Amin Maalouf

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Amin Maalouf vuonna 2013.

Amin Maalouf (arab. أمين معلوف‎, s. 25. helmikuuta 1949 Beirut, Libanon[1]) on libanonilais-ranskalainen kirjailija. Hän on asunut Pariisissa vuodesta 1976.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaloufin perhe on kotoisin Libanonin vuoristoalueelta Ain el Kaboun kylästä. Maaloufin äiti oli harras katolinen ja lähetti poikansa ranskankieliseen jesuiittakouluun. Myöhemmin Maalouf opiskeli sosiologiaa Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Hän työskenteli vuosina 1971–1976 beirutilaisen sanomalehden An-Naharin ulkomaantoimittajana. Libanonin sisällissota syttyi vuonna 1975 ja Maalouf muutti seuraavana vuonna Pariisiin, missä hän asuu edelleen. Hän työskenteli toimittajana Jeune Afrique -lehdessä vuosina 1976–1979 ja An-Naharin viikkolehden johtajana 1979–1982. Maalouf oli Jeune Afriquen päätoimittaja vuosina 1982–1985. Hän lopetti toimittajan työt vuonna 1985 keskittyäkseen romaanien kirjoittamiseen.[1]

Vuonna 1983 julkaistiin Maaloufin teos Les croisades vues par les Arabes, jossa kuvattiin ristiretkiä arabien näkökulmasta. Hänen esikoisromaaninsa Leo Afrikkalainen ilmestyi vuonna 1986 ja toinen romaani Samarkand vuonna 1988. Maaloufin historiallisissa romaaneissa on usein todellisia henkilöhahmoja, esimerkiksi Samarkand kertoo 1100-luvulla eläneestä persialaisrunoilija Omar Khaijamista. Kolmas romaani Valon puutarhat (1991) kertoo manikealaisuuden perustajasta profeetta Manista.[1]

Maalouf on kirjoittanut teoksensa ranskaksi, ja niitä on käännetty yli 20 kielelle.[1] Suomeksi Maaloufin teoksia on ilmestynyt Annikki Sunin, Anna-Maija Viitasen ja Lotta Toivasen kääntämänä.

Maalouf sai Goncourt-palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios (suom. Siipirikko mies).[1] Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001), Adriana Mater (2003) ja Émilie (2010) sekä näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).

Vuosina 2007–2008 Maalouf oli puheenjohtajana Euroopan komission asettamassa työryhmässä, joka pohti monikielisyyden merkitystä Euroopan identiteetin olennaisena osana.

Maalouf on naimisissa ja hänellä on kolme poikaa.[1]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leo Afrikkalainen. (Léon l'Africain, 1986). Suomentanut Anna-Maija Viitanen. WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-36451-2.
  • Samarkand. (Samarcande, 1988). Suomentanut Annikki Suni. Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7715-1.
  • Valon puutarhat. (Les Jardins de lumière, 1991). Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2014. ISBN 978-951-20-9436-3.
  • Le premier siècle après Béatrice (1992)
  • Siipirikko mies. (Le Rocher de Tanios, 1993). Suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus, 2015. ISBN 978-951-24-0029-4.
  • Les Échelles du Levant (1996)
  • Le Périple de Baldassare (2000)

Muu kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libretot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkintoja ja kunnianosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Goncourt-palkinto romaanista Le Rocher de Tanios (1993)
  • Méditerranée-palkinto esseestä Origines (2004)
  • Asturian ruhtinattaren palkinto (2010)[2]
  • Kunniatohtorin arvo seuraavista yliopistoista: American University of Beirut (Libanon), Université catholique de Louvain (Belgia), Universidad de Tarragona (Espanja), Universidade de Évora (Portugali).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Jaggi, Maya: Profile: Amin Maalouf The Guardian. 16.11.2002. (englanniksi)
  2. Amin Maalouf, Premio Príncipe de Asturias de las Letras 9.6.2010. Fundación Príncipe de Asturias. Viitattu 9.6.2010. (espanjaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Osmo Pekonen: Amin Maalouf - idän ja lännen tarinoita. - Teoksessa Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta. Päivi Kosonen, Hanna Meretoja & Päivi Mäkirinta (toim.). Café Voltaire. Avain 2008.
  • Amin Maaoloufin blogi