Thomas Bernhard

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Nicolaas Thomas Bernhard (9. helmikuuta 1931 Heerlen, Alankomaat – 12. helmikuuta 1989 Gmunden, Itävalta) oli itävaltalainen proosakirjailija, näytelmäkirjailija ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä eurooppalaisista modernisteista. Erityisesti Ranskassa ja Yhdysvalloissa hänen tuotantoaan pidetään "yhtenä kirjallisuuden suurimmista saavutuksista toisen maailmansodan jälkeen", mutta toisaalta hän on varsinkin kotimaassaan kiistelty kirjailija.[1].

Sisällysluettelo

Elämäkerta [muokkaa]

Thomas Bernhard syntyi aviottoman suhteen seurauksena Hollannissa vuonna 1931. Bernhardin isä, itävaltalainen puuseppä Alois Zuckerstätter, ei osallistunut lapsensa kasvattamiseen,[2], niinpä Thomas Bernhard jäi äitinsä Herta Bernhardin ja tämän avioiduttua tämän puolison Emil Fabjanin kasvatettavaksi. Alois Zuckerstätter teki sittemmin 1940 Berliinissä itsemurhan, joskin Bernhard itse väittää hänen kuolleen 1943. Herta Bernhard kuoli 1950 syöpään.[3].

Bernhard vietti lapsuutensa isovanhempiensa luona Wienissä ja Seekirchenissä. Isoisä, kirjailija Johannes Freumbichler, antoi pojalle kasvatuksen, joka muokkasi tästä sen kirjailijan, joka tuotannosta tulee vastaan:[2] Freumbichler oli Bernhardin tavoin sivistynyt mutta äärimmäisen kriittinen kotimaataan ja sen instituutioita, erityisesti koulua ja kirkkoa kohtaan. Bernhard meni 1941 Salzburgiin kansallissosialistiseen kouluun, jossa opiskellessaan hän joutui kokemaan toisen maailmansodan kauhut. Omaelämäkerroissaan Bernhard kertoi pelon olleen ainoa koulumenestyksen, varsinkin liikunna, motiivi fasistisen kasvatuksen alla. Hänen mukaansa toisen maailmansodan ja natsismin päätyttyä ja koulun muututtua katoliseksi ainoa muutos koulussa oli Adolf Hitlerin kuvan vaihtuminen Jeesuksen kuvaan.

Bernhard keskeytti koulun 1947. Hän työskenteli sittemmin oppisopimuksella ruokakaupassa, mutta sai kosteassa kellarissa vakavan keuhkosairauden. Hän vietti seuraavat kaksi vuotta toipilaana, osan ajasta jopa kuolemansairaiden osastolla. Sairausaika oli Bernhardin kirjailijanuralla tärkeä vaihe, sillä silloin hän alkoi kirjoittaa,[4] ja kuolemasta tuli hänelle tärkeä teema.[5] Työskennellessään ruokakaupassa Bernhard oli paljon tekemisissä tavallisten mutta äärimmäisen köyhien ihmisten kanssa, joilta hän omaksui myöhemmin kirjoissaan käyttämän puhetyylin, jossa mitään ei jätetä sanomatta vaan ajatuksenvirta saa tulla vapaasti ulos.

Toivuttuaan Bernhard aloitti musiikin ja teatteritaiteiden opiskelun Salzburgin Mozarteumissa, josta hän valmistui 1957. Opiskellessaan hän työskenteli toimittajana ja kirjoitti lyhyttarinoita.[6] Valmistuttuaan Bernhard kirjoitti runokirjoja, ja vihdoin vuonna 1963 julkaistiin hänen esikoisromaaninsa Frost, joka kiinnitti heti Itävallan kirjallisuuspiirien huomion.[5]

Bernhard oli suosionsa huipulla seuraavalla teoksellaan Amras (1964), jossa kerronta kulkee päiväkirjamerkintöjen, fragmenttien varassa. Hän sai teoksesta Julius Campe -palkinnon.[7]. Vuonna 1967 hän sai toisesta novellistaan Verstörung (1967) Wildgans-palkinnon ja kolme vuotta myöhemmin novellilla Das Kalkwerk (1970) Georg Büchner -palkinnon. Das Kalkwerkillä Bernhard alkoi vahvistaa asemaansa erinomaisena romaanikirjailijana. 1970 hän aloitti näytelmien kirjoittamisen, ja Ein Fest für Boris sai ensi-iltansa.

