Narragansettit
Tätä sivua ei ole 
Narragansettit kuuluivat laajalle levinneeseen algonkin-kielikuntaan ja olivat murteellisesti lähellä pequot-, mohegan-, niantic- ja montauk-intiaanikansoja. Heitä oli vielä 1600-luvun alussa lähemmäs 10 000 intiaania ja he asuivat Narragansett Bayn läntisillä rannoilla nykyisessä Rhode Islandissa. He olivat suhteellisen rauhallista kansaa, mutta heillä oli myös vihamiehiä, jollaisiksi voidaan luokitella pequotit, moheganit ja mohawkit. Eurooppalaisista he joutuivat eniten tekemisiin englantilaisten kanssa. Aluksi suhteet olivat ystävälliset, mutta lopulta ajauduttiin keskinäisiin sotiin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
Narragansett-kansa jakaantui kahteen haaraan, joista itähaaraa kutsuttiin nimellä itäiset nianticit. Varsinaiset narragansettit asuivat heistä pohjoiseen ja he muodostivat suuren ja vahvan tukipilarin, johon nianticit turvautuivat. Kansaa hallitsi kahdeksan johtajaa, joista Miontonomo, Canonicus ja nianticien Ninigret olivat maineikkaita päälliköitä. Paalutetut kylät sijaitsivat etupäässä Narragansett-lahden saarilla. Talot olivat rakenteeltaan pitkiä ja melko kookkaita. Vaikka narragansettit liikkuivat kanooteillaan paljon vesistöjä pitkin, muodosti riistanmetsästys kuitenkin tärkeän osan heidän elinkeinostaan kalastuksen ohella. Suuret maissi- ja papupellot kuuluivat myös olennaisena osana narragansettien ravinnonlähteisiin. Paikallisesta vuolukivestä tehtiin monenmoisia esineitä, joita kaupattiin ympäristön asukkaille ja vieraille.[1]
[muokkaa] Kulkutaudit
Vuonna 1614 löivät Atlantin rannikolla asuvien intiaanien keskuuteen Euroopasta tulleisen sairausepidemioiden ensiaallot. Niiden vyöryessä yli Uuden-Englannin rannikkoseutujen joutuivat monet paikalliset intiaanikansat jättämään asuinalueensa. Vuosina 1617-1619 kuoli isorokkoon paljon pokanoketeja ja massachusetteja, koska intiaaneilla ei ollut immuniteettiä vieraiden kansojen tuomia tauteja vastaan. Narragansettit välttivät sairaudet pakenemalla Narragansett-lahdella oleville saarille, jonne rakennettuihin kyliinsä he eristäytyivät niin pitkäksi aikaa kun epidemia riehui. Vuonna 1620 kulkutaudit olivat ohi ja vahingoittumattomina selvinneet narragansettit palasivat rannikolle. He poimivat mukaansa muiden kansakuntien rippeitä ollen pian vahvempia kuin aikaisemmin.
[muokkaa] Plymouthin siirtokunta
Vuonna 1620 narragansetit alkoivat hankkia kokemuksia kaupankäynnistä valkoisen miehen kanssa. Kauppaa käytiin varsinkin New Yorkin hollantilaisten kanssa. Kauppasuhteet toimivat myös englantilaisten siirtokuntaan Plymouthiin, joka oli perustettu Massachusettsiin. Narragensettien maan ja Plymouthin välimailla asuva wampanoag-heimo toivotti englantilaiset tervetulleiksi tehden liiton näiden kanssa. Tämä loukkasi narragansettien arvovaltaa, koska heidän määräämisvaltansa alla olleet wampanoagit eivät olisi saaneet ilman lupaa veljeillä Plymouthin uudisasukkaiden kanssa. Tämän kurittomuuden seurauksena päällikkö Canonicus lähetti taisteluhaasteena briteille käärmeennahkaan kiedottuja nuolia. Plymouthin siirtokunta lähetti Canonicukselle saman käärmeennahan takaisin ruudilla täytettynä.[2]
Vastalahja sai narragansettit yllättymään. He pitivät kiivaita neuvotteluja brittien antaman vastauksen merkityksestä ja päättivät lopulta antaa englantilaisten olla rauhassa. Tämä oli Plymouthin siirtokunnan onni, sillä he olisivat olleet helppo saalis Canonicuksen sotajoukoille. Tämän tapauksen jälkeen englantilaiset alkoivat rakentaa suojakseen linnaketta, koska tajusivat olevansa suojattomia intiaanien mahdollisten sotatoimien kohdistuessa heihin.
