Pequotit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pequotit
Väkiluku Noin 1 000
Merkittävät asuinalueet
Flag of New York.svg New York
Flag of Maryland.svg Maryland
Kielet englanti
Uskonnot Perinteiset intiaaniuskonnot uskonnot
Sukulaiskansat Algonkin-kielet
Huomautukset
¹
Pequotit ja heidän naapurinsa 1600-luvun alkupuolella.

Pequotit (suomeksi "hävittäjät") olivat algonkinien kielikuntaa edustava intiaanikansa Pohjois-Amerikassa. He asuivat Connecticutin rannikkoseutujen itäosissa ja heidän määränsä oli alun perin yli 6 000 henkeä.[1] 1630-luvulla Connecticutin alueita koetellut isorokko ja Mohegaanien irtautuminen pequoteista omaksi erilliseksi kansanosaksi pudotti pequotien määrän puoleen. Eurooppalaisten siirtokuntien saapuminen uudelle mantereelle vei pequotien elintilaa. Vuonna 1637 brittien aseistetut joukot hyökkäsivät Massachusettsin puritaanien toivomuksesta pequotien pääkylään ja järjestivät kansanmurhan, josta selvinneet pequotit menettivät oman identiteettinsä, ja joutuivat sulautumaan toisiin kansoihin.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Cole, Intiaanisola Tahawus, 1847

Pequotien varhainen historia ennen 1600-lukua on jäänyt epäselväksi. Jotkut tutkijat pitävät heitä Connecticutin alkuperäisinä asukkaina kun taas osa uskoo heidän kulkeutuneen paikalle muualta. Samaa kansakuntaa olivat joskus saattaneet olla heidän kanssaan myös montaukit, narragansettit sekä nianticit, koska kaikki puhuivat algonkinien Y-murretta. Onkin mahdollista, että nämä heimot aikoinaan muodostivat salaperäisen adirondack-kansakunnan, joka dominoi irokeesien eri heimoja 1400- ja 1500-luvuilla.[3] Perustettuaan viiden heimon liiton onnistuivat irokeesit ajamaan adirondackit New Yorkin vuoristoon, joka kantaa yhä heidän nimeään.

Adirondack-vuoristossa sijaitseva Tahawus on hyväksytty alkuperäiseksi nimeksi Mount Marcylle, joka on New Yorkin osavaltion korkein kohta. Muinoin se toimi alueen intiaaniväestön pyhänä paikkana. Nykyään Tahawus on aavekaupunki lopetetun kaivosteollisuuden jäljiltä.

Eurooppalaisten puristuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Connecticutin pequotit ja Rhode Islandin narragansetit kävivät keskenään kilpailua alueen herruudesta.[4] Kummatkin olivat onnistuneet välttymään hyvin 1614–1618 riehuneilta sairausepidemioilta, Monen muun naapuriheimon menettäessä isorokon ja muiden valkoisten mukana tulleiden kulkutautien kynsissä suurimman osan väestään. Pequotien ensimmäinen kosketus eurooppalaisiin tuli, kun hollantilaiset turkiskauppiaat alkoivat levittäytyä Hudsonin jokilaaksoista Long Islandin salmen pohjoisille rannoille. Hollantilaiset pystyttivät kauppa-asemiaan Connecticut-joen rantamille, muun muassa lähelle nykyistä Hartfordia, ja halusivat käydä kauppaa kaikkien ympäristön heimojen kanssa. Pequotit eivät hyväksyneet tätä, vaan alistivat valtansa alle seudun pienimpiä heimoja, kuten nipmucit ja mattabesicit, ja määräsivät näiden kaupankäynnistä valkoisten kanssa. Hollantilaisten siirtolaisten määrän kasvaessa lisääntyi Pequotien viha heitä kohtaan. Vuonna 1622 sotatila vältettiin vain täpärästi. Pequotit verottivat maittensa läpi kulkevia heimoja ja toimivat välittäjinä hollantilaisten turkiskaupoissa.

Pequotien ja hollantilaisten kauppasuhteisiin tuli särö, kun Bostonista tulleet englantilaiset alkoivat pystyttää omia kauppa-asemiaan Connecticut-joen varsille. Heidän alueensa oli järkevästi valittu vastavirtaan hollantilaisista. Näin britit kykenivät pysäyttämään turkiskuljetukset joella ennen kuin ne ehtivät pequoteille tai hollantilaisille. Tämä johti välien kiristymiseen. Pequotit olivat tyytymättömiä, samoin hollantilaiset jotka reagoivat tilanteeseen ostamalla lisää maata intiaaneilta ja rakentamalla linnoitetun kauppa-aseman. He halusivat lisäturvaa mahdollisen sotatilan varalta ja toivoivat, että pequotit ajaisivat britit pois. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, mutta muiden heimojen silmissä pequotien valta alkoi horjua. Englantilaiset lisäsivät pequotien tyytymättömyyttä, ja alkoivat tehtailla wambumia, intiaanien omaa helmisimpukoista tehtyä valuuttaa. Se alensi tämän valuutan arvoa markkinoilla ja huononsi pequotien hallitsevaa asemaa kaupankäynnissä. Hollantilaisten kauppa-asemilla uskottiin pequotien aloittavan sodan ja ajavan britit pois.

