Otho

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Imperator Marcus Otho Caesar Augustus
Oth001.jpg
Rooman keisari
15. tammikuuta16. huhtikuuta 69
Edeltäjä Galba
Seuraaja Vitellius
Tiedot
Syntynyt 28. huhtikuuta 32
Ferentium
Kuollut 16. huhtikuuta 69 (36 vuotta)
Rooma
Galba

Marcus Salvius Otho Caesar Augustus (synt. Marcus Salvius Otho, yleisesti Otho) (28. huhtikuuta 32[1]16. huhtikuuta 69) oli Rooman keisari, joka hallitsi 15. tammikuuta 6916. huhtikuuta 69. Otho oli niin kutsutun neljän keisarin vuoden toinen keisari.[2]

Otho ystävystyi nuorena keisari Neron kanssa. Hänestä tuli keisari kaapattuaan vallan Neron seuraajalta Galbalta. Otho oli ensimmäinen keisari, joka otti vallan käsiinsä väkivalloin.[2] Hävittyään taistelussa Vitelliuksen joukkoja vastaan hän teki itsemurhan. Hänestä on jäänyt jälkimaailmalle hyvin kaksijakoinen kuva. Hänet muistettiin Neron lähipiiriin kuuluvana tyhjäntoimittajana. Toisaalta Othon tiedetään olleen pätevä sotapäällikkö ja kyvykäs hallitsija, mutta hänen mainettaan mustaa kuitenkin väkivaltainen vallananastus.[3]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otho oli etruskisukua. Historioitsija Suetoniuksen mukaan suku juonsi juurensa etruskien johtavista suvuista.[1] Othon aikana kaikki etruskit olivat jo roomalaistuneet. Cognomen "Otho" viittaa juuri etruskialkuperään. Koska cognomen oli säilynyt suvussa kolmen sukupolven ajan, suku halusi ehkä vaalia etruskiperintöään.[3] Othon isoisä, Marcus Salvius Otho, oli novus homo eli suvun ensimmäinen senaattori.[4] Suetoniuksen mukaan hänen vaimonsa, Othon isoäiti, olisi ollut alhaista syntyperää ja ehkä alkujaan jopa orja. Othon isoisä eteni urallaan, koska oli viettänyt nuoruutensa keisari Augustuksen vaimon Livia Augustan kotona. Livian myötämielisyyden ansiosta hän eteni urallaan aina preettoriksi asti.[1] Othon isä oli Lucius Salvius Otho, merkittävä poliitikko ja keisari Tiberiuksen läheinen ystävä. Hän oli uransa aikana muun muassa konsulina vuonna 33 ja African provinssin maaherrana. Keisari Claudius korotti Othon isän patriisien joukkoon, ja senaatti myönsi hänelle patsaan Palatiumilla. Othon äiti Albia Terentia oli myös luultavasti ylhäistä sukua. Marcus Salvius Otho syntyi Ferentiumissa 28. huhtikuuta vuonna 32.[3] Otholla oli veli, Lucius Salvius Otho Titianus, joka eteni urallaan aina vuoden 52 konsuliksi ja toimi myös Asian provinssin prokonsulina. Otholla oli myös sisko, joka oli jossain vaiheessa kihloissa Germanicuksen pojan Drusuksen kanssa.[1][4] Kerrotaan, että Otho oli nuorena tuhlaileva ja villi ja että hänen isänsä joutui usein pieksemään hänet erilaisten kepposten jälkeen.[3][1]

Nero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isänsä kuoleman jälkeen Otho alkoi seurustella erään häntä vanhemman naisen kanssa, joka tutustutti hänet keisari Neroon.[5] Hänestä ja Nerosta tulikin läheiset ystävät.[5] Suetoniuksen mukaan Othosta ja Nerosta tuli hyviä ystäviä, koska he olivat hyvin samanlaisia. Plutarkhos puolestaan kertoo, että Otho eli ylellisesti ja tuhlasi Neroakin enemmän ja jopa haukkui tätä saituriksi.[3]

