Valkovenäläiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valkovenäläiset
Белару́сы/Белору́сы
Merkittävät asuinalueet
 Valko-Venäjä7 957 252 (2009)[1]
 Venäjä521 443 (2010)[2]
 Ukraina275 800 (2001)[3]
 Latvia68 174 (2011)[4]
 Kazakstan66 476 (2009)[5]
 Puola46 800 (2011)[6]
 Liettua36 227 (2011)[7]
Kielet valkovenäjä, venäjä
Uskonnot ortodoksisuus, katolilaisuus
Sukulaiskansat muut itäslaavit

Valkovenäläiset (valkoven. беларусы, belarusy) eli valkoruteenit ovat pääasiassa Valko-Venäjällä asuva kansa, joka on läheistä sukua ukrainalaisille ja venäläisille. Valkovenäläisten etninen perusta pohjautuu erityisesti kolmeen itäslaavilaisen heimoon: dregovitšeihin, krivitšeihin ja radimitšeihin. Näiden ohella balttilaiset jatvingit mainitaan usein.[8][9]

Kansan enemmistö asuu Valko-Venäjän valtiossa, mutta runsaasti valkovenäläisiä on myös muissa entisen Neuvostoliiton maissa, erityisesti Venäjällä, Ukrainassa, Latviassa, Kazakstanissa, Puolassa (Białystokin provinssi) ja Liettuassa. Maastamuuton tuloksena heitä asuu myös Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Israelissa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovenäläisiä kansallisasuissa vanhassa valokuvassa.

Valko-Venäjä esiintyi terminä ensimmäistä kertaa 1200-luvulla. Valkoiseen viittaava nimi tulee sanasta Bela, joka tarkoittaa valkoista tai vapaata. Nykyiset valkovenäläiset polveutuvat Valko-Venäjän länsiosien alueelle 500–700-luvuilla asettuneista slaaviheimoista, joita olivat dregovitšit, krivitšit ja radivitšit. Etenkin luoteessa slaavit sekoittuivat myös paikallisiin baltteihin. Valkovenäläisen kulttuurin juuret löytyvät Kiovan Rusin valtiosta, ja etenkin sen alaisesta Polatskin ruhtinaskunnasta. Keskiajalla valkovenäläisistä käytettiin nimitystä ruteenit ja litvinit, joista jälkimmäisellä viitattiin myös liettualaisiin, jotka hallitsivat suurta osaa Valko-Venäjästä Liettuan suuriruhtinaskunnan kautta 1200- ja 1500-luvuilla. Liettuan suuriruhtinaskunnassa kehittyi myös ruteenin kieli, josta myöhemmin muodostui nykyinen valkovenäjän kieli.[10]

Lublinin unionin myötä vuonna 1569 Liettuasta ja siten nykyisestä Valko-Venäjästä tuli osa Puola-Liettuaa. Puolan myöhemmissä jaoissa he päätyivät puolestaan Venäjän keisarikunnan ja Katariina Suuren alaisuuteen. Ensimmäisen maailmansodan melskeessä valkovenäläiset saivat ensimmäistä kertaa myös oman valtion, Valko-Venäjän kansallisen tasavallan, joka oli tosin saksalaisjoukkojen miehittämä. Sen korvasi sittemmin Neuvostoliittoon kuulunut Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta. Kun Venäjä romahti ja tilalle asettui Neuvostoliitto, valkovenäläiset olivat vaarassa menettää kulttuurillisen identiteettinsä. Propagandassa valkovenäläiset esitettiin usein takapajuisina maalaisina, jotka puhuivat ja kirjoittivat "vääränlaista" venäjän kieltä. Venäjä korvasikin valkovenäjän kielen suurilta osin käytöstä 1900-luvun loppupuoleen mennessä. Riian sopimuksella 1921 Valko-Venäjän länsiosat liitettiin Puolaan, mutta toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto miehitti alueen jälleen vuonna 1939. Toinen maailmansota teki valtavaa vahinkoa alueella. Maa menetti kolmanneksen väestöstään ja monet kylät ja kaupungit tuhoutuivat. Väestö kasvoi takaisin sotaa edeltäneisiin lukemiin vasta 1980-luvulla.[10]

Valko-Venäjä itsenäistyi joulukuussa 1991. Valtaan vuonna 1994 noussut Aljaksandr Lukašenka on hallinnut maata osin yksinvaltiaan ottein ja hän on myös lähentänyt suhteita Venäjään. Nykyistä hallintoa on syytetty muun muassa ihmisoikeusrikkomuksista.[10]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovenäläisten osuus väestöstä Valko-Venäjällä vuoden 2009 väestönlaskennassa.

