1800-luvulla syntynyt kielitieteen ala, joka tutkii slaavilaisia kieliä, niillä kirjoitettua kirjallisuutta ja slaavilaisia kulttuureita. Slavistiikan piiriin on alettu laskea myös slaavikansoja ja heidän asuttamiaan alueita koskevaa historiallista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.[1] Slavistiikan tutkijaa nimitetään slavistiksi. Slaavilaisiin kieliin kuuluvan venäjän kielen tutkimusalaa nimitetään rusistiikaksi.[2] Puolan tutkijaa nimitetään polinistiksi.[1]
Nimityksena slaavilainen filologia tuli Suomessa käyttöön Helsingin yliopistossa vuonna 1895, kun Jooseppi Julius Mikkola nimitettiin slaavilaisen filologian dosentiksi. Slavistiikkaan mutta ei slaavilaiseen filologiaan voidaan laajassa mielessä lukea myös esimerkiksi slaavilaisten kansojen kansanperinteen tai kulttuurin ja kulttuurihistorian tutkimus. Suomessa slavistien ammattitaitoon kuuluu myös kriittinen asenne slavistiikan kansallisromanttiseen perinteeseen tai sen nationalistiseen väärinkäyttöön.[1]
Tutkimuskohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Slavistiikan tutkimuskohteet voidaan jakaa kahteen ryhmään. Sen objektiivisia tutkimuskohteita ovat sellaiset, jotka olisivat yhtenäisiä ilmiöitä tutkijoitten valinnoista riippumatta ja joita on siis järkevää tutkia yhden tieteenalan sisällä. Slavistiikan konventionaalisia tutkimuskohteita ovat puolestaan sellaiset, joiden tuomiseen tieteenalan kohteeksi on jokin käytännöllinen, ei ilmiöiden omasta yhtenäisyydestä riippuva syy. Slavistiikan objektiivisia kohteita ovat slaavilaiset kielet: ne ovat ikään kuin variaatioita samasta teemasta, joskin makedonian ja bulgarian kieliopit ovat lähteneet muista slaavikielistä hieman poikkeavaan suuntaan.[1]
Yhtenäinen tutkimusala on myös slaavien esihistoria ennen 500-lukua, koska slaavit asuivat tuolloin vielä verrattain suppealla alueella. Slaavien ja heidän kielensä nopea leviäminen puoleen Eurooppaa noin vuosina 500–1000 on myös keskeinen tutkimusaihe. Leviämisen syyt ja sen tavat, kuten muuttoliikkeet ja kielenvaihdot olivat hyvin erilaisia eri osissa Eurooppaa.[1]
Kirjallisuuden ja muun kulttuurin osalta on edellisiä tutkimuskohteita vaikeampi osoittaa yhtenäisiä tutkimuskohteita. Yksi tällainen on slaavilaisten kansojen kirjallisuuksien keskinäinen vaikutus. Jos koko slaavilaisten kansojen asuttaman alueen asemesta rajoitetaan tutkimus ortodoksisiin slaavilaiskansoihin eli siihen keskiajalla syntyneeseen suureen ja verrattain yhtenäiseen kulttuurialueeseen, jolle italialainen slavisti Riccardo Picchio antoi nimen Slavia orthodoxa, yhteisiä kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiöitä on paljon enemmän kuin koko slaavien asuttamaa aluetta tarkastellessa. Slavia orthodoxaan on tosin laskettava tuolloin mukaan kulttuurillisesti Romania, joka oli mukana suuressa kirkkoslaavia käyttäneiden kansojen joukossa. Slavistiikan objektiivisena tutkimuskohteena voidaan pitää myös slaavilaisuuden poliittisen ja ideologisen käytön tarkastelu ja dekonstruointi.[1]
Slavistiikan tärkein konventionaalinen tutkimuskohde on slaavilaisten kansojen kirjallisuus. Se ei siis ole objektiivisesti tarkastellen yhtenäinen ilmiö, joka eroaisi muusta eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Asiaa kuitenkin tutkitaan, koska yhdenslaavilaisen kielen pohjalta on verrattain helppoa oppia muita slaavilaisia kieliä. Näin kirjallisuudentutkijat voivat vertailla eri slaavilaiskansojen kirjallisuutta. Myös slaavilaisten kansojen historian voisi ajatella tällaiseksi konventionaaliseksi tutkimuskohteeksi, mutta sen tutkiminen vaatii myös esimerkiksi saksan tai kreikan osaamista, tutkittavasta alueesta riippuen. Lisäksi aihe hajoaa varhaiskeskiajan jälkeen moneen erilaiseen kehityslinjaan eri puolilla Eurooppaa.[1]
Slavistiikan historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Slavistiikan alkuna pidetään usein tšekkiläisen Josef Dobrovskýn laatimaa muinaiskirkkoslaavin kielioppia, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1822. Siinä muinaiskirkkoslaavia kutsuttiin ”slaavin kielen vanhaksi murteeksi”, ja huomattavaa on, että slaavin kieli on tässä yhteydessä yksikössä, ikään kuin olisi vain yksi slaavilaiskieli.[1]
Toisen maailmansodan jälkeen slavistiikka sai uudestaan aatteellista käyttöarvoa, aivan kuten 1800-luvullakin. Sodan jälkeen sitä alettiin käyttää sosialistista leiriä koossa pitävänä voimana. Slaavilaisten kansojen yhtenäisyys sopi hyvin ajatukseen Neuvostoliitosta uuden maailmanjärjestyksen johtavana valtiona. Lännessä puolestaan slavistiikka oli tieteenala, joka auttoi tuntemaan kylmän sodan aikaisen vihollisen. Niinpä kiinnostus slavistiikkaan on vähentynyt itäblokin romahduksen seurauksena 1990-luvulta lähtien niin idässä kuin lännessä.[1]
Vuosina 1902–2001 Suomessa tehtiin seitsemän slavistiikan alan väitöskirjaa.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i Lindstedt, Jouko: Onko slavistiikka luonut tutkimuskohteensa itse?. Idäntutkimus, 3–4/2018. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Hartama-Heinonen, Ritva: Tilaa kaikille – Rum för alla?: Nordistiset näkökulmat ja käännöstiede. MikaEL – Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu, 2020. Helsingin yliopisto. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Karlsson, Fred: Kielitieteiden tohtorinväitöskirjat Suomessa 1902–2001: määrällisiä suuntauksia. Virittäjä, 1/2003. Kotikielen Seura. Artikkelin verkkoversio.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen slavistipiiri
- Helsingin yliopisto - Slavistiikan ja baltologian laitos (Arkistoitu – Internet Archive)