Nancy Wake

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Valkoinen hiiri” ohjaa tänne. Saman niminen on myös novelli Johanna Sinisalon kokoelmassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita.
Nancy Grace Augusta Wake
30. elokuuta 19127. elokuuta 2011 (98 vuotta)
Nancy Wake
Lisänimet Valkoinen hiiri
Syntymäpaikka Wellington, Uusi-Seelanti
Kuolinpaikka Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Maa tai osapuoli Ranskan vastarintaliike
Yhdistynyt kuningaskunta
Palvelusvuodet 1943–1945 (SOE)
Ylin sotilasarvo Kapteeni
Osallistuminen sotiin
ja taisteluihin
Toinen maailmansota
Korkeimmat kunniamerkit Kunnialegioonan upseeri
Croix de Guerre
Companion of the Order of Australia
George-mitali
Medal of Freedom
RSA Badge in Gold

Nancy Grace Augusta Wake (30. elokuuta 1912 Wellington, Uusi-Seelanti7. elokuuta 2011 Lontoo, Britannia[1]), lempinimeltään ”Valkoinen hiiri” (eng. ”The White Mouse”), toimi toisen maailmansodan jälkipuoliskolla brittien agenttina. Hänestä tuli Ranskan vastarintaliikkeen Maquis-ryhmien johtohahmo ja eräs liittoutuneiden palkituimmista toisessa maailmansodassa palvelleista naisista.[2]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nancy Wake syntyi Wellingtonin Roseneathin kaupunginosassa Charles ja Ella Waken myöhemmin kuusilapsiseksi kasvaneen perheen esikoiseksi. Vuonna 1914 perhe muutti Sydneyyn Australiaan. Myöhemmin Charles Wake lähti takaisin Uuteen-Seelantiin eikä enää palannut Sydneyyn, ja katkeroitunut äiti jäi yksin kasvattamaan lapsia.[2]

Nancy Wake kävi koulua Sydneyssä North Sydney Girls High Schoolissa. Hän karkasi 16-vuotiaana kotoa ja työskenteli hoitajana mielisairaalassa[3]. Perittyään 200 puntaa[2] tädiltään hän matkasi vuonna 1931 New Yorkiin, Pariisiin ja Lontooseen. Opiskeltuaan Lontoossa journalismia hän siirtyi Pariisiin Chicago Tribunen kirjeenvaihtajaksi ja raportoi muun muassa Adolf Hitlerin valtaannoususta. Vuonna 1933 hän matkusti Wieniin haastattelemaan Hitleriä ja todisti juutalaisten julmaa kohtelua kaupungin kaduilla. Matkan aikana hänelle muodostui vahva natsisminvastainen vakaumus.[4]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa hän tapasi varakkaan liikemiehen Henri Fioccan, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1939. Saksan hyökätessä Ranskaan pariskunta asui Marseillessa. Ranskan antauduttua Wakesta tuli Ranskan vastarintaliikkeen kuriiri, ja hän liittyi myöhemmin kapteeni Ian Garrow’n pakoverkostoon[5]. Gestapo kutsui häntä Valkoiseksi hiireksi, koska hänen kiinniottamisensa osoittautui äärimmäisen vaikeaksi.[1] Vastarintaliike joutui toimimaan Waken suhteen äärimmäisen varovasti, sillä hänen henkensä oli jatkuvasti vaarassa ja Gestapo salakuunteli hänen puhelujaan ja avasi hänelle lähetettyjä kirjeitä.[2]

Hän oli vuonna 1943 Gestapon innokkaimmin etsimä etsintäkuulutettu, ja hänen löytämisestään luvattiin viiden miljoonan frangin palkkio. Kun pakoverkosto petettiin joulukuussa 1943, Waken oli paettava Marseillesta. Fiocca jäi yhä kaupunkiin, ja Waken tietämättä Gestapo sieppasi Fioccan ja kidutettuaan teloitti tämän 16. lokakuuta 1943. Wake sai tietää Fioccan kohtalosta vasta sodan päättymisen jälkeen. Wake pidätettiin Toulousessa mutta vapautettiin neljän päivän kuluttua. Hänen onnistui kuudennella yrityksellä ylittää Pyreneet ja päästä Espanjaan.[2]

