Ero sivun ”Stutthofin keskitysleiri” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Tetopa (keskustelu | muokkaukset)
seulojat
18 432 muokkausta
Tetopa (keskustelu | muokkaukset)
seulojat
18 432 muokkausta
p →‎Henkilökunta: - lisäviite
Rivi 36: Rivi 36:


== Henkilökunta ==
== Henkilökunta ==
SS-Sturmbannführer Max Pauly toimi leirin ensimmäisenä johtajana elokuuhun 1942 asti. Hänet tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan [[liittoutuneet|liittoutuneiden]] sotarikostuomioistuimessa. Paulyn jälkeen leirin johtajana toimi SS-Sturmbannführer [[Werner Hoppe]] huhtikuuhun 1945 saakka. Hänet tuomittiin yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen, vaikka häntä vastaan esitettiin todisteita osallisuudesta satoihin murhiin. Muita leirin johdossa toimineita SS-upseereja olivat luutnantit Schwarz, Dittman, Otto, Oerli, Mathesius ja Neubauer.<ref name="jewish"/>
SS-Sturmbannführer Max Pauly toimi leirin ensimmäisenä johtajana elokuuhun 1942 asti<ref name="jewish"/>. Hänet tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan [[Iso Britannia|brittiläisessä]] sotarikostuomioistuimessa [[Hampuri]]ssa<ref>{{Verkkoviite | Osoite =http://www.economy-point.org/m/max-pauly.html| Nimeke =Max Pauly| Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = 2006| Julkaisupaikka = | Julkaisija = Economy-point.org| Viitattu = 25. marraskuuta 2007| Kieli = {{en}}}}</ref>
. Paulyn jälkeen leirin johtajana toimi SS-Sturmbannführer [[Werner Hoppe]] huhtikuuhun 1945 saakka. Hänet tuomittiin yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen, vaikka häntä vastaan esitettiin todisteita osallisuudesta satoihin murhiin. Muita leirin johdossa toimineita SS-upseereja olivat luutnantit Schwarz, Dittman, Otto, Oerli, Mathesius ja Neubauer.<ref name="jewish"/>


Leirin henkilökuntaa vastaan pidettiin sodan jälkeen neljä eri oikeudenkäyntiä: huhti-toukokuussa [[1946]], tammikuussa [[1947]] ja kaksi marraskuussa [[1947]].
Leirin henkilökuntaa vastaan pidettiin sodan jälkeen neljä eri oikeudenkäyntiä: huhti-toukokuussa [[1946]], tammikuussa [[1947]] ja kaksi marraskuussa [[1947]].

Versio 25. marraskuuta 2007 kello 21.48

Leirin pääsisäänkäynti vuonna 2007

Stutthof (puol. Sztutowo) oli ensimmäinen Saksan ulkopuolelle perustettu keskitysleiri Puolassa, jolla oli myös noin 90 suomalaista Toisen maailmansodan loppuvaiheissa.

Leirin kehitys

Danzigin vapaakaupungin (nykyinen Gdańsk) natsiorganisaation jäsenet suunnittelivat jo varhain leirejä ei-toivotulle puolalaisainekselle ja pidätyslistoja valmisteltiin jopa vuodesta 1936 lähtien. Heinäkuussa 1939 SS:n erikoisyksikkö Wachsturmbann Eimann suunnitteli vankileirien perustamista ja Stutthof valittiin tulevan keskitysleirin paikaksi jo elokuussa 1939, ennen sodan puhkeamista. Jo sodan ensimmäisenä päivänä noin 1500 ihmistä pidätettiin Danzigissa, enimmäkseen puolalaisia sosiaalisen elämän ja talouden aktiiveja ja puolalaisorganisaatioiden jäseniä.[1]

Leiri perustettiin 2. syyskuuta 1939 metsäiselle alueelle Sztutowon kaupungin länsipuolelle, noin 34 km Gdańskista itään. Alue oli hyvin eristetty. Sen pohjoispuolella on Gdańskinlahti, idässä Veikselinhaffi ja länsipuolella Veiksel-joki. Maasto oli märkää, lähes merenpinnan tasolla. Leiri sijaitsi Gdanskin-Elbingin valtatien varrella.[2] Leirin perusti SS-Sturmbannführer Max Pauly salaisen poliisin valtuuttamana.[3] Tuona päivänä leiriin tuotiin 150[1]-200 vankia Gdanskista ja leirin rakentaminen aloitettiin pakkotyönä[3]. 15. syyskuuta leirillä oli jo 6000 vankia.[4]