Pequotien jakaantuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pequotien sisäiset erimielisyydet estivät sodan syttymisen. Kun he 1631 menettivät suuren johtajansa Wopigwooitin, Hollantilaismielinen Sassacus ja brittejä kannattava Uncas halusivat kumpikin edesmenneen päällikön paikalle. Asia päätettiin heimoneuvostossa ja Sassacus valittiin Wopigwooitin seuraajaksi. Uncas ei hyväksynyt päätöstä. Hänen erimielisyytensä jatkuivat hollannin siirtomaavaltaa kannattavien pequotien kanssa.[5]

Tilanne johti siihen, että Uncas jätti pequotit. Osa sotureista ei kannattanut Sassacuksen linjaa, vaan päätti liittyä Uncasiin, josta tuli heidän päällikkönsä. Heihin liittyi myös mattabesicejä. Uncas muodosti kannattajineen itsenäisen ryhmän, joka kantoi pequotien susiklaanin nimeä mohegan.[5]

Moheganien irtaantuminen omaksi heimokseen sekä talven 16331634 isorokkoepidemiat tuhosivat likimain puolet pequotien lukumäärästä, joka putosi pariin tuhanteen. Käyttäen näin syntynyttä etua hyväkseen narragansetit valtasivat Rhode Islandilta takaisin alueita, jotka pequotit olivat vuosikymmen aiemmin heiltä riistäneet. Samaan aikaan Uncas moheganeineen toivotti tervetulleeksi uusia englantilaisia siirtolaisia, jotka asettuivat Connecticutiin.

Kohti sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sassacus ja pequotit eivät pystyneet hallitsemaan ympäristön pieniä heimoja, joiden keskuudessa levottomuudet lisääntyivät. Vuonna 1633 hollantilaiset sieppasivat kauppamatkalla olleen pequot-päällikön Tatobemin lunnaita vastaan. Pequotit maksoivat lunnaat wambumeina. Turkiksia odottaneet hollantilaiset eivät tyytyneet maksujärjestelyyn, vaan kuljettivat Tatobemin kansansa pariin vainajana. Vastauksena pequotien läntiset liittolaiset nianticit surmasivat Connecticut-joella ankkurissa olleen aluksen kapteenin ja miehistön. Aluksen miehistö sattui kuitenkin olemaan brittiläinen.[6]

Sassacus yritti saada tilanteen rauhoittumaan, mutta rauhanneuvotteluilla ollut pysyvää vaikutusta. Samanaikaisesti Englannista virtasi laivalasteittain uusia siirtolaisia, jotka vaativat yhä enemmän elintilaa. Heidän joukossaan tuli lisää uskonnollisia riitoja paenneita puritaaneja, jotka olivat jo 1620-luvulla päättäneet perustaa malliyhteiskunnan uudelle mantereelle.[7] Nämä valkoiset pyhiinvaeltajat katsoivat moraaliseksi velvollisuudekseen käännyttää pakanat kristinuskoon, koska he uskoivat jumalan säätäneen sen tavan miten eurooppalaista kulttuuria levitettiin.[6][8] "Uuden-Jerusalemin" rakentaminen kukkulan laelle oli kuitenkin ongelmallinen tehtävä. Puritaanit koettivat taivuttaa intiaanit hallintomallinsa alle, mutta eivät onnistuneet aikeissaan odotusten mukaisesti. Eräs este oli Sassacus ja hänen pequotinsa, jotka suhtautuivat täysin välinpitämättömästi Uuden-Englannin puritaanien tapaan ylläpitää pelkoa ja järjestystä.[9]

John Endecottin joukkojen tulo Block Islandille.