Bernhard osti 1960-luvun puolivälissä suuren talon Itävallan Obernathalista, jossa hän vietti loppuelämänsä lukuun ottamatta säännöllisiä matkoja ulkomaille, missä hän yleensä kirjoitti. Hän ei avioitunut mutta asui lähes 37 vuotta itseään vanhemman Hedwig Stavianicekin kanssa. Bernhard kuoli 12. helmikuuta 1989 kotonaan velipuolensa Peter Fabjanin läsnä ollessa.[8]

Tuotanto [muokkaa]

Vaikka Bernhardia pidetään yleisesti yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä modernisteista, hän ei elinaikanaan saavuttanut suosiota kotimaassaan, lähinnä siksi, että hän kritisoi kirjoissaan ja niiden ulkopuolella voimakkaasti Itävaltaa. Kirjoitukset saivat kuitenkin hänen kuolemansa jälkeen yllättävän suosion. Viimeisenä vastalauseena Bernhard kielsi testamentissaan kirjojensa uudelleenjulkaisun ja näytelmiensä esittämisen Itävallassa. Kieltoa on tosin sittemmin kierretty,[9] ja esimerkiksi Bernhardin näytelmiä on saatu esittää, kunhan ne kunnioittavat alkuperäistä materiaalia.

Bernhardin useimmat proosateokset ovat pitkiä monologeja, joiden kertoja ja toinen keskeinen henkilö ovat yleensä oppineistoa, taiteilijoita tai yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Toinen on dominoivampi persoonallisuus, ja useimpien romaanien aihe käsittelee näiden henkilöiden suhdetta, persoonallisuutta ja sen autenttisuutta: esimerkiksi romaaneissa Der Untergeher (1983) ja Hakkuu (Holzfällen: Eine Erregung, 1984) joku keskeinen hahmo on taiteellisen menestyksen taatakseen omaksunut vahvemman persoonallisuuden. Bernhardin kirjoitustyyli on hyvin kaukana perinteisestä: lauseet ovat spiraalinomaisia, itseään toistavia, pitkiä – joskus jopa yli sivun mittaisia – ja rakenteellisesti monimutkaisia. Kerronta ei ole lineaarista, vaan se siirtyy luontevasti assosiaatioiden avulla asiasta toiseen. Tämä yhdistettynä kappalejakojen puuttumiseen tekee Bernhardin kirjoitustyylistä musiikillista ja tajunnanvirtaa muistuttavaa. Vakavista teemoista huolimatta myös huumori on Bernhardin romaaneissa läsnä kirjoittajalle hyvin ominaisella tavalla. Bernhardin näytelmät puolestaan liitetään yleensä niin sanottuun absurdiin teatteriin.

Bernhardin kolmen viisiosaisen omaelämäkerrallisen teoksen kaksi ensimmäistä osaa, Syy ja Kellari, ilmestyivät suomeksi 2011, kolmas ilmestyy keväällä 2012. Alkujaan teokset ilmestyivät 1975-1982. Bernhard perusteli niiden kirjoittamista sillä, että hän halusi varmistaa, ettei joku toinen kirjoita asioista väärin.[1]

Bernhardia kritisoitiin aiemmin siitä, että hän kävi menneisyyden tuulimyllyjen kimppuun, varsinkin kun suvaitsevaisuus voitti Euroopassa alaa. Kari Hukkila kuitenkin näkee hänen tekstiensä ajankohtaisuuden nyt, kun vihapuhe on vallannut maanosassa alaa. Bernhard iskee tätä vihapuhetta vastaan yksinpuheluillaan, jopa sitä läheten. Hukkilan näkee eron vihapuheen ja Bernhardin korkeakirjallisen taiteen välillä komiikassa, jonka nauravien lauseiden "nauru on mustaa, elämänmyönteistä, ironista ja itseironista".[1]

Teokset [muokkaa]

Runokokoelmat [muokkaa]

  • Auf der Erde und in der Hölle, 1957
  • Unter dem Eisen des Mondes, 1958
  • In hora mortis, 1958
  • Ave Vergil, 1981
  • Gesammelte Gedichte 1–4, 1991

Proosa [muokkaa]

