Assimilaatio Ranskan kolonialismissa
Assimilaatio oli Ranskan siirtomaapolitiikan taustalla ollut teoreettinen oppi, jossa olettiin että siirtokuntien väestö omaksuu hitaasti kulttuurisen sopeutumisen. Siirtokuntien alamaisille myönnettiin assimilén (ransk. sopeutunut) tai évoluén (kehittynyt) asema, jotta he saattaisivat omaksua Ranskan kulttuurin – esimerkiksi kielen, pukeutumisen, koulutuksen, uskonnon ja arvot – tai palvelivat moitteettomasti Ranskan siirtomaa-armeijoissa tai virkamiehinä.[1]
Ranskan harjoittama assimilaatiopolitiikka ja sitä seurannut assosiaatiopolitiikka epäonnistuivat, jonka jälkeen afrikkalaiset aloittivat dekolonisaation hitaan prosessin maiden itsenäistymisten myötä.[2]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranska oli ollut Afrikassa 1600-luvulta alkaen, mutta teollisen vallankumouksen takia Euroopan maat tarvitsivat raaka-aineita ja työvoimaa, ja Afrikkaa alettiin katsoa seuduksi, johon kannattaisi mennä. Berliinin konferenssissa 1884 Euroopan maat sopivat keskenään Afrikkaa koskevasta kolonialismista. Sen jälkeen Ranska kolonisoi Länsi-Afrikan vuosien 1890-1914 välisenä aikana.[3]
Ranskan ensimmäinen siirtomaa oli Algeria, joka valloitettiin vuonna 1830. Muita Ranskan Afrikan siirtokuntia olivat Senegal, Gambia, Tšad, Mali, Dahomey, Sudan, Gabon, Tunisia, Niger, Kongon tasavalta, Kamerun ja Norsunluurannikko.
Ranska kolonisoi enemmän seutuja Länsi-Afrikassa verrattuna muihin Afrikan osiin. Kaikki Ranskan siirtomaat muodostivat Ranskan Länsi-Afrikan (AOF) löyhän liiton, jonka päämaja oli Dakarissa, nykyisen Senegalin pääkaupungissa. Omaksuttu hallintojärjestelmä tunnettiin assimilaatiopolitiikkana, jonka tavoitteena oli sopeuttaa ja muokata uudelleen kaikki siirtokuntien afrikkalaiset ranskalaisiksi miehiksi ja naisiksi. Sen tehtävänä oli istuttaa ranskalainen kulttuuri, kieli, uskonto, laki, traditiot, elämäntapa ja taide länsiafrikkalaiseen kulttuuriin.[3]
Ranska hylkäsi assimilaatiopolitiikan ja otti tilalle assosiaatiopolitiikan, joka muistuttaa epäsuoraa hallintoa. Assosiaatiopolitiikka kunnioitti Afrikan kansojen kulttuuria ja tunnusti niiden poliittisia instituutioita.[3]
Britannian ja Ranskan kolonialismit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Epäsuora ja suora hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Britannia harjoitti epäsuoraa hallintotapaa, Epäsuora hallinto käytti kansojen perinteisiä poliittisia instituutioita hallinnossa, joka antoi siirtokunnille mahdollisuuden hallita alueitaan niin kauan kuin alkuperäiskansojen johtajat suostuvat tottelemaan siirtomaaherrojen käskyjä. Epäsuoran hallinnon keksi brittiläinen siirtomaahallinnon johtaja Frederick Lugard. Afrikkalaisia johtajia käytettiin toimimaan brittien puolesta ja heiltä vaadittiin kuuliaisuutta muita afrikkalaisia kohtaan.[3]
Ranska sovelsi suoraa hallintojärjestelmää siirtokuntien hallitsemiseen. Suorassa hallintojärjestelmässä vallitsee keskitetty auktoriteetti, joka ottaa hallintoonsa suoraan sen alueen hallitsemisen ja hallinnan, joka aikaisemmin oli paljolti itsehallittu.
Britit kunnioittivat perinteisiä hallitsijoita, kun taas Ranska oli tyytymätön paikallisiin kieliin, traditioihin ja kulttuuriin.[3]
Federointi, hallinnointi ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranska federoi siirtokuntiaan Länsi-Afrikassa, Britannia ei sitä tehnyt. Ranska operoi federaatiojärjestelmää, jossa kaikkia Länsi-Afrikan alueita hallittiin kokonaisuutena Dakarista käsin. Britannia salli jokaisen alueen toimia erillisenä kokonaisuutena, joiden kuvernööreinä oli valtaa toimia tilanteensa vaatimalla tavalla.
Britannia salli poliittisten yhdistysten toiminnan ja antoi parlamenttien ja liittokuntien kehittyä, kun taas Ranska vastusti sellaisten muodostamista.
Afrikan kolonialismin aikana Britannia ei harjoittanut ranskalaisten kaltaista assimilaatiopolitiikkaa, eikä se yrittänyt tehdä afrikkalaisista brittiläisiä henkilöitä.