Kuten muutkin itäslaavit, suuri osa valkovenäläisistä on perinteisesti kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Kirkko käyttää myös muinaiskirkkoslaavia ja valkovenäjää kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin. Myös katolilainen kirkko sai jalansijaa valkovenäläisten keskuudessa Puolan valtakaudella. Osa erityisistä valkovenäläisistä kulttuurin piirteistä on säilynyt näihin päiviin saakka. Etenkin maaseudulla asutaan edelleen osittain perinteisissä asumuksissa. Valkovenäläiset viettävät Maslenitsaa ja Kupalan yötä.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Ethnic composition of population of the Republic of Belarus 3.11.2010. National Statistical Committee of the Republic of Belarus, belstat.gov.by. Arkistoitu 3.2.2012. Viitattu 22.07.2012.
  2. ↑ Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 4. Natisionalnyi sostav i vladenije jazykami, graždanstvo (Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru, Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 4. Väestön kansallinen koostumus ja kielitaito, kansallisuus Taulukko 4.1 (MS Excel-taulukko)) 2012. Moskova: IITš Statistika Rossii. Arkistoitu 20.3.2018. Viitattu 22.1.2014. (venäjäksi)
  3. ↑ About number and composition population of Ukraine by data All-Ukrainian population census'2001 data ukrcensus.gov.ua. Viitattu 25.1.2014. (englanniksi)
  4. ↑ Population Census 2011 - Key Indicators (Maaliskuun 1. päivän 2011 väestönlaskenta Latviassa - Avainlukuja) 10.2.2012. Latvijas Statistika, http://www.csb.gov.lv. Viitattu 25.1.2014. (englanniksi)
  5. ↑ A. A. Smailov (editor): Analytical report ‘Results of the 2009 National population census of the Republic of Kazakhstan’ (pdf) (Kazakstanin vuoden 2009 väestönlaskennan tulokset, etninen jakauma sivulla 20) 2011. Astana: Agency on Statistics of the Republic of Kazakhstan, eng.stat.kz. Arkistoitu 28.2.2013. Viitattu 25.1.2014. (englanniksi)
  6. ↑ Statistical Yearbook of the Republic of Poland 2013 (pdf ladattavissa (9,99 MB)) (Puolan vuoden 2011 väestönlaskennan tuloksia osana vuoden 2013 tilastollista vuosikirjaa, etninen jakauma sivulla 200) 19.12.2013. Astana: Agency on Statistics of the Republic of Kazakhstan, eng.stat.kz. Viitattu 25.1.2014. (englanniksi)
  7. ↑ Lietuvos gyventojai 2011 metais: 2011 m. gyventojų surašymo rezultatai - Lithuanian 2011 Population Census in Brief (pdf) 2012. Lietuvos statistikos departamentas, stat.gov.lt. Arkistoitu 29.10.2013. Viitattu 22.1.2014. (englanniksi, liettuaksi)
  8. ↑ Leppänen, I.: Historia ennen neuvostoaikaa, s. 31–57. Artikkeli teoksessa Luukkanen A. (toim.), 2009: Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009. ISBN 978-951-37-5445-7.
  9. ↑ Jatvingit (Ensimmäisen suomenkielisen tietosanakirjan sivujen verkkoversio osana Project Runebergiä) Tietosanakirja, osa 3. 1909-1922. Tietosanakirja-Osakeyhtiö (Otava ja WSOY). Viitattu 21.1.2014.
  10. ↑ a b c d Jeffrey E. Cole: Ethnic groups of Europe : an encyclopedia, s. 43–46. ABC-CLIO, 2011. ISBN 978-1-59884-302-6. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valkovenäläiset&oldid=22286128”