Othon suhteesta Neron toiseen vaimoon Poppaea Sabinaan on antiikin lähteissä viisi erilaista versiota, jotka poikkeavat toisistaan joissakin yksityiskohdissa.[6] Kerrotaan, että Nero halusi naimisiin kauniin Poppaean kanssa, mutta ei poliittisista syistä voinut erota vaimostaan Octaviasta, joka oli Claudiuksen tytär. Niinpä Nero järjesti Othon ja Poppaean avioliittoon voidakseen helpommin käydä rakastajattarensa luona.[7] Suetonius kertoo, että Otho kuitenkin ihastui Poppaeaan oikeasti eikä päästänyt Neroa vaimonsa luokse. Lopulta Nero suuttui niin, että järjesti Othon ja Poppaean avioliiton purkamisen.[8] Erään toisen version mukaan Otho ja Poppaea olivat jo naimisissa, kun Nero ihastui ystävänsä vaimoon.[9] Lopulta Nero päätti hankkiutua eroon ystävästään. Vuonna 58 Otho nimitettiin Lusitanian maaherraksi.[5] Otho sai nimityksen yhteydessä alhaisimman mahdollisen, eli kvestorin arvon. Otho oli vain 26-vuotias eikä ollut vielä saavuttanut preettorin arvoa, joka oli yleensä vaatimuksena tällaiseen tehtävään. Plutarkhoksen mukaan Nero olisi halunnut surmata Othon, mutta Seneca taivutteli hänet lähettämään Othon Lusitaniaan. Nero erosi Octaviasta vuonna 62 ja meni pian naimisiin Poppaean kanssa.[7][9] Plutarkhos kertoo vielä Galban elämäkerrassa, että Nero antoi teloittaa Othon siskon ja tämän vaimon.[10]

Lusitanian maaherran tehtävässä Otho onnistui hyvin, mutta hän hautoi kostoa Neroa vastaan.[5]

»Siellä hän eli sisällissotiin asti kunniallisesti ja nuhteettomasti, ei entisen maineensa mukaisesti, nautiskellen vapaa-aikoinaan mutta käyttäytyen hillitysti virkatoimissaan.»
(Tacitus, Keisarillisen Rooman historia. 13.46. Kääntänyt Iiro Kajanto.)

Galba[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nero muuttui viimeisinä hallitusvuosinaan yhä välinpitämättömämmäksi armeijaa ja senaattia kohtaan. Senaattoreita teloitettiin ja karkotettiin, ja talous taantui. Lopulta Nero menetti pretoriaanikaartin ja senaatin tuen.[11] Tammikuussa 68 Gaius Julius Vindex lähetti useille provinssien maaherroille kirjeitä, joissa hän kannusti heitä nousemaan kapinaan Neroa vastaan. Huhtikuussa 68 armeija huusi keisariksi Lusitanian naapuriprovinssin Hispania Tarraconensiksen maaherran Servius Sulpicius Galban. Galba vaali vanhoja tasavaltalaisia perinteitä, eikä suostunut ottamaan nimitystä vastaan, ennen kuin senaatti hyväksyisi hänet.[12] Galba sai pian myös Othon tuen. Otho oli tuolloin ollut Lusitaniassa lähes yhdeksän vuotta. Poppaea oli kuollut, eikä Otholla ollut enää mitään hävittävää, jos Nero syrjäytettäisiin. Galba oli jo lähes 70-vuotias, eikä hänellä ollut perillisiä. Otho oli vain 37-vuotias, ja hänellä oli hyvät mahdollisuudet päästä Galban seuraajaksi. Galban tukijoihin kuului myös VI legioonan komentaja Titus Vinius.[13] Kesäkuussa senaatti julisti Neron valtion viholliseksi. Otho lähti Galban kanssaan Roomaan. Nero teki itsemurhan 9. kesäkuuta, ja Galbasta tuli keisari. Otho puolestaan toivoi pääsevänsä hänen seuraajakseen.[14]