30. tammikuuta 1940 keskitysleirien tarkastaja Richard Glücks ehdotti Heinrich Himmlerille leirin muuntamista keskitysleiriksi. Glücksin mukaan leiri täytti keskitysleiristatuksen ehdot, muun muassa kyvyn ottaa vastaan lisävankeja ja käyttää heitä pakkotyöhön rakennuksilla, maatöissä ja läheisellä kivilouhoksella. Glücks ehdotti myös, että leiriä laajennettaessa SS voisi ottaa haltuunsa läheisen tiilitehtaan.[3]

23. marraskuuta 1941, yli vuosi Glücksin ehdotuksen jälkeen, Himmler tarkasti leirin. Hänen mielestään se oli ideaalinen ehdokas erääksi miehitettyjen alueiden pääleiriksi. Hän määräsi leirin muuntamisen tavalliseksi keskitysleiriksi ja tiilitehtaan ottamisen SS:n haltuun. Leiristä tuli pian tärkein pohjois-Puolan keskitysleiri ja se sai täysimittaisen keskitysleiristatuksen 13. tammikuuta 1942. Se siirtyi suoraan SS-Wirtschaftsverwaltungshauptamtin alaisuuteen ja siitä tuli vuonna 1944 yli sadan pohjois- ja keski-Puolassa sijainneen pakkotyöleirin hallinnollinen keskus.[3]

Leirin krematorio

Alkuperäinen "vanha leiri" oli ympäröity piikkilanka-aidalla. Vuonna 1943 leiriä laajennettiin ja uusi leiri rakennettiin alkuperäisen viereen ja se ympäröitiin sähköistetyllä piikkilanka-aidalla. Henkilökunta koostui SS-vartijoista ja vuoden 1943 jälkeen ukrainalaisista vartijoista.[2]

Viidessä vuodessa varsinainen Stutthofin leiri kasvoi pienestä 12 hehtaarin alueesta, joka oli tarkoitettu 3500 vangille 120 hehtaarin alueeksi, jossa oli vuonna 1944 57 000 vankia ja 39 alaleiriä[1]. 15. tammikuuta 1945 SS raportoi leirillä olleen vähintään 50 000 vankia, joista 18 000 miehiä.[3]

Uhrit

Leirille vietiin kokonaisuudessaan 100 000[2]–110 000[1] henkilöä, aluksi pääasiassa ei-juutalaisia puolalaisia. Vuonna 1944 leirille toimitettiin puolanjuutalaisia Varsovasta ja Bialystokista ja Baltian maiden työleireiltä 1944 neuvostojoukkojen lähetessä evakuoituja juutalaisia.[2]

Vankeja käytettiin pääasiassa pakkotyöhön. Jotkut työskentelivät SS:n omistamissa yrityksissä, kuten DAW:ssa, joita oli sijoitettu leirin läheisyyteen. Toiset työskentelivät tiilitehtailla, yksityisissä yrityksissä, maatöissä tai leirin omissa työpajoissa. Vuonna 1944 leirille perustettiin Focke-Wulffin lentokonetehdas. Vähitellen Stutthofin leirijärjestelmä käsitti laajan verkoston pakkotyöleirejä. Kaiken kaikkiaan 105 alaleiriä perustettiin Puolan pohjois- ja keskiosiin, joista tärkeimmät olivat Thorn ja Elbing.[2]

Olosuhteet leirillä olivat ankarat. Monet kuolivat pilkkukuume-epidemioissa[2]. Esimerkiksi toisessa epidemiassa, joka puhkesi 1. huhtikuuta 1943 SS:n tietojen mukaan kesäkuun puoliväliin mennessä 1100 vankia oli sairaalaparakeissa. Leirin johto kuitenkin halusi piilotella kuolinsyitä keskitysleirien tarkastuselimiltä ja paikalliselta väestöltä ja rekisteröi vain 18 kuolemantapausta pilkkukuumeesta johtuneeksi. Syyskuuhun 1943 mennessä noin 1500 vankia oli menehtynyt tautiin.[3]

