Vasil Bykau
| Vasil Bykau Васіль Быкаў Vasil Bykov Василь Быков |
|
|---|---|
.jpg) |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 19. kesäkuuta 1924 Bytški, Valko-Venäjän SNT, Neuvostoliitto |
| Kuollut | 22. kesäkuuta 2003 (79 vuotta) Minsk, Valko-Venäjä |
| Kansalaisuus | valkovenäläinen |
| Kirjailija | |
| Tyylilajit | proosa ja näytelmät |
| Aiheet | toinen maailmansota |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Vasil Uladzimiravitš Bykau (valkoven. Васі́ль Уладзі́міравіч Бы́каў) eli Vasili (Vasil) Vladimirovitš Bykov (ven. Васи́лий (Васи́ль) Влади́мирович Бы́ков, 19. kesäkuuta 1924 Vitsebskin alueen Ušatšyn piirin Bytškin kylä[1] – 22. kesäkuuta 2003 Minsk[2]) oli valkovenäläinen kirjailija ja yhteiskuntavaikuttaja.
Vasil Bykau syntyi talonpoikaisperheeseen. Hän kävi keskikoulun ja osallistui toisen maailmansodan linnoitustöihin. Bykau kutsuttiin puna-armeijaan kesällä 1942. Hän valmistui Saratovin jalkaväkiopistosta ja osallistui sotatoimiin Ukrainassa ja Itä-Euroopassa. Bykov haavoittui sodassa kahdesti. Päästyään armeijasta vuonna 1947 Bykau työskenteli Hrodnassa Hrodzenskaja prauda -lehden toimituksessa. Hän palveli uudestaan neuvostoarmeijassa vuosina 1949–1955 ja sai majurin arvon. Bykau työskenteli Hrodzenskaja praudassa jälleen vuosina 1956–1972 ja toimi Valko-Venäjän kirjailijaliiton Hrodnan osaston sihteerinä vuosina 1972–1978.[1] Vuodesta 1978 hän asui Minskissä[3] omistautuen kokonaan kirjailijantyölle[1].
Bykau julkaisi ensimmäiset kertomuksensa Vožyk-lehdessä vuonna 1947. Ensimmäinen kertomuskokoelma H’od kanjom (”Rohkea veto”, 1960) kuvaa sodanjälkeistä elämää. Bykau löysi itsensä toisen maailmansodan todenmukaisena kuvaajana pienoisromaanissa Žurauliny kryk (”Kurjen huuto”, 1960) ja omistautui sen jälkeen pysyvästi sotateemalle. Bykaun filosofinen, analyyttinen ja psykologinen proosa kuvaa ihmisen sisäistä maailmaa sodan ääriolosuhteissa. Hänen partisaanikertomustensa teemana on valinnan vaikeus ristiriitatilanteessa. Kirjailija kuvasi kriittisesti maatalouden kollektivisointia pienoisromaaneissa Znak bjady (”Hädän merkki”, 1982) ja Ablava (”Ajometsästys”, 1989). Hän on kirjoittanut myös asiaproosaa, näytelmiä, humoristisia ja satiirisia kertomuksia sekä elokuvakäsikirjoituksia.[1]
Bykau kirjoitti valkovenäjän ohella myös venäjäksi[1]. Hän venäjänsi itse lähes kaikki tärkeimmät teoksensa. Vieraskielinen lukijakunta tuntee ne venäjännösten pohjalta, jotka poikkeavat alkuperäisistä sensuurin ja tyyliseikkojen takia. Neuvostoliiton hajottua Bykov pyrki vapautumaan neuvostokirjallisuuden konventioista, mutta hänen myöhäistuotantonsa tunnetaan heikosti kirjailijan kotimaan ulkopuolella. Eräät vanhoista teoksista julkaistiin myöhemmin uudelleen sensuroimattomina versioina.[4]
Bykaun pienoisromaani Tretsjaja raketa (”Kolmas raketti”, 1962) sai Jakub Kolas -kirjallisuuspalkinnon vuonna 1964, pienoisromaanit Abelisk (”Obeliski”, 1971) ja Viimeinen tavoite (Dažyts da svitannja, 1973) Neuvostoliiton valtionpalkinnon vuonna 1974, pienoisromaani Voutšnaja zgraja (”Susilauma”, 1974) ja kertomus Jago bataljon (”Hänen pataljoonansa”, 1975) Valko-Venäjän SNT:n valtionpalkinnon vuonna 1978 ja pienoisromaani Znak bjady Lenin-palkinnon vuonna 1986[3]. Kirjailijan parhaisiin teoksiin kuuluva pienoisromaani Mjortvym ne balits (”Kuolleita ei satu”, 1965) ilmestyi Maladosts ja Novyi mir -kirjallisuuslehdissä, mutta sitä ei ideologisista syistä julkaistu Neuvostoliitossa uudelleen ennen kuin 1980-luvulla[1].
Bykau kuului Neuvostoliiton ja Valko-Venäjän kirjailijaliiton johtoon. Hän toimi Valko-Venäjän SNT:n korkeimman neuvoston edustajana vuosina 1978–1989 ja Neuvostoliiton kansanedustajana vuosina 1989–1991. Bykau sai Valko-Venäjän kansankirjailijan arvonimen vuonna 1980 ja Sosialistisen työn sankarin arvon vuonna 1984.[1] Hän toimi valkovenäläisten maailmanjärjestön Batskauštšynan puheenjohtajana vuosina 1990–1993[3] ja Valko-Venäjän PEN-keskuksen johtajana vuosina 1999–2003[5]. Bykau pakeni viranomaisten vainoa ulkomaille vuonna 1998 mutta palasi Valko-Venäjälle vähän ennen kuolemaansa[6].
Suomennettuja teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Neljäs vahinko. Suom. Erkki Peuranen. Teoksessa Kamelinsilmä: Neuvostokirjailijoiden kertomuksia. Moskova: Edistys (Progress), 1974 (1979).
- Viimeinen tavoite. Alppiballadi (Dožit do rassveta. Alpijskaja ballada). Suom. Ulla-Liisa Heino. Helsinki: Kansankulttuuri, 1975. ISBN 951-615-096-9
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Belaruskija pismenniki: bijabiblijagrafitšny slounik, tom 1, s. 426–428. Minsk: Belaruskaja entsyklapedyja, 1992. ISBN 5-85700-061-0. (valkovenäjäksi)
- ↑ Bykov Bolšaja rossijskaja entsiklopedija. Arkistoitu 24.3.2022. Viitattu 15.1.2022. (venäjäksi)
- ↑ a b c Belaruskaja entsyklapedyja, tom 3, s. 371. Minsk: Belaruskaja entsyklapedyja, 1996. ISBN 985-11-0068-4. (valkovenäjäksi)
- ↑ Vostrov, A. V.: Na granitse dvuh jazykov. Vasil Bykov. Voprosy literatury, 2/2017, s. 221–228. Artikkelin verkkoversio. (venäjäksi)
- ↑ H’to my? Belaruski PEN. Viitattu 15.1.2022. (valkovenäjäksi)
- ↑ Bolšaja biografitšeskaja entsiklopedija Akademik. Viitattu 15.1.2022. (venäjäksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vasil Bykau Wikimedia Commonsissa
- Vasil Bykaun teoksia Lib.ru-sivustolla (venäjäksi)
- Liski, L.: Kolme kertomusta valkovenäläisestä nykykirjallisuudesta, s. 316-346. Artikkeli teoksessa Luukkanen A. (toim.), 2009: Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima, 2009. ISBN 978-951-37-5445-7.
| ||||||||||||||||||||||