Espanjasta Wake suuntasi ensin Gibraltariin, ja sieltä Britanniaan. Kymmenen päivää kestäneen laivamatkan jälkeen hän saapui Greenockin satamaan 17. kesäkuuta 1943. Kuukausia kestäneen kuolemanvaaran väsyttämä Wake pysytteli asunnossaan ja omissa oloissaan, kunnes heinäkuun puolivälissä päätti ottaa yhteyttä Vapaan Ranskan päämajaan liittyäkseen heihin sabotöörinä. Vapaan Ranskan ja Britannian War Officen välit olivat tuolloin huonot, ja ranskalaiset eivät kelpuuttaneet Wakea joukkoonsa, sillä he epäilivät tämän vakoilevan War Officen lukuun. Tällaista vakoilua myös tapahtui, sillä pian Wake sai puhelun War Officesta, ja häneltä kysyttiin miksei hän tarjoutunut vapaaehtoiseksi MI9-tiedustelupalvelulle. Waken vastattua rehellisesti – hänellä oli voimakkaat antipatiat palvelun johtajaa kohtaan – hänelle ehdotettiin palvelua Special Operations Executive -yksikössä. Wake liittyi yksikköön, ja häntä koulutettiin muun muassa aseettomaan taisteluun, räjähteiden valmistukseen sekä laskuvarjohyppyihin.[6]

Aamuyöllä 29. helmikuuta 1944 hän palasi miehitettyyn Ranskaan ja hyppäsi laskuvarjolla Auvergneen.[7] Hänestä tuli Lontoon ja kapteeni Henri Tardivatin johtaman maquis-ryhmän välinen yhteyshenkilö. Hän koordinoi vastarintaliikkeen toimintaa ennen Normandian maihinnousua ja rekrytoi liikkeeseen jäseniä. Wake myös johti hyökkäyksiä saksalaisten asemiin ja Gestapon Montluçonissa sijainneeseen paikalliseen päämajaan. Huhtikuusta 1944 Ranskan lopulliseen vapauttamiseen hänen 7 000 maquisardiaan taistelivat 22 000 SS-sotilasta vastaan aiheuttaen viholliselle 1 400 miehen tappion. Itse he menettivät vain sata miestä. Waken ranskalaiset toverit, erityisesti Henri Tardivat, kiittivät hänen taistelutahtoaan, jota hän osoitti muun muassa tappaessaan SS-vartiomiehen paljain käsin estääkseen tätä tekemästä hälytystä. Eräässä toisessa tapauksessa, radio-operaattorin jouduttua tuhoamaan koodiavaimet saksalaisten hyökätessä, Wake lähti hakemaan uudet ja pyöräili 500 kilometriä 71 tunnissa usean saksalaisten tarkastuspisteen läpi[2].

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wake sai heti sodan jälkeen vuonna 1945 Yhdistyneen kuningaskunnan George-mitalin,[8] Yhdysvaltain Medal of Freedomin, Ranskan Médaille de la Résistancen sekä kolmasti Croix de Guerren. Hänen entiset kotimaansa, Australia ja Uusi-Seelanti, eivät kuitenkaan palkinneet häntä pitkään aikaan. Sodan jälkeen Wakelle selvisi myös puolison kohtalo: Fioccaa oli kidutettu ja hänet oli teloitettu hänen kieltäydyttyään kertomasta Waken olinpaikkaa.[2]

Wake työskenteli vuosina 1946–1948 Britannian Air Ministryn tiedusteluosaston palveluksessa Pariisin- ja Prahan-suurlähetystöjen kautta.[9] Hän palasi Australiaan tammikuussa 1949,[10] ja oli Australian liberaalipuolueen parlamenttivaaliehdokkaana sekä joulukuussa 1949 että huhtikuussa 1951. Vuoden 1949 vaaleissa hän hävisi vastaehdokkaalleen työväenpuolueen ulkoministeri Herbert Evattille saatuaan äänistä 46,8 prosenttia. Vuoden 1951 vaalit olivat vielä tiukemmat, ja Wake hävisi tuolloiselle oppositiojohtaja Evattille alle 300 äänellä.[11][12][13]