Stutthofin kaasukammion sisäpuolta

Zyklon B -kaasutukset leirin pienessä kaasukammiossa alkoivat 22. kesäkuuta 1944. SS-vartijat teloittivat noin 100 kuolemaantuomittua poliittista vankia, enimmäkseen puolalaisia ja valkovenäläisiä. Muutoin kammiota käytettiin lähinnä työkyvyttömiksi katsottuihin ja sairaisiin vankeihin.[3] Kammioon mahtui noin 30–50 vankia kerrallaan.[5]

19. heinäkuuta 1944 leirille tuotiin 1200 naista ja lasta Kaunasin ghetosta Liettuasta, neuvostojoukkojen lähetessä Liettuaa. Kaasutusten päättyessä marraskuussa SS oli tappanut yli 1000 vankia kaasukammiossa, pääosin juutalaisnaisia.[3] Leirin sairaalan lääkärit myös teloittivat sairaita tai loukkaantuneita henkilöitä kuolettavilla ruiskeilla.[2] Leiri tuli osaksi "juutalaisongelman lopullista ratkaisua" - Endlösung-massatuhoamisprojektia[1].

Tammikuussa 1945 alkoi Stutthofin ja sen alaleirien tyhjennys. Tuolloin pääosa vangeista oli juutalaisia. Noin 5000 vankia eri alaleireiltä marssitettiin Itämereen ja ammuttiin konekivääreillä. Loput vangit marssitettiin kohti Lauenburgia, mutta etenevät neuvostojoukot katkaisivat marssireitin. Vielä elossa olevat vangit marssitettiin takaisin leiriin. Tuhannet kuolivat marssin aikana ankariin talviolosuhteisiin ja vartijoiden väkivaltaan.[2]

Huhtikuun lopulla 1945 jäljellä olevat vangit kuljetettiin pois meritse, koska leiri oli täysin neuvostojoukkojen piirittämä. Taas kerran sadat vangit marssitettiin mereen ja ammuttiin. Yli 4000 vankia kuljetettiin pienillä laivoilla Saksaan. Osa päätyi Neuengammen keskitysleirille Hampurin lähellä ja osa Itämeren rannikolla olleille leireille. Monet hukkuivat matkalla. Vähän ennen Saksan antautumista jotkut vangit kuljetettiin Malmöön, Ruotsiin ja vapautettiin. On arvioitu että yli 25 000 vankia, joka toinen, kuoli evakuoinnin yhteydessä.[2]

Leirin uhrien muistomerkki

Neuvostojoukkojen 48. armeijan sotilaat saavuttivat Stutthofin 9. toukokuuta 1945 ja vapauttivat viimeiset noin 100 vankia, jotka olivat onnistuneet piiloutumaan viimeisen evakuoinnin aikana.[2] Leirin olemassaolon aikana siellä kaiken kaikkiaan olleista noin 100–110 000:sta[1] vangista vähintään 65 000 oli menehtynyt.[3][1] Vangit edustivat yhteensä 25 kansallisuutta: puolalaisia, juutalaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä, liettualaisia, latvialaisia, virolaisia, tsekkejä, slovakialaisia, suomalaisia, norjalaisia, ranskalaisia, tanskalaisia, hollantilaisia, belgialaisia, saksalaisia, itävaltalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, italialaisia, jugoslaaveja, unkarilaisia ja mustalaisia. Heidät altistettiin pakkotyöhön, aliravitsemukseen, huonoon hoitoon, sairauksiin, henkiseen ja fyysiseen kidutukseen. Vankeja teloitettiin ampumalla, hirttämällä, kaasukammiossa, fenoliruiskeilla sydämeen, minkä lisäksi heitä menehtyi yleisiin raakuuksiin.[1]