Brittisiirtokunnan vahvistaessa linnakettaan oli narragansettien huomio kohdistunut kokonaan muualle, sillä aggressiiviset pequotit hyökkäsivät heidän mailleen. Vuoden 1622 aikana hyökkääjien onnistui riistää osa narragansettien maa-alueista Rhode Islandin lounaisiskulmilla. Vuotta myöhemmin mohawkit ryhtyivät sotimaan narragansetteja vastaan. Samaan aikaan Plymouthin siirtokunta alkoi kasvaa, kun laivat kuljettivat siirtolaisjoukkoja Euroopasta yhä suurempia määriä. Intiaanien nahistellessa keskenään nousi eurooppalaisia asutuskeskuksia Plymouthin ympäristöön tuoden mukanaan uusia tauteja. Narragansettit olivat välttyneet ensimmäisen isorokkoepidemian aiheuttamalta tuholta, mutta uudet epidemiat 1630-luvun alkupuolella surmasivat heitä arviolta noin 700 henkeä. [1] Tästä huolimatta narragansettit onnistuivat valtaamaan pequoteilta takaisin näiden anastamat maa-alueet.
[muokkaa] Brittien mahti
Pequotien ylimmäksi johtajaksi 1630-luvun alussa noussut Sassacus pelasi epäluotettavaa peliä brittien ja hollantilaisten kanssa. Sisäiset riidat repivät pequoteja kahteen suuntaan. Lopulta erimielisyydet oman kansan sisällä saivat aikaan sen, että osa sotureista irtaantui päällikkö Uncasin mukana muodostaen englantilaismielisen mohegaanien heimon.
Hollannin kanssa kaupankäyntiä suosiva Sassacus riitaantui brittien kanssa ja aloitti sodan näiden siirtokuntia vastaan Connecticutissa vuonna 1636. Kun Connecticutin ja Massachusettsin siirtolaiset alkoivat suunnitella vastaiskuja pequotien kyliin päätti Sassacus pyytää apua narraganseteilta. Nämä olivat kuitenkin solmineet liiton englantilaisten kanssa. Narragansett-päällikkö Miontonomo antoi yli 500-soturia brittien käyttöön, jotka itse olivat saaneet kokoon vain 240 siirtolaista ja 70 mohegaania. [3] Tämä iskuryhmä suoritti yöllisen hyökkäyksen paaluvarustettuun Pequot-kylään lähellä Mystic riveriä, joka sijaitsi Massachusettsissa. Kyläläiset, jotka suurelta osalta muodostuivat naisista, lapsista ja vanhuksista, eivät kyenneet tarjoamaan vastarintaa. [4] Soturit olivat poissa järjestelemässä hyökkäyksiä brittien asutuksia vastaan. Heidät jäljitettiin ja ajettiin Mystic joen suo-alueille, jonne takaa-ajajat järjestivät heille ansan. Nämä tapahtumat ja niitä seuranneet taistelut verottivat yli tuhannella hengellä pequotien rivejä. Päällikkö Sassacuksen kuolema oli samalla pequotien valtakauden loppu.
