1346

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vuosisadat 1100-luku · 1200-luku · 1300-luku · 1400-luku · 1500-luku
Vuosikymmenet
1290-luku · 1300-luku · 1310-luku · 1320-luku · 1330-luku · 1340-luku
1350-luku · 1360-luku · 1370-luku · 1380-luku · 1390-luku · 1400-luku
Vuodet 1290 · 1291 · 1292 · 1293 · 1294 · 1295 · 1296 · 1297 · 1298 · 1299
1300 · 1301 · 1302 · 1303 · 1304 · 1305 · 1306 · 1307 · 1308 · 1309
1310 · 1311 · 1312 · 1313 · 1314 · 1315 · 1316 · 1317 · 1318 · 1319
1320 · 1321 · 1322 · 1323 · 1324 · 1325 · 1326 · 1327 · 1328 · 1329
1330 · 1331 · 1332 · 1333 · 1334 · 1335 · 1336 · 1337 · 1338 · 1339
1340 · 1341 · 1342 · 1343 · 1344 · 1345 · 1346 · 1347 · 1348 · 1349
1350 · 1351 · 1352 · 1353 · 1354 · 1355 · 1356 · 1357 · 1358 · 1359
1360 · 1361 · 1362 · 1363 · 1364 · 1365 · 1366 · 1367 · 1368 · 1369
1370 · 1371 · 1372 · 1373 · 1374 · 1375 · 1376 · 1377 · 1378 · 1379
1380 · 1381 · 1382 · 1383 · 1384 · 1385 · 1386 · 1387 · 1388 · 1389
1390 · 1391 · 1392 · 1393 · 1394 · 1395 · 1396 · 1397 · 1398 · 1399
1400 · 1401 · 1402 · 1403 · 1404 · 1405 · 1406 · 1407 · 1408 · 1409


1346 oli juliaanisen kalenterin vuosi 1300-luvulla. Euroopan historiassa se sijoittuu myöhäiskeskiajalle. Aasiassa musta surma iski vuonna 1346 Kultaisen ordan kaanikunnan joukkoihin ja tauti levisi myös genovalaisiin kauppiaisiin, joita vastaan joukot hyökkäsivät, ja myöhemmin muualle Eurooppaan. Keski- ja Itä-Aasiassa oli useita kapinoita sen jälkeen, kun kaani Qazan sai surmansa kansannousussa, ja Tšagatain kaanikunta alkoi horjua. Kiinassa alkaneet kapinat johtivat lopulta Yuan-dynastian kaatumiseen. Intialainen Vijayanagaran valtakunta sai vuoden aikana useita voittoja pohjoisen muslimivalloittajista.

Itäisessä Euroopassa Dusan Silni julistettiin Serbian tsaariksi 16. huhtikuuta (pääsiäisenä). Viereisessä Bysantin valtakunnassa turkkilainen prinssi Orhan meni naimisiin prinsessa Theodoran kanssa, sillä hän halusi solmia liiton turkkilaisten ja Bysantin välille. Useita vuosia aiemmin alkaneet sisällissodat jatkuivat sekä Bulgariassa että Bysantissa. Tanska myi osan pohjoisesta Virosta saksalaiselle ritarikunnalle kukistettuaan lopulta Yrjönpäivän yön kansannousun. Keski-Euroopassa Luxemburgin Kaarle IV valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi 11. heinäkuuta. Italia kärsi nälänhädästä ja useat pankkisuvut, kuten Bardi, menivät vuoden 1346 aikana vararikkoon. Länsi-Euroopassa Ranskan ja Englannin välinen satavuotinen sota jatkui, ja Englannin kuningas Edvard III johti hyökkäystä mantereelle ja saavutti useita voittoja.

Tapahtumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustan surman uhrien hautausta. Gilles Li Muisisin kronikat (1272-1352).