Saavuttuaan Roomaan Galba osoittautui kuitenkin saidaksi ja ankaraksi. Kaikki Neron antamat lahjoitukset mitätöitiin, ja niistä vaadittiin yhdeksän kymmenesosaa takaisin. Myöskään armeijalle luvattuja suuria rahapalkkioita ei maksettu, mikä herätti sotilaiden keskuudessa tyytymättömyyttä Galbaa kohtaan. Senaattoreiden ja yläluokan jäsenten murhat jatkuivat, ja aateliston valtaa rajoitettiin, mistä aateliset eivät pitäneet.[15]

Othon tukijoihin kuului Titus Vinius, jonka tyttären Otho lupasi naida, jos tämä vain saisi Galban adoptoimaan Othon. Galba ei kuitenkaan ollut halukas nimittämään suosittua Othoa seuraajakseen. Galballa oli toinenkin selvä seuraajaehdokas, sukulaisensa Publius Dolabella. Yllättäen Galba päätti adoptoida Lucius Calpurnius Piso Frugi Licinianuksen. Piso oli vuoden 27 konsulin Marcus Licinius Crassus Frugin nuorin poika. Pisoa oli pitkään pidetty uhkana keisarien vallalle, ja Piso oli Neron aikana ollut maanpaossa. Hänellä ei kuitenkaan ollut poliittisia pyrkimyksiä, ja Galba valitsi hänet luultavasti vain saadakseen Pison sukulaisten tuen. Galba esitteli seuraajansa senaatille ja pretoriaaneille 10. tammikuuta. Galba sai pian kuulla tyytymättömien Ylä- ja Ala-Germanian legioonien huutaneen provinssin maaherran Aulus Vitelliuksen keisariksi. Vitelliuksella ei sinänsä ollut mitään Galbaa vastaan, mutta Otho ja hänen tuleva appensa Vinius olivat hänen vastustajiaan.[16]

Kun Galba ei toiminut Othon toiveiden mukaisesti, Otho alkoi juonitella häntä vastaan. Tuolloin Otho oli myös pahasti velkaantunut, ja vallankaappaus saattoi olla ainoa keino päästä velkojista.[14] Otho antoi libertus Onomastukselle, joka oli yksi hänen vapauttamista orjistaan, tehtäväksi värvätä Galballe vihamielisiä pretoriaaneja. Onomastus toi Othon luokse kaksi pretoriaania, Veturiuksen ja Proculuksen, jotka olivat valmiita liittymään salajuoneen. Otho lahjoi heidät ja antoi heille lisää rahaa, jolla heidän tuli lahjoa muita pretoriaanikaartin jäseniä. Pretoriaaneilla oli syytä vihata Galbaa. Hän oli tiukentanut kuria eikä ollut maksanut pretoriaaneille palkkiota, jonka hän heille oli luvannut vuonna 68. Lisäksi muutama muu pretoriaani otettiin mukaan salajuonen sisäpiiriin. Othon kannattajat yrittivät myös saada muita legioonalaisia ja auxilia-joukkojen jäseniä mukaan salajuoneen. Tammikuun alussa Galba erotti kaksi pretoriaanikaartin tribuunia, yhden kaupunkikohorttien tribuunin (cohortes urbanae) ja yhden kaupungin vartion tribuuneista (vigiles urbani). Erottamisilla saattoi olla jotakin tekemistä Othon salajuonen kanssa. Otho oli luvannut Lucius Antonius Nasolle, joka oli yksi erotetuista pretoriaaneista, että tämä saisi Legio XIV Geminan johdettavakseen, kunhan Otho vain pääsisi valtaan.[17]

Vallankaappaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunta vuonna 69. Eri väreillä merkitty Rooman provinssit ja valtataisteluun osallistuneiden keisariehdokkaiden tukialueet.

Astrologien ennustuksia noudattaen Otho valitsi 15. tammikuuta vuonna 69 päiväksi, jolloin hän aikoi iskeä. Aluksi salaliittolaiset olivat aikoneet julistaa Othon keisariksi 11. tammikuuta.[18] Otho seurasi Galban mukana uhraamaan Apollonin temppeliin Palatiumilla. Määrätyllä hetkellä Othon vapautettu Onomastus tuli Othon puheille ja antoi ennalta sovitun viestin "maanmittarit odottavat teitä kotonanne". Sitten Otho livahti temppelistä vastaanottamaan vaivaisten 23 pretoriaanin julistuksen keisariksi. Näiden kannattajien kanssa Otho lähti pretoriaanien leiriin. Pretoriaanien upseerit eivät puuttuneet tapahtumiin, ja Galban kannattajat, Vinius mukaan lukien, eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa.[19]