Pequot-sodan nimellä historiaan jääneen tapahtuman alkua nopeutti narragansett-soturien vuonna 1636 tekemä tunkeutuminen Block Islandille ankkuroituun kauppa-alukseen, jonka omistajan he surmasivat ja sieppasivat tämän pojan vangikseen. Kapteeni John Endecottin johtama 90 sotilasta käsittävä armeija lähetettiin rankaisemaan intiaaneja.[10] Poika vapautettiin, mutta kauppiaan surmaan syyllistyneiden narragansettien uskottiin paenneen pequotien suojaan. Endecott joukkoineen pyysi Sassacusta luovuttamaan murhaajat oikeuden tuomittavaksi, mutta tämä kieltäytyi. Syntyneissä kahakoissa paljon pequotien omaisuutta tuhottiin ja joitakin heimon jäseniä ammuttiin. Pequotit vastasivat brittien iskuun surmaamalla useita valkoisia kansallisuudesta riippumatta. Connecticutin rannikolla elettiin pelon hetkiä pequotien sotapartioiden tehdessä vierailuja siirtolaisten asutuksille.[11]

Hollantilaiset pysyivät sivussa tapahtumista, mutta Massachusettsin englantilaiset puritaanit päättivät lähettää lisää sotilaallista voimaa hajottamaan pequotit, joita he kuvasivat "piruiksi manalasta" ja "pimeyden voimiksi".[3] Puritaanien todellinen vaikutin pequotien tuhoamiseksi oli yhä kasvava maannälkä, sillä uuden hurskaan Englannin rakentamiseen tarvittavat maa-alueet olivat yhä intiaanien hallussa.[8] Pequotit yrittivät saada itselleen lisää liittolaisia ja pyysivät apua vanhoilta vihollisiltaan narraganseteilta ja jopa mohegaaneilta, mutta avunpyyntöihin vastattiin kieltävästi.[12]

Erään kansakunnan tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1637 Uncas liittoutui englantilaisten kanssa ja 100 mohegaanisoturia seurasi päällikköään brittiarmeijan mukana. Armeijan peruspilarin muodosti kuitenkin suuri joukko hyvin aseistettuja narragansett-sotureita, jotka päällikkönsä Canonicuksen johdolla taistelivat parinsadan englantilaissotilaan rinnalla. Toukokuussa 1637 mohegaanit jäljittivät Connecticutissa lähellä Mystic-jokea sijainneen pequotien paaluvarustetun kylän.

Yhdysvaltalaisen Charles Stanley Reinhardin vesivärityö pequot-sodasta.

Yön turvin kapteeni John Masonin johtamat britit, narragansetit ja mohegaanit hyökkäsivät kylään, sytyttivät sen tuleen ja surmasivat noin 600 intiaania. Joidenkin lähteiden mukaan surmattujen määrä oli lähenpänä tuhatta.[10] "Oli pöyristyttävää nähdä pequotien käristyvän hengiltä palavassa kaupungissaan", kirjoitti Plymouthin kuvernööri myöhemmin tuon yön tapahtumista.[13] Kuolleitten tarkempi tutkiminen tuotti yllätyksen, sillä lähes kaikki vainajat olivat naisia, lapsia ja vanhuksia, sillä pequot-soturit olivat samoihin aikoihin Hartfordssa sotaretkillä. Brittiarmeija liittolaisineen onnistui hieman myöhemmin saartamaan lähes 300 pequot-soturia Mystic-joella, jossa heidät ajettiin vesistöä ympäröiville suoalueille ja surmattiin sinne. Pequotit käsittivät brittien ylivoiman, ja jättivät kylänsä pieniin ryhmiin hajaantuneena.

Mohegaanit ja narragansettit jatkoivat yhteistyötä Uuden-Englannin kanssa, ja saivat kiinni pieniä ryhmiä pequoteja. Takaa-ajajien metsästysintoa lisäsivät englantilaisten lupaamat palkkiot.[11] Henkiin jääneet pequotit jaettiin mohegaanien, narragansettien sekä nianticien kesken. He saivat uuden identiteetin ja uuden heimonimen ja unohtivat olleensa koskaan pequoteja. Jotkut karkulaiset selvisivät Long Islandille montaukien luokse turvaan ja osa myytiin orjiksi Länsi-Intian saaristoon.[14]

Sassacus teki väärän valinnan etsiessään itselleen turvapaikkaa. Hän hakeutui joukkoineen mahicanien (ei mohegaanien) luokse, jotka olivat hollantilaisten liittolaisia. Mahicanit olivat kuitenkin hävinneet sodan mohawkeille ja joutuneet näiden hallinnan alle. Tieto Sassacuksen piilopaikasta kiiri nopeasti mohawkien korviin. Sotapartio surmasi pequotit ilman heimoneuvoston päätöstä. Sassacuksen pää leikattiin irti ja lähetettiin englantilaisille vallanpitäjille Hartfordiin ystävyyden eleenä.[3]