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kultainen orda jatkoi vaikeuksista huolimatta Kaffan kaupungin piiritystä vuoden 1346 ajan. Musta surma iski ordan joukkoihin ja niiden täytyi perääntyä, mutta vasta seuraavana vuonna. Erään venäläisen kronikoitsijan mukaan:

»Samana vuonna [1346] Jumalan rangaistus iski itäisten maiden ihmisiin, Ornatšin kaupungissa, ja Hastorokanissa, ja Saraissa, ja Bezdežissä, ja muissa kaupungeissa noilla mailla; kuolleisuus oli suurta bessermenien, ja tartaarien, ja armenialaisten ja abhaasien, ja juutalaisten, ja eurooppalaisten muukalaisten, ja tšerkessien, ja kaikkien siellä asuvien keskuudessa, niin että heitä ei kyetty hautaamaan.[9]»

Kertomuksessa luetteloidut alueet ja kansat edustavat suurta osaa Länsi-Aasiasta ja Kaukasuksesta. "Eurooppalaiset muukalaiset" tarkoittavat niitä, jotka taistelivat tataareja vastaan mongolien johtamassa Kaffan piirityksessä. Nämä eurooppalaiset palasivat Eurooppaan seuraavana vuonna ja toivat ruton mukanaan. Krimiltä palaavat matkaajat kantoivat ajan kreikkalaisten ja arabialaisten oppineiden mukaan ruton myös Bysanttiin ja Arabiaan.[9]

Toinen kuvaus Krimin tapahtumista kertoo:

»Piiritetyistä kristityistä vaikutti, että taivaasta olisi ammuttu nuolia iskemään vääräuskoisten ylpeyteen ja tekemään heidät nöyriksi. He kuolivat nopeasti läikät ihollaan ja patit nivelissään ja monissa muissa paikoissa, mitä seurasi kuume; mitkään neuvot tai lääkärien antama apu eivät auttaneet. Silloin tartaarit, jotka olivat uupuneet tästä ruttotaudista ja jotka kaatuivat joka puolilla, ja jotka huomasivat menehtyvänsä toivottomasti, määräsivät että ruumiit tuli laittaa heittokoneisiin ja heittää Kaffan kaupunkiin. Niinpä kuolleiden ruumiit viskattiin muurien yli, niin että kristityt eivät voineet piiloutua tai suojautua tältä vaaralta, vaikka he kantoivatkin pois niin monta kuollutta kuin mahdollista ja heittivät heidät mereen. Mutta pian koko ilma likaantui, ja vesi myrkyttyi, ja alkoi niin paha rutto, että tuskin yksi tuhannesta kykeni pakenemaan.[10]»

Nykytutkijat pitävät tapahtumia yhtenä varhaisimmista ja kuolettavimmista biologisista hyökkäyksistä maailmanhistorian aikana, vaikka mongolien olikin pakko lopulta vetäytyä.[11] Varhaisten lähteiden mukaan rutto alkoi levitä keväällä 1346 Don-joen alueella Mustanmeren lähellä, minkä jälkeen se levisi Venäjälle, Kaukasukselle ja Genovan hallitsemille alueille vuoden sisällä.[12]

Etelämpänä Georgiassa kuningas Giorgi V Loistava kuoli ja Davit IX nousi hänen tilalleen. Giorgi V oli onnistunut valloittamaan koko Etelä-Kaukasian alueen. Vuoden 1346 jälkeen kuningaskunta alkoi kuitenkin taantua Giorgin kuoleman ja pian sen jälkeen maahan levinneen ruton vuoksi.[13]

Ibn Battuta saapui Pekingiin vuonna 1346.

Keski- ja Itä-Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Aasiassa vuonna 1346 mongolivaltakunnan hajoaminen ja muslimilaajentuminen jatkuivat. Qazaghanin joukot surmasivat Tšagatain kaanikunnan hallitsijan kaani Qazanin, minkä jälkeen kaanikunta ei enää ollut yhtenäinen valtakunta. Qazghan johti turkkilaisten aatelisten ryhmää, joka vastusti mongolien hallintoa. Qazanin joukot olivat haavoittaneet Qazghania aiemmin samana vuonna, mutta Qazan ei käyttänyt vastustajansa heikkoutta hyödykseen vaan vetäytyi, ja suuri osa hänen joukoistaan hylkäsi hänet.[14]

Idempänä Shah Mirza valloitti Kashmirin ja hänestä tuli ensimmäinen aluetta hallinnut muslimi.[15][16] Myös Kathmandu valloitettiin samana vuonna.[17] Muslimit kärsivät Intian eteläosassa kuitenkin joitakin takaiskuja. Hindulainen Vijayanagaran kuningaskunta valloitti Hoysalan alueen ja vietti "voitonjuhlaa" vahvistettuaan asemaansa legitiiminä, pohjoisen muslimihallintoa vastustavana hinduvaltakuntana. Pohjois-Intiassa Delhin sultanaatin hallitsija Muhammud bin Tughluq ei halveksinut pelkästään hindulaisuutta vaan myös etelän Deccanin alueen kulttuuria. Telugupäälliköt kokoontuivat vastustamaan sulttaania samana vuonna ja juhlivat voittoaan.[18][19]