Kun Galba sai kuulla tästä, hän kutsui koolle Pison, Viniuksen, Cornelius Lacon ja muita läheisiä avustajiaan. Kaupungissa oli joukkoja Germaniasta, joille Galba lähetti viestejä. Sotilaat eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita ja kannattivat etupäässä Vitelliusta. Galballe uskollisia joukkoja oli vähän. Keisarin palatsin ulkopuolelle ja Forumille kokoontui kuitenkin väkijoukko, joka tuki Galbaa vaatimalla Othon teloitusta. Galba neuvotteli avustajiensa kanssa. Vinius halusi puolustaa Palatiumia, jota vartioinut kohortti oli Galban puolella, sillä hänen mukaansa kapinalliset rauhoittuisivat ajan myötä. Näin oli tapahtunut aiemminkin. Vinius ei kuitenkaan saanut muiden kannatusta. Eräiden lähteiden mukaan Vinius olisi ollut osallinen Othon salajuoneen. Laco vähätteli kuitenkin kapinan laajuutta ja halusi, että Galba esiintyisi julkisesti kansan edessä. Galba ei myöskään halunnut esiintyä pelkurimaisesti. Myös Piso kannatti Lacon suunnitelmaa. Galba päätti lähettää Pison pretoriaanien puheille.[20]

Pison lähdettyä palatsista Othon kannattajat levittivät Forumilla huhua, jonka mukaan Otho olisi kuollut. Eräät henkilöt väittivät jopa nähneensä hänen kuolemansa. Kuultuaan tästä joukko senaattoreita ja ritareita ryntäsi palatsiin onnittelemaan Galbaa. Pian keisarillisen henkivartiostoon kuulunut Julius Atticus saapui palatsiin ja kertoi itse murhanneensa Othon. Hän esitteli jopa veristä miekkaa. Galba tivasi heti mieheltä, kuka oli käskenyt hänen murhata Othon.[20] Galba lähti kiittämään jumalia Capitoliumille. Kun Galba ja hänen kumppaninsa pääsivät Forumille, heidän kimppuunsa hyökkäsi joukko pretoriaaneja. Eräs Reinin legioonien pretoriaani surmasi Galban. Piso kuoli Vestan temppelin edessä, jonne hän oli paennut. Myös Vinius surmattiin.[19]

Galban, Pison ja Viniuksen päät hakattiin irti ja vietiin seipäiden nenässä pretoriaanien leiriin Othon nähtäväksi. Sitten väkijoukko ja muutama virkamies menivät onnittelemaan Othoa. Mukana oli muun muassa Marius Celsus, jonka Galba oli nimittänyt tulevaksi konsuliksi. Celsus oli Galban vankka kannattaja, ja sotilaat vaativat hänen teloittamistaan. Otho ei kuitenkaan suostunut siihen. Joukot valitsivat itse uudet pretoriaaniprefektit. Tehtäviin valittiin Plotius Firmus ja Licinius Proculus. Vespasianuksen vanhempi veli Flavius Sabinus valittiin samalla kaupunginprefektiksi. Sabinus oli toiminut samassa tehtävässä jo Neron aikana.[21]

Keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galban murhan jälkeen Otho meni illalla 15. tammikuuta senaatin puheille. Koska molemmat konsulit olivat kuolleet, kaupungin prefekti kutsui senaatin koolle. Otho piti senaatille puheen, jossa hän vakuutti, ettei ollut halunnut keisariksi, vaan että joukot olivat valinneet hänet tehtävään.[21] Senaatin oli pakko hyväksyä Othon keisarius.[14] Otholle myönnettiin arvonimi Imperator Caesar Augustus. Senaatti päätti myös, että Otho olisi ehdokkaana konsuliksi, saisi tribuunin oikeudet ja pontifex maximuksen viran. Kaikki nämä kolme olivat vielä ainakin teoriassa kansan päätettävissä, ja Othon oli odotettava virallisia kansankokouksien äänestyksiä. Otholla ei ilmeisesti ollut kiire. Konsuliviran hän otti vastaan 26. tammikuuta, tribuuninoikeudet 28. helmikuuta ja pontifex maximuksen viran vasta 9. maaliskuuta.[21]