Uncas moheganeineen käytti hyväkseen tilannetta adoptoimalla eloonjääneitä pequoteja joukkoonsa. Näin mohegaanien rivit vahvistuivat ja samalla heistä tuli narragansettien kovin kilpailija Uuden-Englannin eteläosien valtataisteluissa. Uncas pääsi brittiläisten suosioon ja liittyi Massachusettsin ja Connecticutin puritaanien rivistöihin.
Miontonomo pyrki saamaan liittolaisia alueen pienistä heimoista tajutessaan mohegaanien kasvavan voiman. Mattabesicit ja pocumtukit lupautuivat narragansettien tukijoukoiksi mahdollisissa kahakoissa mohegaaneja vastaan . Vuonna 1642 Miontonomo 100:n soturinsa turvin teki pitkiä neuvottelumatkoja vesiteitse Long Islandille ja Hudson-joen rantamaille asti värvätäkseen sikäläisiä heimoja liittolaisikseen. Narragansettien vierailu saarella osui kuitenkin huonoon ajankohtaan, kun hollantilaisten perustama tukikohta Uusi-Amsterdam Long Islandilla oli aloittamassa sotaa ympäröivien heimojen kanssa. Vuonna 1643 väkivalta leimahti täyteen liekkiinsä. Ajanjakso jäi historiaan wappinger-sotana.
Tämän kaksi vuotta kestäneen sotatilan aikana hollantilaiset menettivät suuren osan väestään. Heitä vastaan soti lähes 20 eri delawareheimoa. Viimeisenä oljenkortenaan hollantilaiset pyysivät apua Connecticutin englantilaisilta jolloin kapteeni John Underhillin johtamat brittijoukot saivat tilanteen rauhoittumaan. Rhode Islandilla sodan takia lähes eristyksiin joutuneet narragansettit tekivät Miontonomon johdolla yllätyshyökkäyksen mohegaanien pääkylään Shetucketiin, mutta britit ehtivät varoittaa mohegaaneja hyökkäyksestä. Narragansettien liki 900 soturia käsittävä armeija joutui sekasortoon mohegaanien siepatessa heidän päällikkönsä. Hyökkääjät eivät osanneet toimia järkevästi ilman Miontonomoa joten he keskeyttivät sodan.
Mohegaaneja johtava Uncas luovutti Miontonomon Hartfordin linnakkeen briteille, jotka sulkivat tärkeän vankinsa tyrmään. Monien neuvottelujen jälkeen narragansettien johtaja kuitenkin vapautettiin ja hänelle annettiin lupa palata kansansa pariin. Moheganien kylässä Uncasin veli löi tomahawkilla takaapäin Miontonomoa kuolettavasti.[2] Päällikkönsä menettäneet narragansettit eivät toipuneet menetyksestään, vaan joutuivat brittien Rhode Islandin siirtokunnan ylivallan alle. Vanha päällikkö Canonicus kuoli 1640-luvun lopulla.
Suurista johtajista jäljelle jäänyt itäisten nianticien päällikkö Ninigret päätti tehdä yrityksen vallata lisää elintilaa Rhode Islandin ulkopuolelta. Vuonna 1653 kokosi hän joukon niantic- ja narragansett-sotureita suurta sotaretkeä varten ja lähtivät kanooteilla yli Long Islandin salmen aikeenaan valloittaa montauk-intiaanien maa Long Islandin itäkärjessä. Alakynteen joutuneet montaukit saivat apua odottamattomalta taholta kun vuonna 1640 saarelle perustettu Southamptonin siirtokunta ajoi pois Ninigretin sotajoukot. Myöhemmin Ninigret joutui taipumaan brittien aseellisen ylivoiman edessä.