Pequot-sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylipäällikkönsä kuoleman jälkeen pequotien kansakunta lakkasi olemasta. Englantilaiset kielsivät pequot-nimen käytön.[6] Heidän maansa eivät kuitenkaan siirtyneet puritaaneille, vaan mohegaanit valtasivat ne.[11] Samalla mohegaaneista tuli hallitsevin intiaanikansa eteläisessä Uudessa-Englannissa. He kohtelivat heimoonsa adoptoituja pequoteja kuin koiria.[3] Isäntiensä kovaan kohteluun kyllästyneet pequotit saivat tukea englantilaisilta, jotka siirsivät heidät erilleen mohegaaneista vuonna 1655. Siirretyt pequotit muodostivat kaksi eri reservaatiota Connecticutissa, joista toinen kantoi nimeä Mashantucket (läntiset pequotit] toisen muotoutuessa Paucatuck (itäiset pequotit) nimen alle.[3].[15] Kumpikin ryhmä tuki mohegaaneja ja brittejä useissa sodissa 1600-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosisadan aikana päälliköittensä Cassacinamonin ja Harmon Garrettin sekä näiden seuraajien johtamina.[15].[16] 1600-luvun lopulla mashantucketien ja paucatuckien yhteisluku oli lähes 1500 henkeä, mutta vuonna 1762 heidän määränsä oli vain 163.[1]

Nykyisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paucatuckien ja mashantucketien tiet hajaantuivat 1900-luvulla eikä heistä tuskin olisi enää koskaan kuultu, ellei muuan viimeksi mainitun ryhmän päämiehistä olisi alkanut kerätä kansaansa uudelleen yhteen. Hän sai kasvatettua heidän väkilukunsa muutamasta kymmenestä yli kahdeksisadaksi. Lakimiesten avulla heidän asemansa virallistettiin ja he saivat oikeuden maa-alueeseen, joka käsitti 1,250 eekkeriä. Allekirjoituksen maitten luovuttamisesta kirjoitti vuonna 1983 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan.[15] Näin pequotit saivat uudelleen omistukseensa heille joskus kuuluneen alueen. Tämä Mashantucketin reservaatti sijaitsee keskellä Ledyardin kaupunkia Connecticutin osavaltiossa, ja siellä asuu 315 pequotia.[17]

2000-luvulla asuu Connecticutissa kaksi itsenäistä pequot-kansaa; Mashantucketit ja paucatucit eli itäiset pequotit.[4] Vaatimattomasta bingohallista alkanut menestys hakee vertaistaan intiaanihistoriassa. Nykyisin pequotit omistavat Foxwoods Resort Casinon, joka tuottaa voittoa satoja miljoonia dollareita vuodessa. He ovat perustaneet myös maailman suurimman ja monipuolisimman intiaanimuseon ja tutkimuskeskuksen, nimeltään Mashantucket Pequot museum. Se avattiin yleisölle vuonna 1998. Pienestä, lähes sukupuuttoon kuolleesta heimosta on tullut suunnattoman rikas. Osan rahoistaan he käyttävät koulutukseen ja omien perinteidensä uudelleenelvyttämiseen. Reservaatissa vietetään vuosittain myös suuria pow-wow-juhlia, jossa eri heimojen intiaanit kokoontuvat tanssimaan ja laulamaan useiden päivien ajaksi. Mashantucket on vanhin Yhdysvaltain intiaanireservaateista.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
  • Waldman, carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Handbook of American Indian: Pequot Indian History. Accessgenealogy.com. (englanniksi)
  2. Santoro 293 - 294.
  3. a b c d e Sultzman, Lee: Pequot History Viitattu 26.4.2010. (englanniksi)
  4. a b c Pequot Talking-feather.com. Viitattu 12.10.2011. (englanniksi)
  5. a b The Pequot War 1637 Colonialwarsct.org. Viitattu 13.10.2011. (englanniksi)
  6. a b c Genocide and Crimes Against Humanity Enotes.com. Viitattu 13.10.2011. (englanniksi)
  7. Henriksson s. 41.
  8. a b Kertomuksia intiaaneista "Mayflowerin jälkeen" TeemaTV. 22.03-2010.
  9. Henriksson s. 42.
  10. a b Waldman s. 91.
  11. a b c Henriksson s. 43.
  12. Mohegan History Dickshovel.com. Viitattu 13.10.2011. (englanniksi)
  13. Santoro s. 294.
  14. Pequot tribal History accessgenealogy.com. Viitattu 13.10.2011. (englanniksi)
  15. a b c AAA Native Art.Com
  16. The Leadership of Robin Cassacinamon.
  17. Connecticut:American Indian Area factfinder.census.gov. Viitattu 12.10.2011. (englanniksi)