Aluksi Othon suosio oli olematon, ja ainoastaan pretoriaanikaarti tuki häntä. Mutta jo seuraavana päivänä Otho saavutti poliittisen voiton. Hän kutsui luokseen Galban läheisen avustajan Marius Celsuksen. Celsus oli valmis sovintoon ja piti Capitoliumilla puheen, jossa hän painotti uskollisuuttaan Galbaa kohtaan ja sanoi olevansa valmis yhteistyöhön Othon kanssa. Otho puolestaan kohteli Celsusta kuin läheistä ystävää.[22]

Otho oli ensimmäinen keisari, joka oli saanut vallan väkivalloin. Häntä oli yleisesti pidetty Galban ilmeisenä seuraajana, mutta Galba oli kuitenkin epäsuosittu ja Otho yritti korostaa läheistä suhdettaan Neroon. Galban ehdokas pretoriaaniprefektiksi, Cornelius Laco, teloitettiin. Neron ja Poppeian patsaat korjattiin. Otho sai kansan suosion tekeytymällä Neron seuraajaksi, ja kansan kerrotaan kutsuneen uutta keisaria "Nero Othoksi". Neron viimeisten vuosien negatiiviset puolet Otho laittoi pretoriaaniprefekti Tigellinuksen syyksi. Tigellinus pääsi myös pian hengestään. Otho päätti myös mennä naimisiin Neron lesken Statilia Messallinan kanssa. Senaatin Otho sai puolelleen muun muassa nimittämällä useita konsuleja samana vuonna. Otho ja hänen veljensä Lucius ottivat vastaan konsulin virat 26. tammikuuta.[2]

Otho käytti hyväkseen Moesian legaatin Marcus Aponius Saturninuksen helmikuussa 69 sarmaateista saamaa voittoa. Otho palkitsi Aponiuksen lisäksi myös tämän legioonan komentajan Aurelius Fulviuksen. Pannonian maaherra Lucius Tampius Flavianus, vaikka olikin Vitelliuksen sukulainen, sai Galban entisen paikan arvaaliveljien pappina. Kaikkien provinssien maaherrat, Britanniaa ja kahta Germaniaa lukuun ottamatta, kannattivat aluksi Othoa. Germanian ja Britannian legioonat eivät suostuneet vannomaan valaa Otholle, ja Britannian maaherra Trebellius Maximus joutui jopa pakenemaan provinssistaan Vitelliuksen luokse.[23]

Lusitaniassa Otho oli saanut hallinnollisista tehtävistä paljon kokemusta, jota hän pystyi hyödyntämään keisarina ollessaan. Hänen aiempi huoleton elämäntyylinsä kuitenkin nakersi luottamusta, ja senaatin erimielisyydet pretoriaanikaartin kanssa vaikeuttivat Othon keisariutta.[24]

Vitellius[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vitellius

Kaikki Rooman provinssit etelässä, idässä ja koillisessa kannattivat aluksi Othoa, mutta Gallian ja Germanian provinssit olivat jo tammikuussa 69 huutaneet Ala-Germanian maaherran Aulus Vitelliuksen keisariksi.[24] Othon vallankaappaus ei muuttanut Vitelliuksen suunnitelmia. Hänen kapinansa oli suunnattu yhtä paljon Galban lähipiirin jäseniä kuin tätä itseään vastaan. Vitellius ei kuitenkaan ottanut Augustuksen arvonimeä, vaan halusi senaatin hyväksynnän. Tämän saadakseen hänen täytyi kuitenkin saada Rooma valtaansa. Vitelliuksen joukot olivat jo luultavasti matkalla, ennen kuin tieto Othon vallankaappauksesta saavutti Vitelliuksen. Vitelliuksen kannattajat etenivät kahden armeijan voimin kohti Italiaa. Eteläisempää armeijaa johti Valens ja pohjoisempaa Caecina.[23] Otho ehdotti, että Vitellius luopuisi vallasta tai jakaisi sen hänen kanssaan, mutta Vitellius ei hyväksynyt tätä.[24]

