Puistokatu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee puistokatua yleiskäsitteenä. Kaduista, joiden erisnimi on Puistokatu, katso Puistokatu (täsmennyssivu).

Puistokatu tarkoittaa katua, jolla ajoradat ja kevyen liikenteen väylät on erotettu toisistaan puurivein ja istutuskaistoin.[1] Puut on kuitenkin puistokaduilla istutettu niin kauas toistaan, ettei kadun ylle muodostu yhtenäistä kattoa.[1]

Erityyppisiä puistokatuja ovat:

  • bulevardi ja avenue, joissa keskimmäisenä ovat ajorata, jota reunustaa puurivit ja laitimmaisena ovat jalkakäytävät. Erään määritelmän mukaan bulevardi on leveä katu, jolla on yleensä vähintään kolme puuriviä.[1] Nimitystä bulevardi käytetään useissa kaupungeissa varsinkin entisten kaupunginmuurien paikalle rakennetuista puistokaduista.
  • esplanadi, jossa keskimmäisenä on puisto, niiden reunoilla ovat ajoradat, joiden vieressä kulkevat kevyen liikenteen väylät. Yleensä esplanadilla tarkoitetaan nimenomaan kadun pitkänomaista puisto-osuutta. Esplanadit sijaitsevat yleensä meren tai jonkin toisen vesistön rannalla.

Puistokatujen uuden tulemisen merkkejä on ollut havaittavissa.[2] Suurin ongelma uusissa hankkeissa on tila: usein uusien puistokatujen esikuvat ovat 40-50 metriä leveitä katuja, mutta kuitenkin kaavoitetaan 20 metriä leveitä katuja, johon halutaan saada mahtumaan samat toiminnot kuin leveämpiin.[2]

Puistokatuja Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vanhimpia puistokatuja ja varhaisista puistokaduista merkittävin on Vaasaan 1776 rakennettu Hovioikeudenpuistikko, jonka suunnitteli yli-intendentti Carl Fredrik Adelcrantz.[3] Puistokadun esikuvana oli Nancyyn 1750–luvulla rakennettu Place de Stanislas Leszczynski.[4] Puutaloista koostuneiden kaupunkien tulipalojen takia annettiin 1856 määräys, että puutaloalueilla kaupunkien keskustat piti jakaa paloturvallisiin osiin 35 m leveillä esplanadeilla, joiden varsille piti istuttaa paloja ehkäiseviä lehtipuuistutuksia.[2]

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomeen tuli eurooppalaiseen tapaan kaavoitusmalleja, joissa puistokaduilla ja bulevardeilla oli merkittävä osa, vaikka loppujen lopuksi kovinkaan montaa eurooppalaisten esikuvien mukaisia puistokatuja ei Suomesta löydy.[2] Helsingin kaduista bulevardeja edustavat Bulevardi ja Huopalahdentie, esplanadeja Esplanadi, Pohjoinen ja Eteläinen Hesperiankatu, Munkkiniemen puistotie, Koskelantie, Mäkelänkatu ja Mechelininkatu, ja avenyitä puolestaan Pohjoiskaari sekä Tallbergin puistotie Lauttasaaressa. Myös Mannerheimintien eteläosa, entinen Heikinkatu on aikaisemmin ollut esplanadityyppinen puistokatu: sen keskellä oli puuriveillä reunustettu puistokäytävä, mutta 1930-luvulla autoistumisen seurauksena päätettiin keskimmäiset puurivit poistaa,ref>Junttila & Koivistoinen 2002, s. 133.</ref> mutta uudet puurivit istutettiin jalkakäytävien reunoihin; täten Mannerheimintiestä tuli avenue-tyyppinen puistokatu.

Tampereella keskustan tärkein pohjoiseteläsuuntainen väylä Hämeenpuisto on tunnettu nimellä Esplanadi, ja on edelleen selvästi esplanadityyppinen katu.

Porin keskustan ruutukaava-alueen "koordinaattiakseleina" toimii neljä esplanadia: Pohjois-, Itä-, Länsi- ja Eteläpuistot. Kuopiossa taasen on kaksi varsinaista puistokatua, jotka ovat Puistokatu ja Pyörönkaari.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ulla-Kirsti Junttila ja Mikko Koivistoinen: Katuympäristön suunnitteluopas. Suomen Kuntatekniikan yhdistys ja Viherympäristöliitto, 2002.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Junttila & Koivistoinen 2002, s. 131-132.
  2. a b c d Junttila & Koivistoinen 2002, s. 140.
  3. Gardberg, Carl Jacob: ”Rakennustaide ja ympäristö”, Suomen taiteen historia, s. 109. Helsinki: Schildts Kustannus Oy, 1998. ISBN 951-50-0920-0.
  4. Piispala, Eija: The oldest public park in Finland Museo 2/2002 Abstracts. 2002. Suomen museoliitto. Viitattu 14.7.2009. (englanniksi)
Tämä liikenteeseen ja liikennevälineisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.