Wake palasi Eurooppaan ja työskenteli Air Ministryn tiedusteluosastolle jälleen vuosina 1952–1958. Hän avioitui vuonna 1957 taistelulentäjä[14] John Forwardin kanssa.[9] Pariskunta palasi 1960-luvulla Australiaan, ja Wake asettui liberaalipuolueen ehdokkaaksi vielä kolmannen kerran vuoden 1966 vaaleissa Kingsford Smithin vaalipiirissä, mutta ei tullut valituksi.[15][13] Vuonna 1970 Wake nimitettiin Ranskan Kunnialegioonan ritariksi.[9]

1980-luvun puolivälissä Wake ja Forward muuttivat Sydneystä Port Macquarieen,[13]. Waken omaelämäkerta The autobiography of the woman the Gestapo called the White Mouse ilmestyi 1985.[16] Vuonna 1988 Wake ylennettiin Ranskan Kunnialegioonan upseeriksi.[9] John Forward kuoli Port Macquariessa 1997, ja leskeksi jäänyt Wake muutti 2001 Lontooseen, missä hän asui Stafford Hotelissa kaksi vuotta, mutta saatuaan vuonna 2003 sydänkohtauksen hän muutti veteraaneille tarkoitettuun, Thamesjoen varrella sijaitsevaan Royal Star and Garter -hoitokotiin.[13] Vuonna 2004 hän sai australialaisen Companion of the Order of Australia -arvonimen,[17] ja huhtikuussa 2006 hänet palkittiin Uuden-Seelannin Returned Services Associationin korkeimmalla kunniamerkillä, RSA Badge in Goldilla.[2] Vuonna 2010 hänen kunniakseen pystytettiin muistotaulu hänen syntymäkaupunkiinsa Wellingtoniin.[18]

Nancy Wake kuoli 7. elokuuta 2011 Lontoossa oltuaan viikon sairalaassa keuhkotulehduksen vuoksi.[19] Hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hänen ruumiinsa tuhkataan ja että tuhkat sirotellaan keväällä Montluçoniin.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Braddon, Russell: Nancy Wake: SOE's Greatest Heroine. Cassell & Co. / The History Press, 1956, 2009. ISBN 978-0-7524-5485-6. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ranskan vastarintaliikkeen sankaritar kuoli 8.8.2011. Yleisradio. Viitattu 8.9.2011.
  2. a b c d e f g h Nancy Wake - The White Mouse The New Zealand Edge. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  3. Braddon, s. 15
  4. a b WW2 resistance hero Nancy Wake dies The Independent. 8.8.2011. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  5. Kay, John: Nancy’s heroes The Sun. 23. elokuuta 2010. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)
  6. Braddon, s. 107-127.
  7. Braddot, s. 134
  8. Nancy Wake It's an Honour - Australia Celebrating Australians. Australian valtio. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  9. a b c d Heywood, Anne: Wake, Nancy Grace Augusta The Australian Women's Register. 5.6.2009. Australian Women's Archives Project. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  10. Maquis Heroine Tries Politics. The Sydney Morning Herald, 30.3.1949, s. 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  11. Commonwealth of Australia - Legislative election of 10 december 1949 Carr, Adam. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  12. Commonwealth of Australia - Legislative election of 28 april 1951 Carr, Adam. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  13. a b c d Patrick Carlyon: Nancy Wake: the feisty warrior who became a hero of the Resistance Herald Sun. 8.8.2011. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  14. Petri Immonen, Valkoinen hiiri narutti Gestapoa, Helsingin Sanomat 11.8.2011 sivu C 5 Artikkelin verkkoversio
  15. Commonwealth of Australia - Legislative election of 26 november 1966 Carr, Adam. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  16. The autobiography of the woman the Gestapo called the White Mouse WorldCat. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  17. Wake, Nancy It's an Honour. Australian valtio. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  18. White Mouse war legend back where she started The Dominion Post. 4.6.2010. Fairfax Media. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  19. Askin, Pauline: "The White Mouse," WWII heroine and spy, dies at 98 8.8.2011. Reuters. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • FitzSimons, Peter: Nancy Wake: A Biography of Our Greatest War Heroine. Pymble, New South Wales: HarperCollins, 2002. ISBN 0-00-714401-6. (englanniksi)
  • Wake, Nancy: Autobiography of the Woman the Gestapo Called the White Mouse. South Melbourne: Macmillan, 1985. ISBN 0-7251-0755-3. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]