Otho toimi heti, kun hän sai kuulla Vitelliuksen joukkojen olevan matkalla. Hän määräsi Balkanilla olleita joukkoja marssimaan Pohjois-Italiaan. Oli selvää, etteivät Vitelliuksen joukot pääsisi Alppien yli ennen kevään tuloa eli maalis-huhtikuuta. Pohjois-Italian ainoa heikko kohta oli Via Domitia, joka kulki meren rantaa myöten. Helmikuussa Via Domitiaa vartioimaan saapui joukkoja, joita johti Othon vallankaappaukseen osallistuneita upseereja. Korsikan maaherra Deimus Picarius julistautui yllättäen Vitelliuksen kannattajaksi, mutta hänet murhattiin pian. Myös Alpes Maritimaen maaherra Marius Maturus siirtyi Vitelliuksen kannattajaksi, ennen kuin Vitelliuksen armeija oli päässyt hänen avukseen. Othon joukot valtasivat Alpes Maritimaen. Othon joukot estivät näin Valensia lähettämästä nopeaa ratsuväkeään rantatietä pitkin Roomaa kohti. Otho ei kuitenkaan pystynyt ennakoimaan aikaista kevään tuloa. Maaliskuun alussa Caecina murtautui Alppisolien läpi 18 000 sotilaan voimin. Caecina eteni aina Cremonaan asti ilman suurempaa vastarintaa.[25]

Othon tilanne oli erittäin tukala sen jälkeen kun vihollisen armeija oli päässyt Italiaan ja Tonavan legioonat eivät olleet vielä päässeet perille. Kaikesta huolimatta Othon upseerit saavuttivat Caecinasta joukon voittoja. Annius Galluksen johtamat kolme pretoriaanikohorttia, Vestricius Spurinnan johtamat kaksi pretoriaanikohorttia ja Legio I Adiutrix löivät Caecinan takaisin Cremonaan. Otho lähti itse Roomasta 14. maaliskuuta mukanaan kaikki saatavilla olleet joukot. Mukaansa hän otti kaikki epäluotettavina pidetyt senaattorit, jotka jätettiin Mutinaan, jossa heitä voitiin pitää silmällä. Otholla oli ehkä noin 15 000 sotilasta. Caecinalla oli selvä ylivoima, ja huhtikuun alussa hän sai kuulla, että Valens oli myös raivannut tiensä Italiaan. Caecina päätti toimia, ennen kuin hänen kilpailijansa pääsisi paikalle. Caecina yritti saada Othon joukot väijytykseen Ad Castoresissa, noin 12 roomalaisen mailin päässä Cremonasta. Juoni kuitenkin kostautui, ja Caecina kärsi uuden tappion. Otho oli selvästi alakynnessä, kun Valensin joukot pääsivät Cremonaan. Paikalle alkoi kuitenkin saapua Pannoniasta tulleita joukkoja, mutta Moesian legioonat pääsisivät paikalle vasta kuukauden päästä.[26]