Vielä idempänä Ibn Battuta matkusti Kaakkois-Aasiasta Khanbaliqiin (Pekingiin) Kiinassa. Vaikka alueen muslimihallitsijat toivottivatkin hänet lämpimästi tervetulleeksi, he neuvoivat häntä lähtemään kaupungista nopeasti. Sisällissota oli pakottanut kaanin poistumaan kaupungista, ja mellakat levisivät yhä laajemmalle.[20] Samaan aikaan korealainen buddhalainen munkki Taigo Wangsa matkusti Kiinaan saadakseen koulutuksen buddhalaisen johtajan Shih-wun johdolla. Taigo perusti myöhemmin koreanbuddhalaisen Taigo-lahkon.[21] Japanissa loppui Kōkoku-kausi ja alkoi Shōhei-kausi.

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä- ja Pohjois-Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkkilainen prinssi Orhan solmi avioliiton Bysantin prinsessa Theodoran kanssa vuonna 1346.

Vuonna 1346 Tanska myi pohjoisen Viron saksalaiselle ritarikunnalle Yrjönpäivän yön kansannousun jälkeen. Liivinmaan ritaristo osti Tanskan alueet 10 000 markalla ja Tanska rikkoi Kristofer II:n vuonna 1329 antaman lupauksen, jonka mukaan Tanska ei koskaan hylkäisi tai myisi alueitaan Virossa. Tanskan kuningas antoi jopa julkisen lausunnon, jossa hän katui rikottua lupausta ja pyysi anteeksiantoa paavilta.[22]

Balkanilla Dusan Silni kruunattiin 16. huhtikuuta eli pääsiäisenä Skopjessa uuden Serbian valtakunnan tsaariksi. Serbia piti nyt hallussaan suurta osaa Kaakkois-Euroopasta.[3] Vuonna 1346 sekä Bulgaria että Bysantti (joka hallitsi valtaosaa Kreikasta) olivat sisällissotien keskellä. Rodopivuorten ja Aigeian alueen itsenäisellä bulgarialaisella hallitsijalla Momtšililla oli sodissa merkittävä rooli. Hän oli yksi ensimmäisistä paikallisista johtajista, joka ymmärsi osmanien aiheuttaman uhan. Momtšil pyysi Bulgarian ja Bysantin keisareita auttamaan häntä muttei saanut lainkaan apua, vaikka hän jatkoi osmaneja vastaan taistelemista Rodopien itäosassa. Aigeianmeren alue oli turkkilaisten hallussa ja he ryöstelivät sen saaria.[23]

Bithynian turkkilainen prinssi Orhan meni naimisiin keisari Johannes VI Kantakuzenoksen tyttären Theodoran kanssa. Kreikkalainen papisto uskoi, että kristityn prinsessan ja huomattavan muslimin välinen avioliitto vahvistaisi aluetta. Prinssillä oli jo useita muita vaimoja, ja vaikka Theodoran annettiin pitää uskontonsa, hänen täytyi viettää loput elämästään islamilaisessa haaremissa. Kantakuzenos toivoi, että Orhanista tulisi hänen liittolaisensa tulevissa sodissa, mutta muiden turkkilaisten tavoin Orhan asettui häntä vastaan genovalaissodassa. Liittoon kuului se, että osmaniprinssi sai myidä Konstantinopolissa vangitsemiaan kristittyjä orjina julkisilla markkinoilla.[24][25]

Keski-Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle IV, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari vuonna 1346.