[muokkaa] Rauhallista rinnakkaiseloa
1660-luvun alussa narragansettien lukumäärä oli viitisentuhatta. Rhode islandin siirtolaisia oli vähemmän, arviolta 3000 henkeä. Heidän keskinäiset välinsä pysyivät hyvinä koko vuosikymmenen, ehkä osittain sen vuoksi, että jos laskettiin vuonna 1643 perustetun Uuden-Englannin konfederaatio, johon kuluivat Connecticut, Massachusetts, New Haven ja Plymouth, saatiin väkiluvuksi kymmenkertainen määrä Narragansetteihin verrattuna. Tämä siirtokuntien yhdistys oli tehty niin ranskalaisia, hollantilaisia kuin intiaanejakin vastaan ja rauhoitti myös narragansetteja. Lisäksi Rhode islandin toisessa perustuslaissa oli pykälä, jossa kiellettiin ahdistelemasta alueen intiaaniväestöä ilman siirtokunnan kuvernöörin antamaa lupaa.[5]
Suurin syy narragansettien hyviin suhteisiin varsinkin Rhode Islandin valkoiseen väestöön oli kuitenkin käännytystyötä intiaanien parissa tehneellä Roger Williamsilla, joka monilla saarnamatkoillaan oli tehnyt evankeliumia tutuksi intiaanien keskuudessa ja saanut myös narragansettit jättämään alkuperäiset aikeensa nousta sotaan uudisasutuksia vastaan. Rukouskaupunkien lisääntyminen eri puolille Uutta-Englantia lisäsi rauhaa ja loi kuvaa sodattomasta tulevaisuudesta.
[muokkaa] Kuningas Philipin sota
Valheellinen idylli särkyi 1670-luvun alussa, kun lähestyvän sodan ensimmäiset merkit työntyivät esille. Narragansettit eivät liittyneet alkaviin levottomuuksiin, vaan ongelmat tulivat wampanoagien suunnalta.
Plymouthiin saapuneita puritaaneja selviytymään auttaneet wampanoagit olivat puoli vuosisataa pysytelleet hyvissä väleissä englantilaisten siirtokuntiin. Vanhan päällikön Massasoitin kuoltua vuonna 1661, oli uudeksi johtajaksi noussut hänen nuorempi poikansa Metacomet, joka opittiin tuntemaan valkoisten keskuudessa nimellä kuningas Philip. Hän jatkoi isänsä alullepanemia rauhansopimuksia, mutta samalla hän oli päättänyt estää brittejä saamasta haltuunsa enää lisää intiaaneille kuuluvia maita. Väitettiin, että kuningas Philip suunnitteli suurta salaliittoa brittisiirtokuntia vastaan. Siirtolaiset vaativat uutta rauhansopimusta, jossa ehtona olisi, että intiaanit luopuisivat kaikista tuliaseistaan. Philip saatiin suostuteltua allekirjoittamaan sopimus, mutta vain osa intiaaneista noudatti aseistariisuntaa.
Vuonna 1671 kirjoitettu viimeisin rauhansopimus johti vääjäämättä kohti sotaa. Intiaanit tunsivät itsensä täysin siirtolaisten nöyryyttämiksi, eikä kuningas Philip pystynyt enää pidättelemään sotureitaan, jotka päättivät nousta brittien ylivaltaa vastaan. Wampanoagit aloittivat sodan kesällä 1675. Heitä oli vain tuhatkunta, mutta kuningas Philip sai liittolaisia ja näin päätyivät myös narragansettit uuteen sotaan englantilaisia vastaan. Kun mukaan saatiin vielä nipmucit, nausetit, saconnetit ja monia muita pieniä heimoja, syttyi kuningas Philipin sota täyteen liekkiin. Mohegaanit pysyivät uskollisina briteille liittyen näiden joukkoihin heidän ainoina liittolaisinaan.