Cremonan ensimmäinen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilaallisesta näkökulmasta Othon olisi ollut viisasta odottaa lisäjoukkoja. Keisari neuvotteli consiliuminsa kanssa 12. huhtikuuta Bedriacumissa. Neuvostoon kuuluivat ainakin Othon veli Titianus, pretoriaaniprefekti Proculus sekä Suetonius Paulinus ja Marius Celsus. Mukana olivat luultavasti myös paikalla olleiden legioonien komentajat. Othon puolelle oli 7. huhtikuuta saapunut suurin osa XIII legioonasta. Otholla oli yhteensä ehkä vajaat 30 000 sotilasta, vastustajilla puolestaan miltei 50 000. Vielä saapumatta olivat kuitenkin arvossa pidetty XIV legioona, Galban perustama VII legioona[27] ja Dalmatiasta matkalla ollut XI legioona. Ainakin pari legioonaa olisi päässyt paikalle 15. huhtikuuta mennessä. Suetonius Paulinus ehdotti, että Othon olisi paras odottaa lisäjoukkoja, koska Vitelliuksen kannattajille ei ollut tiedossa vahvistuksia Germaniasta ainakaan vähään aikaan. Paulinus ehdotti, että odotettaisiin ainakin 16. tai 17. päivään, ehkä jopa viikkoja, ennen taistelun aloittamista. Marius Celsus ja Annius Gallus vastustivat Paulinuksen ehdotusta. Vaikka lähteissä ei ole säilynyt tietoa siitä, miksi he ehdottivat välitöntä hyökkäystä, syyt voidaan kuitenkin rekonstruoida. Odottaminen olisi voinut vähentää joukkojen taisteluhalukkuutta, ja vihollisella oli vain kolme legioonaa: (XXI, I Italica ja V Macedonica). Otholla taas oli I Adiutrix, XIII Gemina ja osia XIV:stä ja lisäksi lähes legioonan verran pretoriaaneja. Suetoniuksen arvio joukkojen määrästä ei ehkä ollut kovin uskottava. Lisäksi tiedettiin, että Vitelliuksen joukot rakensivat parasta aikaa siltaa Cremonan eteläpuolelle. Siltaa pitkin vihollinen pääsisi kiertämään Othon joukot ja etenemään Roomaa kohti. Lisäksi Mutinassa olleisiin senaattoreihin ei voinut luottaa, jos Vitelliuksen joukot valtaisivat Rooman.[28]

Otho tiesi, että Vitelliuksen kannattajat voisivat jakaa armeijansa ja lähettää osan Roomaa vastaan. Othon oli pakko estää Vitelliuksen joukkoja pääsemästä etelään. Otho päätti taistella. 14. huhtikuuta käytyä taistelua kutsutaan Cremonan ensimmäiseksi taisteluksi tai Bedriacumin taisteluksi. Keisarilliset joukot marssivat 20 kilometriä taistelukentälle ja yllättivät vihollisen. Aluksi Othon joukot menestyivät, mutta pitkä marssi, vaikea taistelukenttä, vihollisten suuri määrä ja Vitelliuksen upseerien kokemus olivat lopulta liikaa Othon vähille joukoille. Otho hävisi taistelun, ja hänen joukkonsa väittivät, että heidät oli petetty. Othon upseereista Suetonius Paulinus ratsasti heti Vitelliuksen luokse anomaan armoa. Marius Celsus, Salvius Titianus ja eräät muut upseerit antautuivat seuraavana päivänä. Otho itse oli odottanut taistelun ratkaisua Brixellumissa, noin 20 kilometrin päässä taistelukentästä.[29]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cremonan tappion jälkeen Otholla oli vielä mahdollisuus yrittää viivyttää Vitelliuksen joukkoja muutaman päivän ajan siinä toivossa, että Pannoniasta matkalla olleet legioonat ehtisivät paikalle. Legioonien tuki Otholle ei kuitenkaan ollut varma.[30] Otho teki itsemurhan 16. huhtikuuta ollessaan 36-vuotias.[24] Antiikin lähteiden mukaan Otho tutki illalla kahta miekkaa ja valitsi niistä toisen. Hän pani miekan tyynyn alle ja nukkui sikeästi yön yli. Aamulla Otho heittäytyi miekkaansa.[31]

On kerrottu, että riistämällä henkensä hän olisi yrittänyt estää sisällissodan,[32] jolloin hän olisi uhrautuvin Rooman keisareista.

»Elettyään miehistä häpeämättömimmin – hän kuoli uljaimmin. Otettuaan imperiumin valtaansa mitä rikollisimmin – hän jätti sen kunniakkaimmin.»
(Dio Cassius[33])

Otho ei voinut tietää, että hänen kuolemansa vapautti Rooman sisällissodan kauhuilta vain muutaman kuukauden ajaksi. Othon tekoa pidettiin kuitenkin urhollisena.[30]

»[Otho] ei elänyt kunniallisemmin kuin Nero, mutta kuoli jalommin.»
(Plutarkhos[34] )

Plutarkhos kertoo myös sotilaiden surreen Othoa suuresti.[34] Senaatti julisti Vitelliuksen keisariksi 19. huhtikuuta. Hän armahti osan Othon kannattajista ja saapui Roomaan kesäkuussa. Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun Vespasianus julistettiin keisariksi 1. heinäkuuta Aleksandriassa.[35]

Keisari Otho roomalaisessa denaarissa.