  • Die heiligen drei Könige von St. Vitus, 1955
  • Der Schweinehüter, 1956
  • Frost, 1963
  • Amras, 1964
  • Vertsörung, 1967
  • Prosa, 1967
  • Ungenachm 1968
  • Watten: Ein Nachlass, 1969
  • An der Baumgrenze, 1969
  • Ereignisse, 1969
  • Das Kalkwerk, 1970
  • Gehen, 1971
  • Midland in Stilfs, 1971
  • Der Ignorant und der Wahnsinnige, 1972
  • Der Kulterer, 1974
  • Die Salzburger Stücker, 1975
  • Korrektur, 1975
  • Die Ursache, 1975
  • Der Keller, 1976
  • Der Wetterfleck, 1976
  • Der Stimmenimitator, 1978
  • Der Atem, 1978
  • Ja, 1978
  • Vor dem Ruhestand, 1979
  • Der Weltverbesserer, 1979
  • Die Erzählungen, 1979
  • Der Billigesser, 1980
  • Die Kälte, 1981
  • Über allen Gipfeln ist Ruh, 1981
  • Am Ziel, 1981
  • Ein Kind, 1981
  • Beton, 1982
  • Wittgensteins Neffe, 1982
  • Die Stücke, 1983
  • Der Untergeher, 1983
  • Der Schein trügt, 1983
  • Der Theatermacher, 1984
  • Holzfällen: Eine Erregung, 1984
  • Alte Meister: Komödie, 1985
  • Auslöschunbg: Ein Zerhall, 1986
  • Elisabeth II, 1987
  • Der deutsche Mittagstisch, 1988
  • Claus Peymann kauft sich eine Hose und geht mit mir essen, 1990

Näytelmät [muokkaa]

  • Die Rosen der Einöde, 1959
  • Der Berg, 1970
  • Ein Fest für Boris, 1970
  • Der Italianer, 1971
  • Die Jagdgesellschaft, 1974
  • Die Macht der Gewohnheit, 1974
  • Der Präsident, 1975
  • Die Berühmten, 1976
  • Minetti, 1976
  • Immanuel Kant, 1978
  • Heldenplatz, 1988

Suomennetut teokset [muokkaa]

  • Syy. (Die Ursache, 1975.) Suom. Olli Sarrivaara. Helsinki: Lurra Editions, 2011. ISBN 978-952-585-010-9.
  • Kellari: Vetäytyminen. (Der Keller: Eine Entziehung, 1976.) Suom. Olli Sarrivaara. Helsinki: Lurra Editions, 2011. ISBN 978-952-5850-19-2.
  • Hengitys: Päätös. (Der Atem: Eine Entscheidung, 1978.) Suom. Olli Sarrivaara. Helsinki: Lurra Editions, 2012. ISBN 978-952-5850-24-6.
  • Kylmyys: Eristys. (Die Kälte: Eine Isolation, 1981.) Suom. Olli Sarrivaara. Helsinki: Lurra Editions, 2012. ISBN 978-952-5850-25-3.
  • Betoni. (Beton, 1982.) Suom. Olli Sarrivaara. Kisko: Lurra Editions, 2008. ISBN 978-952-99442-5-5.
  • Haaskio. (Der Untergeher, 1983.) Suom. Tarja Roinila. Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-170-3.
  • Hakkuu: Muuan mielenkuohu. (Holzfällen: Eine Erregung, 1984.) Suom. Tarja Roinila. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-095-9.
  • Vanhat mestarit. (Alte Meister: Komödie, 1985.) Suom. Tarja Roinila. Helsinki: Teos, 2013. ISBN 978-951-851-392-9.
Näytelmä
  • Teatterintekijä, 1988

Viitteet [muokkaa]

  1. ↑ a b c Kari Hukkila. Välit selviksi Salzburgin kanssa, Helsingin Sanomat 12.2.2012 sivu C 2
  2. ↑ a b Roinila Tarja: "Jälkisanat", s. 168. Teoksessa: Bernhard, Thomas, Hakkuu. Muuan mielenkouhu. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-095-9.
  3. ↑ Petri Liukkonen: Thomas Bernhard (1931–1989) Pegasos. 2008. Kuusankosken kaupunginkirjasto. Viitattu 21.8.2009. (englanniksi)
  4. ↑ Roinila, s. 167–168
  5. ↑ a b Roinila, s. 169.
  6. ↑ Roinila, s. 168–169.
  7. ↑ Cousineau, Thomas: Thomas Bernhard – Introductory Essay Review of Contemporary Fiction. 2001. Viitattu 21.8.2009. (englanniksi)
  8. ↑ Fleischmann, Krista (toim.): Thomas Bernhard – Eine Erinnerung. Interviews zur Person, s. 164. Wien: Österreichische Staatsdruckerei, 1992. ISBN 3-7046-0299X.
  9. ↑ Roinila, s. 170.

Muut lähteet [muokkaa]

Aiheesta muualla [muokkaa]

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Thomas_Bernhard&oldid=12821884