Henkilökunta

SS-Sturmbannführer Max Pauly toimi leirin ensimmäisenä johtajana elokuuhun 1942 asti[4]. Hänet tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan brittiläisessä sotarikostuomioistuimessa Hampurissa[6] . Paulyn jälkeen leirin johtajana toimi SS-Sturmbannführer Werner Hoppe huhtikuuhun 1945 saakka. Hänet tuomittiin yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen, vaikka häntä vastaan esitettiin todisteita osallisuudesta satoihin murhiin. Muita leirin johdossa toimineita SS-upseereja olivat luutnantit Schwarz, Dittman, Otto, Oerli, Mathesius ja Neubauer.[4]

Leirin henkilökuntaa vastaan pidettiin sodan jälkeen neljä eri oikeudenkäyntiä: huhti-toukokuussa 1946, tammikuussa 1947 ja kaksi marraskuussa 1947.

Stutthofin ensimmäinen oikeudenkäynti

25. huhtikuuta–31. toukokuuta 1946 pidettiin Gdanskissa neuvostoliittolais--puolalaisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäynti 13 leirin entistä henkilökunnan jäsentä vastaan. Kaikki havaittiin syyllisiksi, 11 tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 4. heinäkuuta 1946, muun muassa komendantti Johann Pauls. Kuolemaanuomitut olivat: Johann Pauls, Gerda Steinhoff, kapo Josef Reiter, Wanda Klaff, kapo Waclaw Kozlowski, Jenny-Wanda Barkmann, kapo Fanciszek Szopinski, Ewa Paradies, Jan Breit, kapo Tadeusz Kopczynski ja Elisabeth Becker. Lisäksi Erna Beilhardt tuomittiin 5 vuoden ja kapo Kazimierz Kowalski 3 vuoden vankeusrangaistuksiin.[7]

Stutthofin toinen oikeudenkäynti

Toisessa oikeudenkäynnissä 8. tammikuuta–31. tammikuuta 1947 tuomittiin puolalaisess erityisrikosoikeudessa Gdanskissa 24 leirin entistä henkilökunnan jäsentä. Kaikki havaittiin syyllisiksi. 10 tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 10. lokakuuta ja loput tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin (3 vuotta - elinkautinen). Kuolemaantuomitut olivat: Theodor Meyer, Ewald Foth, Karl Eggert, Paul Wellnitz, kapo Alfred Nikolaysen, Hans Rach, Fritz Peters, Kurt Dietrich, Albert Paulitz ja Karl Zurell. Vangitut olivat Karl Reger (8 vuotta), Eduart Zerlin (12), Emil Wenzel (10), Adalbert Wolter (8), Wilhelm Vogler (15), Adolf Grams (10), Josef Wennhardt (8), Hugo Ziehm (3), Erich Thun (elinkautinen), Werner Wöllnitz (10), Martin Stage (8), Oskar Gottchau (10), Walter Englert (3) ja Johannes Görtz (8).[8]

Stutthofin kolmas oikeudenkäynti

Kolmannessa oikeudenkäynnissä 5. marraskuuta–10. marraskuuta 1947 puolalainen erikoisrikostuomioistuin tuomitsi Gdanskissa 20 leirin entistä henkilökunnan jäsentä, joista 19 havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Tuomitut olivat: Karl Meinck (12), Gustav Eberle (10), Harry Müller (4), Alfred Tissler (5), Otto Schneider (10), Johann Lichtner (5), Ernst Thulke (5), Otto Welke (10), Willy Witt (10), Heinz Löwen (5), Erich Stampniok (5), Richard Timm (4), Adolf Klaffke (10), Hans Möhrke (4), Nikolaus Dirnberger (4), Friedrich Tessmer (4), Erich Jassen (10), Johann Sporer (4) ja Nikolai Klawan (3). Hans Tolksdorf havaittiin syyttömäksi ja vapautettiin.[9]