Henkilönä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suetonius kertoo, ettei Otho ruumiiltaan vastannut henkistä suuruuttaan. Hän oli nimittäin lyhytkasvuinen, heikkojalkainen ja vääräsäärinen. Lisäksi hän oli ulkonäkönsä suhteen hyvin turhamainen. Otho käytti peruukkia ja ajoi partansa päivittäin. Lisäksi hänen kerrotaan kostuttaneen kasvojaan kostealla leivänpalalla aamuisin uskoen estävänsä sillä parran kasvamisen.[36]

Antiikin lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päälähteet Othon elämästä ovat Tacituksen historia (1.50–2.49), Suetoniuksen ja Plutarkhoksen Othon elämäkerrat sekä Dio Cassiuksen historia (63.10–15). Aikakautta käsittelivät myös Cluvius Rufus, Fabius Rusticus ja Plinius vanhempi, mutta heidän teoksensa eivät ole säilyneet nykypäivään.[37]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alan K. Bowman et al.: The Cambridge Ancient History Volume X, The Augustan Empire, 43 BC–AD 69. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8. (englanniksi)
  • Cassius DioThe Roman history, osa VIII, kirjat 61–70. Loeb Classical Library, käännös Earnest Carey, 1961.
  • Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit, s. 106–108. Karisto oy, 2005. ISBN 951-23-4546-3.
  • Kenneth Wellesley, Barbara Levick: The Year of the Four Emperors. Routledge, 2000. ISBN 9780415232289. (englanniksi)
  • John Donahue: Otho De Imperatoribus Romanis – An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 12.3.2009. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Suetonius, Otho 1
  2. a b c Bowman et al. s. 268
  3. a b c d e Donahue Otho
  4. a b Bowman et al. s. 217
  5. a b c d Rooman keisarit s. 106
  6. Donahue Otho note 4
  7. a b Bowman et al. s. 247, 250
  8. Suetonius 3
  9. a b Miriam T. Griffin: Nero: the end of a dynasty, s. 45–46. Routledge, 2000. ISBN 9780415214643.
  10. Plutarkhos, Galban elämäkerta, 19.5
  11. Rooman keisarit s. 100
  12. Rooman keisarit s. 101-102
  13. Bowman ym. s. 256–259
  14. a b c Rooman keisarit s. 107
  15. Rooman keisarit s. 103–104
  16. Bowman ym. s. 264–266
  17. Wellesley s. 20
  18. Wellesley s. 21
  19. a b Bowman et al. s. 267–268
  20. a b Wellesley s. 24–25
  21. a b c Wellesley s. 27
  22. Wellesley s. 56
  23. a b Bowman et al. s. 269
  24. a b c d Rooman keisarit s. 108
  25. Bowman et al. s. 270
  26. Bowman et al. s. 271–270
  27. Wellesley s. 84
  28. Wellesley s. 70–72
  29. Bowman et al. s. 271
  30. a b Bowman et al. s. 272
  31. Plutarkhos, Othon elämäkerta 17.1–3. Tacitus, Historia 2.49
  32. Dio LXIII s. 213
  33. Dio LXIII s. 219
  34. a b Plutarkhos, Othon elämäkerta 18.2
  35. Bowman et al. s. 272–275
  36. Suetonius, Otho 12
  37. Donahue Otho note #1

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959). Suom. Maija Westerlund. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2004. ISBN 951-0-18515-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä
Galba
Rooman keisari
 
Seuraaja
Vitellius
Edeltäjä:
Ser. Sulpicius Galba Imp. Caesar Augustus II ja Titus Vinius
Rooman konsuli
tammikuu – helmikuu 69
Seuraaja:
Imp. Caesar Vespasianus Augustus II ja T. Caesar Vespasianus