Ranskan viranomaisia siirrettiin jatkuvasti yhdestä tomipaikasta toiseen, jotta estettäisiin heitä istuttamasta vaikutuksia. Britit sallivat virkailijoiden pysyä paikkakunnilla pitkiä aikoja ja tutustua ihmisiin ja heidän tapoihinsa. Brittiläisiä hallitsijoita edellytettiin, että he puhuisivat sujuvasti hallinta-alueensa paikallista kieltä.
Brittien ja Ranskan kolonialismin ero oli myös koulutuksessa. Koulutusta antoivat Britannian siirtokunnissa uskonnolliset lähetystyöntekijät, mutta Ranska oli enemmän taipuvainen ottamaan käyttöön kunnallisia kouluja. Lähetyskouluissa oli afrikkalaisia opettajia opettamassa paikallisilla kielillä, ja he kykenivät opettamaan tehokkaasti suuria oppilasmääriä, ja oppilaat osallistuivat alakouluihin enemmän. Lähetystyön tekijöiden ja siirtomaahallinnon yhteistyö oli tärkeää.[3] Ranskan siirtomaissa kaikki opetus tapahtui ranskaksi.
Kansalaisvapaudet, pakkotyö ja hallinnon hierarkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan siirtokunnissa kansalaisvapauksia rajoitettiin rankemmin kuin Brittien alueilla. Ranskan siirtokunnissa otettiin käyttöön pakkotyö (corvée), työvero ja sotilaskutsunnat. Työvero pakotti afrikkalaiset työskentelemään tietyn määrän päiviä vuodessa julkisissa työprojekteissa, kun taas sotilasvelvollisia käytettiin pitempiä aikoja suurisuuntaisemmissa projekteissa.
Britit hylkäsivät pakkotyön siirtokunnissaan ratifioimalla vuonna 1930 ILO:n pakkotyösopimuksen.
Hallinnon hierarkiassa Ranskan alaisuudessa oli siirtomaapäällikkö Ranskassa, jonka alaisena oli kenraalikuvernööri Dakarissa. Häntä seurasi jokaisessa territoriossa luutnantti-kuvernööri. Territorio oli jaettu hallintopiireihin (Cercles), joiden päälliköt olivat piiripäällikköjä (Commandant du Cercle). Seuraavana hierarkiassa olivat afrikkalaiset päälliköt.
Brittien vastaava hierakia oli Siirtokuntien pääministeri Lontoossa, jonka nimitti Britannian kuningas. Seuraavana oli kuvernööri siirtokunnassa, ja kuvernöörin alaisena olivat alue- ja paikalliskomissaarit ja heidän alaisinaan paikalliset päälliköt.
Brittien lait vaihtelivat siirtokunnasta toiseen, mutta Ranskalla oli yhtenäiset lait jokaisessa.[3]
Vuonna 1885 Ranskan koululaitoksen isä Jules Ferry totesi: ”Velvollisuutemme on sivistää alemmat rodut”. Vasta kun siirtomaiden asukkaat olisivat samalla sivistyksen ja edistyksen tasolla kuin siirtomaaisännät, yhtäläiset oikeudet olivat mahdollisia.[4]
Assimilaation perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Afrikkalaisten oli hyvin monimutkaista hankkia asema, joka oikeuttaisi Ranskan kansalaisuuden anomiseen. Ranskan Länsi-Afrikassa (AOF) se myönnettiin vain 2 000 afrikkalaiselle. Vuonna 1934 Dahomeyssa se myönnettiin 78 henkilölle.[1]
Assimilaatio ja assosiaatio epäonnistuivat, koska ne eivät pystyneet tuottamaan "mustaihoisia ranskalaisia". Ne jättivät syvän merkin ja jatkuvan vaikutuksen ranskaa puhuvaan Länsi-Afrikkaan ja sen asukkaisiin. Vaikka ranskankieliset maat saavuttivat poliittisen uudelleenitsenäisyyden 1960-luvulla, niiden taloudellinen itsenäisyys, sekä suhteet Ranskaan ja sen entisiin siirtokuntiin jäivät selvittämättä. Maat olivat taloudellisesti riippuvaisia Ranskasta ja sieltä omaksuttiin myös koulutusjärjestelmä. Ranskaa puhuvat länsiafrikkalaiset voittivat vain osittain taistelun assimilaatiota vastaan. Assimilaation perinnöstä alettiin irtautua dekolonialisaation hitaan prosessin myötä.[2]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Houngnikpo, Mathurin C. ja Decalo, Samuel: Historical Dictionary of Benin, s. 64. The Scarecrow Press, 2013.
- ↑ a b Webster, J. B. ja Boahen, A. A.: The Growth of African Civilization, The Revolutionary Years Westa Africa since 1800, s. 277. Longman, 1967.
- ↑ a b c d e f g HistoryVille: The Difference Between French and British Colonialism in Africa – HistoryVille thehistoryville.com. 14.6.2022. Viitattu 4.1.2023. (englanniksi)
- ↑ Maailman Kuvalehti: Ranskan unohdettu siirtomaahistoria Maailman Kuvalehti. 19.3.2002. Viitattu 4.1.2023.