11. heinäkuuta 1346 Luxemburgin Kaarle IV valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi. Hänen isänsä ja paavi Klemens VI:n, keisari Ludvig IV:n vankkumattoman vihollisen, välisen liiton vuoksi osa prinsseistä valitsi Kaarlen Ludvigin antikuninkaaksi Rhensissä. Hän oli aiemmin luvannut palvelevansa Klemensiä, hän vahvisti paavinistuimen hallintaoikeuden suuriin maa-alueisiin, lupasi kumota Ludvigin Klemensiä vastaan laatimat asetukset, lupasi olla puuttumatta Italian tapahtumiin ja puolustaa ja suojella kirkkoa.[4]

Kaarle IV oli hyvin heikossa asemassa Saksassa. Valintansa ehtojen vuoksi jotkut kutsuivat häntä halveksuen "paavin kuninkaaksi" (saks. Pfaffenkönig). Monet piispat ja lähes kaikki keisarilliset kaupungit pysyivät uskollisina Ludvig Baijerilaiselle. Kaarle vaaransi asemansa myös tukemalla häviävää osapuolta satavuotisessa sodassa. Hän menetti isänsä ja monet parhaista ritareistaan Crécyn taistelussa elokuussa 1346. Hän itse haavoittui samalla taistelukentällä.[4]

Samaan aikaan Italiassa useat pankit menivät Firenzessä vararikkoon kaupungin sisäisten ongelmien vuoksi. Tapahtumiin vaikutti myös se, että kuningas Edvard III ei maksanut osaa lainoistaan takaisin. Huomattavin vararikon tekijä vuonna 1346 oli Bardin suku.[26][27][28] Italia kärsi myös nälänhädästä, minkä vuoksi paavin oli vaikea kerätä joukkoja hyökätäkseen Smyrnaan.[29][28] Venetsialaiset kuitenkin rakensivat usean eurooppalaisen tahon liittouman (Sancta Unio), joka koostui pääosin temppeliherroista ja joka teki viisi perättäistä hyökkäystä Smyrnaan eli İzmiriin ja Länsi-Anatolian rannikolle, jota turkkilaiset pitivät hallussaan.[23] Teknologian alalla paperin valmistustaito saapui Hollantiin[30] ja tuliaseet saapuivat Pohjois-Saksaan. Varhaisimmat merkinnät kertovat, että niitä oli Aachenissa.[31][32]

Länsi-Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Crécyn taistelu 1346.

7. heinäkuuta tai niillä tienoin kuningas Edvard III ylitti Englannin kanaalin Normandiaan 1 600 laivan voimin. Hän valloitti La Hoguen ja Barfleurin satamat musertavalla voimalla ja jatkoi sisämaahan kohti Caenia ottaen haltuunsa kaupunkeja matkan varrella. Ranskalaiset asettuivat puolustamaan Caenia mutta hävisivät taistelun. He olivat suunnitelleet kanaalin ylittämistä ja Englannin valloittamista noin 14 000 miehen voimin Jean le Francin johdossa, mutta Edvardin hyökkäys pakotti heidät puolustuskannalle.[33]

Ranskan kuningas Filip VI tuhosi useita siltoja estääkseen Edvardin joukkoja etenemästä, mutta englantilaiset valloittivat Poissyn kaupungin elokuussa ja korjasivat sen sillan jatkaakseen. Ranskan kuningas asettui jälleen puolustusasemiin lähellä Crécyn metsää, mutta hävisi jälleen englantilaisille. Edvard jatkoi sitten Calais'hin ja piiritti kaupunkia 4. syyskuuta alkaen. Samaan aikaan Filipin poika Juhana piiritti Aigullonin kaupunkia onnistumatta kuitenkaan valtaamaan sitä. Kuningas Filip kehotti myös skotlantilaisia jatkamaan taisteluaan Englantia vastaan pohjoisessa. Skotit ajattelivat englantilaisten olevan kiinni Calais'ssa ja marssivat Englantiin kohti Durhamia lokakuussa, mutta englantilainen ritareista ja papistosta koostuva joukko voitti heidät ja Skotlannin kuningas Daavid II vangittiin. Myös irlantilaiset aloittivat lyhytaikaisen vastarintataistelun, mutta heidätkin voitettiin. Vuoden loppuun mennessä Edvard oli saanut haltuunsa myös Poitersin kaupungin ja Tonnay-Charentea ympäröivät kaupungit.[33]

Edvard Musta prinssi kunnioitti Böömin kuninkaan Juhana Luxemburgilaisen rohkeutta Crécyn taistelussa ottamalla käyttöön hänen vaakunansa ja tunnuslauseensa: "Ich Dien" eli "Minä palvelen". Juhana oli jo tehnyt nimensä tunnetuksi koko Euroopassa taisteltuaan sodissa vuosikymmenten ajan, ja hänen kuolemastaan Crécyssä tuli lukuisten kirjoitusten legendaarinen aihe. Esimerkiksi seuraava Froissartin teksti kertoo hänestä:[34]