Narragansettien uutta sota-armeijaa johti Miontonomon poika Canonchet, kun sen sijaan nianticien johtaja Ninigret halusi pysyä puolueettomana alkaneessa sodassa. Intiaanien sotajoukot liikkuivat siksi pieninä ryhminä eri puolilla Massaschusettsia ja Connecticutia, että heitä oli vaikea jäljittää. Uuden-Englannin lähes sadasta kaupungista Philipin joukot hyökkäsivät likimain joka toiseen. He saivat aikaan suurta vahinkoa onnistuen hävittämään kymmenkunta kaupunkia kokonaan.[6]
Brittien vastaiskut alkoivat kuitenkin toimia yhä paremmin ja ratkaiseva käänne sodassa tapahtui, kun majuri Talcottin johtama tuhannesta siirtolaisesta ja 150:sta mohegaanista muodostettu armeija onnistui tuhoamaan suuren narragansettien kylän Rhode Islandin Kingstonissa joulukuussa 1675.[2] Arviolta 600 narragansettia menehtyi taisteluissa osan palaessa kylänsä mukana.[1] Jotkut asukkaista, heidän joukossaan päällikkö Canonchet, pääsivät pakenemaan kylää ympäröivälle jäiselle suo-alueelle. Kesään mennessä monet pakolaisista olivat saaneet surmansa, heidän joukossaan myös naispäällikkönä kuuluisuutta saanut Matantuck (tunnettu myös muilla nimilla kuten Quiapen ja Magnus).[7] Saman vuonna Canonchet joutui mohegaanien sieppaamaksi ja vähää myöhemmin brittien teloitusryhmän eteen. Canonchetin menetyksen jälkeen kuningas Philipin joukkojen rintama alkoi rakoilla ja sotaonni kääntyä englantilaisten eduksi. Menetykset olivat raskaita kummallakin puolella. Elokuussa 1676 alkoivat intiaanien omat riidat kyseenalaistaa sodan jatkamista. Muuan alipäälliköistä pyysi Philipiä antautumaan valkoisille. Vihan ja taistelumenetyksien sokaisema Philip ei kuunnellut ehdotuksia, vaan surmasi pyytäjän. [5] Tämän verityön seurauksena muuan intiaani kavalsi briteille Philipin olinpaikan. 12. elokuuta 1676 Wampanoagien päällikkö ammuttiin hengiltä.
[muokkaa] Kohti uutta päivää
Narragansettien tilanne oli ajautunut sodan aikana lohduttomaksi. Suurin osa sotureista oli surmattu, samoin monet päälliköistä. Lähes 3000 naista, lasta ja vanhusta oli käytännöllisesti katsottuna vailla turvaa. Vielä hengissä olevat soturit olivat hajaantuneet ympäri metsiä. Heitä ajoivat takaa sekä siirtolaisten, että moheganien joukot. Monet naisista ja lapsista joutuivat orjalaivoihin, jotka kuljettivat heidät Länsi-Intian saaristoon. Vajaa 500 narragansettia kirjoitti rauhansopimuksen vuonna 1682. Brittien luvalla itäiset nianticit saivat ottaa heidät joukkoonsa. Osa narragansetteista tuli 1700-luvun aikana kristinuskoon. Saman vuosisadan lopulla useat heistä siirtyivät New Yorkiin yhdistyäkseen Brothertonin moheganeihin.
Nykyään narragansetien kieli on hävinnyt,mutta heitä asuu edelleenkin Rhode Islandissa. He polveutuvat pääosin ryhmästä, joka liittyi nianticeihin. Heidän maansa käsittää 2500 eekkeriä ja heidän lukumääränsä on tasaisessa nousussa lähennellen kolmeatuhatta. Elinkeinoista metsänhoito on tärkeä, mutta myös turismi on huomattava tulolähde. Narragansetteilla on oma peli-ja huvittelukeskus ja kaapelitelevisioasema.
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Kirjallisuus
- Fought, Leight A History of Mystic Connecticut, 2007, ISBN 9781596292215
- Henriksson, Markku Alkuperäiset amerikkalaiset,1985, ISBN 951-662-385-9
- Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, 1985 ISBN 0-87196-850-9
- Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, 1994 ISBN 951-717-788-7
- Ellis, George W, King Philip's War, 2001 ISBN 1582184305
[muokkaa] Internet
[muokkaa] Katso myös