Stutthofin neljäs oikeudenkäynti

Neljännessä oikeudenkäynnissä 19. marraskuuta–29. marraskuuta puolalainen erikoisrikostuomioistuin tuomitsi Gdanskissa 27 entistä vartijaa ja henkilökunnan jäsentä, joista 26 havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin vankeusrangaistuksiin ja yksi havaittiin syyttömäksi. Tuomitut olivat (ilman erillistä määrettä numero suluissa tarkoittaa vuosia): Christof Schwarz (3), Albert Weckmüller (15), Kurt Reduhn (10), Walter Ringewald (7 kk), Hermann Link (5), Richard Wohlfeil (7 kk), Waldemar Henke (5), Anton Kniffke (3), Gustav Brodowski (7 kk), Johann Wrobel (7 kk), Ernst Knappert (7 kk), Martin Pentz (5), Horst Köpke (10), Bernard Eckermann (7 kk), Rudolf Berg (10 ), Josef Stahl (10), Johann Pfister (5), Johannes Wall (5), Leopold Baumgartner (7 kk), Willi Buth (elinkautinen), Richard Akolt (3), Fritz Glawe (10), Emil Lascheit (10), Gustav Kautz (5), Emil Paul (7 kk) ja Erich Mertens (5). Kapo Franz Spillmann havaittiin syyttömäksi ja vapautettiin.[10]

Suomalaiset Stutthofissa

Stutthofin keskitysleirillä oli myös 90 suomalaista merimiestä ja naispuolista laivahenkilökuntaa, jotka saksalaiset internoivat suomalaisista laivoista Saksan satamissa Suomen katkaistua diplomaattisuhteet Saksan kanssa 2. syyskuuta 1944. Erityisesti suomalaisrahtilaivojen S/S Mercator, S/S Ellen, S/S Bore VI ja S/S Wappu miehistöt joutuivat Stutthofiin. Mercatorin miehistöön kuulunut Veijo Johansson piti kokemuksistaan salaa päiväkirjaa, joka julkaistiin sodan jälkeen Oskar Reposen kirjassa Kaasukammion varjossa.[5]

Suomalaiset vangit sijoitettiin muun muassa noin 300 norjalaisen maansa miehitystä vastustaneen entisen poliisin kanssa pääleiristä syrjemmällä sijainneeseen pikkuleiriin. Keväällä 1945 tilanne kuitenkin huononi nopeasti ja useimmat suomalaisetkin kärsivät aliravitsemuksesta ja sairauksista.[11] Maire Aaltonen -niminen Mercatorin salonkityttö synnytti leirillä Lea-tyttövauvan 1. helmikuuta 1945. He molemmat selvisivät elossa Suomeen. Johanssonin päiväkirjan ja Reposen omien tutkimusten pohjalta he arvioivat 85 henkilön selvinneen hengissä takaisin Suomeen sodan jälkeen. Kaksi suomalaista kuoli leiriin osuneessa kranaattikeskityksessä, kaksi menehtyi pilkkukuumeeseen Ruotsissa ja yksi nainen kuoli Neustadissa evakuoinnin yhteydessä. Leiriltä selvinneistä moni oli sairastunut ja invalidisoitunut sekä fyysisesti että psyykkisesti.[5] Naispuoliset suomalaiset keskitysleirivangit eivät olleet edelleenkään 1990-luvun lopussa saaneet korvausta sen enempää Saksalta kuin Suomeltakaan kärsimyksistään, koska vain miespuolisille leiriläisille oli myönnetty valtion veteraanieläkkeeseen oikeuttanut rintamatunnus.[11]

Reposen kirja kertoo myös leiriltä selviytyneen ja sodan jälkeen suomalaistuneen liettuanjuutalaisen Lilly Millnerin vaiheista.[5]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h Stutthof Museum - History Stutthof museum. Viitattu 24. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j Stutthof Holocaust Encyclopedia. 25. lokakuuta 2007. Washington, D.C.: United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 24. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i 1939-1945 Timeline Holocaust Encyclopedia. 25. lokakuuta 2007. Washington, D.C.: United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 24. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Stutthof - Sztutowo (Poland) Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d Oskar Reponen: Kaasukammion varjossa. Espoo: Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-2321-7.
  6. ↑ Max Pauly 2006. Economy-point.org. Viitattu 25. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  7. ↑ Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  8. ↑ Second Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  9. ↑ Third Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  10. ↑ Fourth Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  11. ↑ a b Timo Jerkku: Keskitysleirivanki Uudestakaupungista Turun Sanomat. 5. joulukuuta 1999. Viitattu 25. marraskuuta 2007.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Stutthofin_keskitysleiri&oldid=3860891”