»...sillä vaikka hän [Juhana I] oli lähes sokea, hän ymmärsi taistelujärjestyksen, ja hän sanoi heille: ... 'Herrat, olette miehiäni, kumppaneitani ja ystäviäni tällä matkalla: teidän on tuotava minut niin pitkälle, että voin iskeä kerran miekallani.' ... he sitoivat kaikki suitsiensa ohjakset toisiinsa ja asettivat kuninkaan omien toiveidensa yläpuolelle, ja lähtivät kohtaamaan vihollisensa ... Kuningas ... oli niin kaukana edellä, että hän iski miekallaan, toisen kerran ja enemmän kuin neljä, ja taisteli urhoollisesti niin kuin seurueensa; ja he etenivät niin että he joutuivat kaikki surmatuiksi, ja seuraavana päivänä heidät löydettiin paikalta kuninkaan ympäriltä, ja kaikki heidän hevosensa oli sidottu toisiinsa.»

Syntyneitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Benedictow, Ole Jørgen: The Black Death, 1346-1353, s. 51. Ipswich: Boydell Press, 2004. ISBN 0-85115-943-5.
  2. a b c d e f g h David, Dr. Crecy: 1346: Triumph of the Longbow, s. 85. Osprey Publishing, 2000. ISBN 1-85532-966-2.
  3. a b Evans, Arthur: Ancient Illyria, s. iv. I. B. Tauris, 2007. ISBN 1-84511-167-2.
  4. a b c d e Jeep, John: Medieval Germany, s. 108. New York: Garland Pub, 2001. ISBN 0-8240-7644-3.
  5. a b Lynn, John: Battle: a History of Combat and Culture, s. 91-92. Boulder: Westview Press, 2004. ISBN 0-8133-3372-5.
  6. a b David, Dr. Crecy: 1346: Triumph of the Longbow, s. 86. Osprey Publishing, 2000. ISBN 1-85532-966-2.
  7. Bunch, Bryan H. & Hellemans, Alexander: The History of Science and Technology, s. 1337. Houghton Mifflin Harcourt, 2004. ISBN 978-0-618-22123-3.
  8. Kinross, John: Discovering Battlefields of England and Scotland, s. 40. Princes Risborough: Shire, 2008. ISBN 0-7478-0370-6.
  9. a b Benedictow, Ole Jørgen: The Black Death, 1346-1353, s. 50. Boydell Press, 2004. ISBN 0-85115-943-5.
  10. Benedictow, Ole Jørgen: The Black Death, 1346-1353, s. 52. Boydell Press, 2004. ISBN 0-85115-943-5.
  11. Wheelis, Mark: Biological Warfare at the 1346 Siege of Caffa 2002. Centers for Disease Control and Prevention.
  12. Benedictow, Ole Jørgen: The Black Death, 1346-1353, s. 60–61. Boydell Press, 2004. ISBN 0-85115-943-5.
  13. Lang, David Marshall: Georgia in the Reign of Giorgi the Brilliant (1314-1346). Bulletin of the School of Oriental and African Studies, 1955, 17. vsk, nro 1, s. 74–91.
  14. Grousset, Rene: The Empire of the Steppes, s. 342. Rutgers University Press, 1988. ISBN 0-8135-1304-9.
  15. Brown, C.: Coins of India, s. 83. Laurier Books Ltd, 1988. ISBN 81-206-0345-1.
  16. Ballaster, Ros: Fables of the East, s. 275. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926734-0.
  17. Himalayan Region, 1000–1400 a.d. 2000. New York: The Metropolitan Museum of Art.
  18. Bierman, Irene: The Experience of Islamic Art on the Margins of Islam, s. 117-118, 129. Ithaca Press, 2005. ISBN 0-86372-300-4.
  19. Indian History Time Line 2006. Varadhi.
  20. Batuta, Ibn ja Ibrahimov Ibrahimovich: The Travels of Ibn Battuta to Central Asia, s. 32. Ithaca Press, 2000. ISBN 0-86372-256-3.
  21. Doniger, Wendy: Merriam-Webster's Encyclopedia of World Religions, s. 1054. Merriam-Webster, 1999. ISBN 0-87779-044-2.
  22. Bousfield, Jonathan: The Rough Guide to the Baltic States, s. 416. Rough Guides Limited, 2004. ISBN 1-85828-840-1.
  23. a b Theunissen, Hans: Ottoman-Venetian Diplomatics: The cAhd-Names. Electronic Journal of Oriental Studies, 1998, nro 1.2. Utrechtin yliopisto.
  24. Gibbon, Edward: The Decline And Fall Of The Roman Empire
  25. Mango, Cyril: The Oxford History of Byzantium, s. 267. Oxford UP, 2002.
  26. Hunt, Edwin: Dealings of the Bardi and Peruzzi. Journal of Economic History, 1990, 50. vsk, nro 1.
  27. Sumption, Jonathan: The Hundred Years War: Trial by Battle, s. 489-490. University of Pennsylvania Press, 1999. ISBN 0-8122-1655-5.
  28. a b Hearder, Harry ja Jonathan Morris: Italy, s. 97. Cambridge University Press, 2001. ISBN 0-521-00072-6.
  29. Housley, Norman: The Avignon Papacy and the Crusades, 1305-1378, s. 235. Clarendon, 1986. ISBN 0-19-821957-1.
  30. Lewis, Charlton: China, s. 87. McGraw-Hill, 2004. ISBN 0-07-141279-4.
  31. Delbrück, Hans et.al.: History of the Art of War, s. 28. University of Nebraska Press, 1990. ISBN 0-8032-6586-7.
  32. Nossov, Konstantin: Ancient and Medieval Siege Weapons, s. 209. The Lyons Press, 2005. ISBN 1-59228-710-7.
  33. a b Knighton, Henry: Knighton's Chronicle 1337-1396, s. 52-75. Clarendon Press, 1995. ISBN 0-19-820503-1.
  34. The Chronicles of Froissart (translated by Lord Berners, edited by G.C. Macaulay) The Harvard Classics.
  35. Richardson, Douglas ja Kimball, G. Everingham: Plantagenet Ancestry: a Study in Colonial and Medieval Families, s. 29. Genealogical Publishing Company, 2004. ISBN 0-8063-1750-7.
  36. Allen, Prudence: The Concept of Woman, s. 448. Wm. B. Eerdmans Publishing Company, 2006. ISBN 0-8028-3346-2.
  37. Butler, Alban et.al.: Butler's Lives of the Saints, s. 103. Burns & Oates, 1995. ISBN 0-86012-251-4.
  38. Musto, Ronald: Apocalypse in Rome, s. 123. University of California Press, 2003. ISBN 0-520-23396-4.
  39. Smith, Jr., John Masson: The History of the Sarbadar Dynasty 1336-1381 A.D. and Its Sources. Mouton, 1970. ISBN 90-279-1714-0.
  40. Arnold-Baker, Charles: The Companion to British History, s. 23. Routledge, 2001. ISBN 0-415-26016-7.
  41. Hansen, Mark: Kings, Rulers, and Statesmen, s. 38. Sterling, 2006. ISBN 978-1-4027-2592-0.
  42. Shakespeare, William and Giorgio Melchiori: King Edward III, s. 58. Cambridge University Press, 1998. ISBN 0-521-43422-X.
  43. Mcandrew, Bruce: Scotland's Historic Heraldry, s. 133. Boydell Press, 2006. ISBN 1-84383-261-5.
  44. Mcandrew, Bruce: Scotland's Historic Heraldry, s. 184. Boydell Press, 2006. ISBN 1-84383-261-5.
  45. Cohn, Samuel: Popular Protest in Late Medieval Europe, s. 119. Manchester University Press, 2004. ISBN 0-7190-6731-6.
  46. Mcginn, Bernard and John Meyendorff: Christian Spirituality: Volume 1: Origins to the Twelfth Century, s. 407. Taylor & Francis Books Ltd, 1986. ISBN 0-7102-0927-4.
  47. Keen, Maurice: The Outlaws of Medieval Legend, s. 198. Routledge and Kegan Paul, 1987. ISBN 0-7102-1203-8.
  48. Currey, E: Sea-Wolves of the Mediterranean (Large Print Edition), s. 244. BiblioBazaar, 2007. ISBN 1-4346-7107-0.